Sokrates

Pääartikkeli: Sokraattinen ongelma

Sokrates on henkilönä paljolti historiallinen arvoitus. Koska hän ei itse kirjoittanut mitään tai ainakaan hänen kirjoituksiaan ei ole säilynyt, nykyinen tietämys Sokrateesta on peräisin toissijaisista lähteistä. Niitä ovat Platonin, Ksenofonin ja Aristofaneen teokset sekä joiltakin muilta aikalaisilta säilyneet katkelmat.^[1] Gabriele Giannantoni on koonnut moniosaiseen teokseensa Socratis et Socraticorum Reliquiae kaikki mahdolliset Sokratesta koskevat viitteet. Niihin kuuluvat edellä mainittujen lisäksi muun muassa Aiskhines, Antisthenes sekä lukuisia muita Sokrateen tunteneita henkilöitä.^[11]

Näihin lähteisiin liittyy muutamia ongelmia, joiden vuoksi kaikkea Sokrateehen liittyvää tietoa tulisi pitää vain mahdollisesti mutta ei varmasti totena. Aristofanes esimerkiksi oli komediakirjailija, ja siksi hänen näkemyksensä Sokrateesta on lähinnä pilkallinen eikä historiallisesti luotettava. Myös Ksenofonin kuvausten luotettavuus, samoin kuin hänen filosofisen ymmärryksensä laajuus, on usein kyseenalaistettu. Platon puolestaan halusi välittää Sokrateesta jälkipolville tietynlaisen kuvan, johon hän halusi myös itse samaistua. Hänen dialogejaan, joissa Sokrates esiintyy, ei ole tarkoitettu sanatarkoiksi esityksiksi tämän opetuksista.^[1][10]

Sokrates oli syntyperäinen ateenalainen ja kotoisin Alopeken demoksesta. Hänen isänsä Sofroniskos oli kuvanveistäjä ja äitinsä Fainarete kätilö.^[12] Sokrates vaikuttaa saaneen ajalle tyypillisen muodollisen koulutuksen, johon on todennäköisesti kuulunut lukemista, kirjoittamista, voimistelua ja musiikkia. Sofroniskos vaikuttaa kuolleen pian Sokrateen tultua täysi-ikäiseksi, jolloin tästä tuli äitinsä holhooja. Fainarete meni myöhemmin uudestaan naimisiin Khairedemos-nimisen miehen kanssa ja sai toisen pojan, nimeltään Patrokles.^[2]

Dialogien perusteella Sokrateella olisi ollut vain kaksi opettajaa, grammaatikko Prodikos^[13] ja mantinealainen papitar Diotima, joka antoi hänelle opetusta eroksessa eli rakkaudessa.^[14] Useista dialogeista käy ilmi, että hän oli hyvin tietoinen suunnilleen samoihin aikoihin eläneiden Parmenideen ja Anaksagoraan opetuksista. Historiallisissa lähteissä kummatkin on joskus mainittu Sokrateen opettajina Arkhelaoksen ohella.^[15] Platon kertoo hänen ainakin lukeneen Anaksagoraan teoksia.^[16] Platonin dialogissa Parmenides Sokrates esitetään keskustelemassa vuonna 450 eaa., 19-vuotiaana, Parmenideen ja Zenonin kanssa heidän vieraillessaan Ateenassa Panathenaia-juhlan aikana.^[2] Jotkut pitävät myös Damonia Sokrateen opettajana.^[15]

Noin 20-vuotiaana Sokrates suoritti kaksivuotisen asepalveluksen. Ateenassa miehiä pidettiin kypsinä julkisiin virkoihin 30-vuotiaana, ja väliin jäävät kymmenen vuotta käytettiin ammatin sekä julkisessa elämässä tarvittavien taitojen, kuten puhetaidon, oppimiseen. Sokrateskin on saattanut saada tällaista opetusta: Platonin dialogeissa Sokrates esitetään keskustelemassa useiden merkittävien tuon ajan opettajien, kuten Protagoraan, Prodikoksen ja Hippiaan, kanssa.^[2]

 

Sokrates osallistui myös Ateenan käymiin taisteluihin peloponnesolaissodassa. Peloponnesolaissotien alkaessa hän oli jo noin 40-vuotias. Hän taisteli hopliittina eli raskaasti aseistettuna jalkaväkisotilaana muun muassa Poteidaian (432 eaa.), Delionin (424 eaa.) ja Amfipoliin taisteluissa (422 eaa.).^[2] Sotaretkiä lukuun ottamatta Sokrates ei käynyt Ateenan ulkopuolella, ja hän korosti tätä mielellään.^[17]

Platonin Pitojen perusteella on arveltu, että Sokrates palkittiin sodassa urhoollisuudesta. Poteidaiassa hän pysyi haavoittuneen ystävänsä Alkibiadeen rinnalla ja todennäköisesti pelasti tämän hengen. Alkibiadeen pyynnöistä huolimatta Sokrates ei halunnut siitä kunniaa itselleen vaan ehdotti Alkibiadeen palkitsemista. Delionissa hänen kerrotaan pelastaneen puolestaan Ksenofonin. Platonin mukaan Sokrates näytti sotaretkillä myös kovan ja askeettisen puolensa kävelemällä ilman jalkineita ja viittaa talvellakin.^[18]

Sokrates otti Ksanthippen vaimokseen joskus Nikiaan rauhan jälkeen, ehkä noin vuonna 416–415 eaa.^[2] Ksanthippe oli tarinoiden mukaan äkäistä tyyppiä (esimerkiksi englannin kieleen sana 'xanthippe' on otettu tarkoittamaan äkäpussia),^[19] ja pariskunnalla kerrotaan olleen paljon riitoja. Sokrates itse sanoi, että kun hän oli oppinut elämään Ksanthippen kanssa, hän tulisi toimeen kenen tahansa muun ihmisen kanssa, aivan niin kuin jotkut hevosmiehet suosivat äksyjä hevosia, sillä opittuaan tulemaan toimeen niiden kanssa he tulevat toimeen kaikkien hevosten kanssa.^[20] Ksanthippen kanssa Sokrates sai pojan nimeltä Lamprokles, joka oli todennäköisesti nimetty Ksanthippen isän mukaan. Kaksi nuorempaa poikaa olivat Sofroniskos ja Meneksenos. Joidenkin lähteiden mukaan Sokrates olisi kuitenkin saanut nämä toisen vaimonsa Myrton kanssa.^[2][21]

Sokrates palveli valtiota paitsi sotilaallisissa myös poliittisissa tehtävissä. Hän toimi prytanina vuonna 406 eaa., kun Ateenan kenraalit haastettiin oikeuteen Arginusain taistelun jälkeen. Sokrates sanoi olleensa ainoa, joka tuolloin kannatti Ateenan lakien noudattamista. Myöhemmin kolmekymmentä tyrannia määräsivät hänet yhdessä neljän muun kanssa tuomaan Leon Salamislaisen kuolemaantuomittavaksi. Sokrates sanoi, että hän kuitenkin vain käveli kotiinsa muiden neljän mennessä pidättämään Leonin. Hänen mukaansa hän olisi saattanut saada tottelemattomuudestaan kuolemantuomion jo tuolloin, ellei hallintoa olisi syrjäytetty pian tämän jälkeen.^[22][2]

Aktiivipoliitikon ura Sokratesta ei kiinnostanut. Suuri osa Sokrateen ystävistä, suosijoista ja oppilaista kuitenkin kuului ateenalaiseen yläluokkaan: hänen ystäviinsä kuuluivat tunnetuista poliitikoista Alkibiadeen lisäksi muun muassa Kritias, Kharmides, Lysias ja Thrasymakhos.^[1][23]

On epäselvää, mitä Sokrates tarkkaan ottaen teki elääkseen. Hän ei varsinaisesti työskennellyt, mutta hän tuskin kuitenkaan pystyi jättämään sukunsa käsityöläistaustaa kokonaan taakseen. Joidenkin lähteiden mukaan hän olisi tehnyt veistoksia muun muassa Akropoliille.^[15] Aristofanes kuvaa Sokrateen pitämässä sofistista koulua ystävänsä Khairefonin kanssa ja opettamassa maksua vastaan.^[24] Platonin kirjoittamassa puolustuspuheessa ja Ksenofonin Muistelmissa Sokrates sen sijaan nimenomaisesti kieltää ottavansa oppilailtaan rahaa.^[25][26] On mahdollista, että Sokrates sai nauttia varakkaiden ja vaikutusvaltaisten ystäviensä taloudellisesta suosiosta.^[23] Hänen on myös ajateltu eläneen perinnön ja Ateenan valtion kansalaisilleen jakamien avustusten turvin.^[27]

Ei ole varmaa tietoa siitä, milloin Sokrates kiinnostui filosofiasta, mutta se vaikuttaa täyttäneen ainakin viimeiset 25 vuotta hänen elämästään.^[10] Platonin mukaan Sokrateen elämä Ateenan yhteisöllisen elämän ”paarmana” alkoi, kun hänen ystävänsä Khairefon kysyi Delfoin oraakkelilta, onko kukaan viisaampi kuin Sokrates. Oraakkeli vastasi kieltävästi. Sokrates tulkitsi sen arvoitukseksi, sillä hän ei tuntenut olevansa viisas. Niinpä hän lähti matkalle etsimään itseään viisaampia. Näin Sokrates katsoi filosofisen tutkimuksensa olevan peräisin jumalilta, tarkemmin Delfoin Apollon-jumalalta.^[28]

Viisautta etsiessään Sokrates alkoi kierrellä toreilla, gymnasioneissa ja käsityöläisten työpajojen lähettyvillä ja väitellä kaikkien tapaamiensa ateenalaisten kanssa.^[29] Väittelyissään hän kyseenalaisti ihmisten tietoja hyvästä, hyveestä ja kauneudesta. Hänen tavoitteenaan ei kuitenkaan ollut varsinaisesti vastapuolen käsitysten kumoaminen, vaan totuuden löytäminen, delfoilaista ohjetta ”tunne itsesi” (gnothi seauton) noudattaen. Sokrates kehitti itselleen väittelytekniikan tai kyselymenetelmän, niin kutsutun sokraattisen menetelmän, jossa hän tekeytyi itse tietämättömäksi ja pyysi vastapuolelta opetusta jostakin asiasta ikään kuin saadakseen itse tietoa. Hän jatkoi kyselemistä, kunnes vastapuoli joutui ainakin myöntämään tietämättömyytensä puheenaiheen suhteen. Toisena tavoitteena hänellä oli varman tiedon löytäminen löytämällä menetelmän avulla käsitteille määritelmiä. Sokrates käytti menetelmää erityisesti aikansa moraalikäsitysten tutkimiseen.^[1][6][7]

Sokrates asetetaan usein samaan aikaan toimineita sofisteja vastaan. Sokrates itsekin korosti harrastavansa nimenomaan filosofiaa, jonka hän käsitti eri asiaksi kuin sofistiikan. Hänen mielestään sofistit keskittyivät ainoastaan väittelyjen voittamiseen eivätkä välittäneet siitä, ovatko väittelyn kohteena olevat asiat tosia. Samoin he tavoittelivat lähinnä rahallista tai muuta henkilökohtaista hyötyä. Sokrates itse asetti totuuden pelkän vakuuttavuuden ja menestyksen yläpuolelle. Hän ei myöskään pitänyt sofisteille tyypillisistä väittelynäytöksistä.^[1] Tavallisen kansan silmissä Sokrates näyttäytyi kuitenkin helposti sofistina sofistien joukossa, ja vielä 50 vuotta hänen kuolemansa jälkeen häneen saatettiin yleisesti viitata sofistina.^[30]

Ulkoisesti Sokrateen sanotaan olleen kalju, tylppänenäinen, pömppömahainen ja ruma, ja pukeutuneen ryysyihin.^[1][31] Alkibiades vertasi Pidoissa Sokratesta ulkoisesti rumaan mutta sisäisesti kauniiseen Silenoksen patsaaseen.^[32]

Pääartikkeli: Sokrateen oikeudenkäynti

 

Sokrates oli piittaamaton sovinnaisista normeista, ja käyttäytyi tahallisen ärsyttävästi pyrkiessään hätkähdyttämään ihmisiä terävyydellään.^[17][33] Platonin Sokrateen puolustuspuheessa Sokrates kuvaa saaneensa viisautensa ansiosta huonon maineen – hänhän kiusasi kysymyksillään kaikkia, joiden katsoi väittävän tietävän jotakin, joten seurauksena monet katsoivat tulleensa loukatuiksi. Lisäksi Sokrates sai kaupungin nuorison jäljittelemään itseään toiminnassaan. Tämän johdosta jotkut näkivät hänet myös nuorison turmelijana.^[34] Anytos, Meletos ja kansankiihottaja Lykon haastoivat lopulta Sokrateen oikeuteen. He katsoivat edustavansa käsityöläisiä, runoilijoita ja puhujia, joita Sokrates oli loukannut.^[35]

Sokrateen oikeudenkäynnin aikaan Ateena oli tilanteessa, jossa se oli hävinnyt peloponnesolaissodan Spartalle, ja tämän jälkeen palauttanut demokratian lyhytaikaiseksi jääneen ja verisen niin kutsuttujen kolmenkymmenen tyrannin oligarkisen tyrannian (404–403 eaa.) jälkeen. Robin Waterfieldin mukaan ateenalaiset pitivät häviön syynä jumalten tyytymättömyyttä. Tällöin Sokrates, jonka katsottiin opettaneen nuoria epäilemään vanhempiaan ja kyseenalaistamaan ikivanhoja arvoja, oli helppo nähdä yhtenä syyllisenä. Lisäksi Sokrateella oli läheiset yhteydet tyrannian johtoon, ja hänen näkemyksensä siitä, että asiantuntijoiden tulisi johtaa valtiota, nähtiin tukevan oligarkiaa demokratiaa vastaan. Tällöin Sokratesta oli helppo syyttää siitä, että tämä oli ollut kasvattamassa sukupolvea, joka tuli valtaan Ateenaa kohdanneiden poliittisten mullistusten aikana; ja ennen kaikkea Alkibiadesta, joka edusti monille sitä moraalista rappiota, joka oli aiheuttanut tappion sodassa.^[36][37]

Sokrateen saamassa muodollisessa syytekirjelmässä häntä syytettiin muun muassa pahantekijäksi, joka ”turmelee nuorisoa”, sekä jumalanpilkasta, koska hän ei ”kunnioita valtion jumalia, vaan joitakin vieraita daimoneja”.^[38] Sokrates ei juuri puolustautunut syytteitä vastaan, vaan jatkoi oikeudessakin ateenalaisten ärsyttämistä tyylilleen uskollisena: hän muun muassa ehdotti omaksi rangaistuksekseen samaa, jolla Olympian kisojen voittajat palkittiin.^[39] Hän myös sanoi, ettei aio muuttaa toimintaansa, vaikka hänen olisi kuoltava monta kertaa.^[40] Niinpä hän hävisi heliaian eli vapaiden miesten muodostaman kansankokouksen äänestyksessä kolmellakymmenellä äänellä, todennäköisimmin äänin 280–221.^[41][42] Diogenes Laertios kertoo kuitenkin tarinan, jonka mukaan Sokrates olisi hävinnyt vain yhdellä äänellä.^[43] Sokrates tuomittiin kuolemaan, ja hänen tuli juoda myrkkykatkomalja.^[2][44]

Syyttäjien alkuperäisenä tarkoituksena saattoi olla ainoastaan Sokrateen varoittaminen ja korkeintaan karkottaminen Ateenasta.^[45][46] Sokrateen huono menestys oikeudenistunnossa on jälkeenpäin pantu heikon puolustuksen nimiin. Jälkikäteen tehtyjen puolustuspuheiden kirjoittaminen oli myöhemmin niin suosittua, että Sokrateen puolustuspuheista tuli oma lajityyppinsä.^[47] Myöhemmin tunnetuimmaksi on tullut Platonin kirjoittama puhe, nimeltään yksinkertaisesti Sokrateen puolustuspuhe eli Apologia. Puolustuspuhe sekä Sokrateen viimeisiä aikoja kuvaavat dialogit Kriton ja Faidon ovat filosofisen kirjallisuuden tunnetuimpia teoksia. Niiden perintöä on kuva Sokrateesta vakaumuksensa puolesta kuolleena hahmona.^[27]

Sokrateen kuolemantuomion täytäntöönpanoa edelsi vankeusaika, josta Platonin Kriton ja Faidon sekä Ksenofonin teos Muistelmia kertovat. Vankeusaika johtui siitä, että juuri tuolloin pidettiin Deloksen Delia-juhlat ja ateenalaisten pyhä laiva lähetystöineen oli vuotuisella matkallaan Deloksessa. Lain mukaan tänä aikana ei kuolemantuomiota saanut panna täytäntöön. Ksenofon kertoo, että Sokrateen elämä jatkui tämän vuoksi vielä kolmekymmentä päivää.^[48]

 

Ksenofonin mukaan Sokrates ei muuttanut vankeusaikana elämäntapojaan eikä menettänyt elämäniloaan.^[48] Päivää tai paria ennen Sokrateen kuolemaa, kun Deloksesta saapuvaa laivaa jo odotettiin palaavaksi, Sokrateen lapsuudenystävä Kriton yritti taivutella Sokratesta pakenemaan. Sokrates kieltäytyi, sillä hänestä pahan tekeminen tai pahan teon kostaminen ei ollut sallittua missään olosuhteissa. Hänestä pakeneminen ja lain rikkominen olisivat myös osoittaneet, että oikeus olisi ollut oikeassa syyttäessään häntä nuorison turmelemisesta, sekä saattaneet hänen sukunsa ja ystävänsä häpeään.^[49]

Platonin mukaan Sokrates tapasi perheensä viimeisinä hetkinään ja vietti loppuajan ystäviensä ympäröimänä. Hän keskusteli filosofiasta ystäviensä kanssa ja puolusti sielun kuolemattomuutta sekä kehotti heitä etsimään lakkaamatta totuutta.^[50] Toisaalta hän kehotti heitä hillitsemään tunteensa.^[51] Lopulta niin kutsutun ”Yhdentoista” eli arvalla valittujen vankilaviranomaisten palvelija toi Sokrateelle myrkyn, antoi hänelle ohjeet sen nauttimisesta ja kertoi, kuinka myrkky vaikuttaa. Palvelija kutsui Sokratesta kaikista vangeista ”jaloimmaksi, lempeimmäksi ja parhaimmaksi”. Sokrates joi myrkyn tyynesti. Hänen arvoitukselliset viimeiset sanansa olivat: ”Kriton, olemme Asklepiokselle velkaa kukon. Uhratkaa se hänelle, älkää unohtako!”^[52] Oletettavasti Sokrates tarkoitti tällä lausumalla kuoleman parantavan hänet elämästä, poiketen täten aikaisemmasta elämänasenteestaan. Kukon uhraaminen lääketieteen jumalalle oli täten vertauskuvallinen lääkärinpalkkio tästä ”parannuksesta”.^[53]

Diogenes Laertioksen mukaan ateenalaiset katuivat tuomiota heti Sokrateen kuoltua, ja kansan viha kohdistui sen jälkeen hänen syyttäjiinsä. Meletos tuomittiin vuorostaan kuolemaan, ja muut syyttäjät karkotettiin. Sokrateen muistoksi pystytettiin pronssinen patsas.^[54]

 

Sokrates mainitaan useissa kreikkalaisissa komedioissa ja esiintyy joissain jopa yhtenä henkilöhahmona. Näytelmäkirjailija Aristofanes pilkkasi Sokratesta komediassaan Pilvet, jonka hän kirjoitti vuonna 423 eaa., kun Sokrates oli nelissäkymmenissä.^[1] Komediassa Sokrates-niminen hahmo ”kulkee ympäri ja väittää kävelevänsä pilvissä ja puhuu kaikenlaista päätöntä”.^[55][24][56] Tämä on varhaisin säilynyt kuvaus Sokrateesta.^[1] Aristofanes pilkkasi Sokratesta myös näytelmässään Linnut tämän likaisuudesta^[57] sekä näytelmässä Sammakot.^[58] Aristofaneen lisäksi Sokratesta pilkkasivat satiireissaan muutkin komediakirjailijat, kuten Kallias, joka kirjoitti Sokrateesta ensimmäisenä noin vuonna 429 eaa.;^[59] Ameipsias, joka pilkkaa Sokratesta tämän vanhasta viitasta ja paljasjalkaisuudesta näytelmässään Konnos;^[60][61] sekä Eupolis, joka syytti Sokratesta hiustenhalkomisesta ja viinikauhan varastamisesta.^[62][63] Sokratesta kommentoi myös Telekleides.^[64][65]

Näytelmäkirjailijat arvostelivat usein Sokratesta ja sofisteja yleisestä tapojen turmelemisesta. Sokrates sanoi oikeudenkäynnissään Platonin kirjoittaman puolustuspuheen mukaan, että juoruja levittävät komediakirjailijat olivat hänen kannaltaan vaarallisempia ja heidän syytöksensä painavampia kuin hänen varsinaiset syyttäjänsä ja näiden väitteet.^[66]

Aiemminkin mainittu sokraattinen ongelma koskee paitsi Sokrateen elämää myös tämän opetuksia. Sokrateen filosofisten käsitysten yksityiskohtainen esittäminen ei ole helppoa, koska hän ei itse kirjoittanut filosofiaansa ylös. Näin tulkinnassa ollaan riippuvaisia Platonin ja Ksenofonin osittain ristiriitaisista selonteoista. Sokrateen todelliset näkemykset ovat olleet suuren filosofisen kiistelyn aiheena, ja erityisesti on kiistelty siitä, missä määrin ne erosivat Platonin omista näkemyksistä.^{[2][10][31][67]}

Sokraattinen ongelma koskee näin ollen erityisesti sitä, missä määrin Platonin dialogien Sokrateessa on historiallista Sokratesta. Sokrateen ja Platonin näkemysten erottamiseksi on kuitenkin vain vähän selviä todisteita, ja sokraattisen ja platonisen osuuden erottaminen dialogeista on hyvin vaikeaa. On mahdotonta sanoa, oliko esimerkiksi ideaoppi Platonin keksintö vai oliko se jossain muodossa jo Sokrateen luoma ajatus.^{[2][10][31][67]}

Usein on kuitenkin ajateltu, että Sokrateen ääni olisi erotettavissa ainakin Platonin varhaisimmista dialogeista.^[10] Eräs näkemys on, että silloin kun Sokrates esiintyy filosofisesti hienostuneesti, puhujana on tosiasiassa Platon. Tämän näkemyksen mukaan Sokrates ei ollut metafyysikko tai teoreetikko vaan elämänfilosofi.^[31]

Jotkut katsovat, ettei Sokrateella itsellään edes ollut mitään tiettyä joukkoa näkemyksiä vaan että hän pyrki ainoastaan tutkimaan asioita ja muiden näkemyksiä. Jotkut taas katsovat, että Sokrateella oli omia selityksiä ja käsityksiä, mutta siitä, mitä nämä näkemykset olisivat olleet, on suuria erimielisyyksiä. Pienimpänä yhteisenä tekijänä vaikuttaisi olevan se, että Sokrates piti hyvin tai hyveellisesti elämistä tärkeimpänä asiana elämässä^[10].

Etiikan ulkopuolisten asioiden suhteen Sokrates vaikuttaa olleen epäilevämpi. Ei kuitenkaan ole selvää, katsoiko hän totuuden olevan tavoitettavissa järkiperäisen keskustelun kautta, vai katsoiko hän ainoastaan, että keskustelu voi paljastaa tietämättömyytemme. Vaikka Sokrates ei mennyt yhtä pitkälle kuin kyynikot aineellisten asioiden hylkäämisessä, hän vaikuttaa suosineen yksinkertaista elämää.^[10]

Sokraattinen, historiallisen Sokrateen hahmoon liittyvä ongelma on syytä pitää mielessä luettaessa seuraavassa esitettäviä Sokrateen näkemyksiä. Kuvaus perustuu ennen kaikkea Platonin dialogeihin.

 

Pääartikkeli: Sokraattinen menetelmä

Eräs merkittävimpiä panoksia, jonka Sokrates on antanut länsimaiseen ajatteluun, on hänen käyttämänsä dialoginen opetusmenetelmä. Sitä kutsutaan sokraattiseksi menetelmäksi (elenkhos). Menetelmään kuuluvat kysely, keskustelu sekä ristiriitaisten käsitysten ja väärien väitteiden kumoaminen.^[1] Sokraattisessa menetelmässä voidaan nähdä kaksi vaihetta. Ensimmäisessä, negatiivisessa vaiheessa Sokrates tekeytyi itse tietämättömäksi ja pyysi vastapuolelta opetusta jostakin asiasta. Hän jatkoi kyselemistä, kunnes vastapuoli joutui ainakin myöntämään tietämättömyytensä puheena olleen aiheen suhteen. Teeskentelyn vuoksi tällaiseen toimintaan on viitattu sokraattisena ironiana. Toisessa, positiivisessa vaiheessa, oppilaan myönnettyä tietämättömyytensä, Sokrates jatkoi aiheen käsittelyä kyselemällä, tuoden näin aiheesta esiin yhä uusia puolia, jotka voitiin lopulta liittää yhteen käsitteen kuvaukseksi tai määritelmäksi. Menetelmän päämääränä oli näin tieto käsitteiden löytämisen kautta.^[7]

Menetelmää kutsutaan myös kätilöintimenetelmäksi (maieutikos), koska Sokrateen ajattelun mukaan tietämys totuudesta on piilevänä kaikissa ihmisissä, ja kysymysten ja annettujen vastausten kautta kyselijä voi auttaa kysymysten kohteena olevaa ”synnyttämään” ajatukset itsestään ja tällä tavalla opettaa häntä. Sokraattista menetelmää käyttämällä taitava opettaja voi siis opettaa oppilaansa ajattelemaan itse. Ajatus ilmenee hyvin dialogissa Menon, jossa Sokrates houkuttelee eräästä Menonin orjapojasta esiin yksinkertaisen geometrisen teoreeman.^[68]

Sokrates itse sanoi, että elämä ilman tutkiskelua ei ole elämisen arvoista.^[69]

Sokrates totesi usein, että hänen viisautensa perustuu siihen, että hän ei luule tietävänsä sellaista, mitä ei tiedä. Platonin Sokrateen puolustuspuheen mukaan Sokrates päätyi tähän ajatukseen käymiensä keskustelujen kautta. Hän havaitsi, että hänen keskustelukumppaninsa eivät tienneet mitään mutta luulivat kyllä tietävänsä paljonkin. Näin Sokrates päätteli olevansa viisas ainoastaan siinä, että hän tiesi, ettei tiennyt mitään. Muut taas virheellisesti luulivat, että heillä oli tietoa.^[70]

Sokrates katsoi kuitenkin omistavansa tietoa ainakin yhdestä asiasta, nimittäin ”rakkauden taidosta” tai ”viisauden rakastamisesta” eli filosofiasta. Ksenofonin Pidoissa Sokrates kuvasi tietonsa ja tekemisensä ”parittamisen” taitona – opettajana hänen tehtävänsä on näyttää ihmisille, kuinka ja mistä he voivat saada tietoa, vaikka hän ei itse olekaan se, mitä he etsivät.^[71] Muun muassa Theaitetoksessa Sokrates kutsuu itseään kätilöksi sanoen, että hän itse on teorioista maho (hedelmätön), mutta että hän voi auttaa muita synnyttämään teorioita itsestään ja päättelemään, ovatko ne minkään arvoisia ja elinkelpoisia. Merkityksellisesti hän kuitenkin sanoo myös, että kätilöt ovat hedelmättömiä ainoastaan iän vuoksi ja että naiset, jotka eivät ole koskaan synnyttäneet, eivät voi olla kätilöitä – todella hedelmättömällä naisella ei ole kokemusta tai tietoa synnyttämisestä eikä hän kykene erottamaan hyviä lapsia niistä, jotka tulisi hylätä (antiikin aikana lasten elinkelpoisuuden koetteleminen ja ei-toivottujen tai heikkojen lasten hylkääminen kuolemaan oli tavallista^[72]). Kätilöllä tulee siis olla kokemusta ja tietoa siitä, mitä hän tuomitsee.^[73]

Theaitetoksessa esitetään myös klassinen tiedon määritelmä, eli ”tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus”. Määrittely vaatii kolme vastausyritystä. Ensin tieto yritetään määritellä havainnoksi.^[74] Tieto sisältää kuitenkin myös käsityksen, joka on enemmän kuin pelkkä havainto. Seuraavaksi tieto määritellään siis oikeaksi käsitykseksi.^[75] Oikea käsitys voi kuitenkin olla syntynyt sattumalta tai väärin perustein. Lopulta tieto määritellään oikeaksi käsitykseksi, joka voidaan perustella.^[76]

Sokrateen väite omasta tietämättömyydestään voidaan näin nähdä tarkoituksellisena paradoksina ja yhtenä sokraattisen ironian ilmenemismuotona: vaikka se on joskus tulkittu skeptisismin ilmaukseksi, Sokrateen voi toisaalta ymmärtää tarkoittavan sitä, että hän ei ole mistään asiasta ehdottoman varma, mutta hänellä on kuitenkin tietoa siinä mielessä, että hänellä on paljon tosia käsityksiä, joille hän on saavuttanut hyvät perusteet tutkimusmenetelmänsä kautta. Tämän vuoksi Sokrates saattoi samanaikaisesti väittää esimerkiksi, ettei hänellä ole hyvettä koskevaa tietoa, mutta kuitenkin esittää erilaisia moraalisia näkemyksiä.^[33]

 

Sokrates keskusteli tiettävästi lähinnä moraalifilosofisista kysymyksistä, ja käytti kyselymenetelmäänsä aikansa moraalikäsitysten ja sellaisten käsitteiden kuin tieto, hyve, onnellisuus ja oikeudenmukaisuus välisten suhteiden tutkimiseen.^[1] Hän ei kuitenkaan kehittänyt mitään järjestelmällistä oppia moraalista.^[33]

Yleinen keskustelun juonne Sokrateen opettaessa oppilaitaan oli ajatus hyvästä ihmisestä. Sokrateen mukaan ihmisellä tulisi olla tiettyjä hyveitä, jotka ovat hänen tärkeimpiä ominaisuuksiaan. Hyve liittyi läheisesti yhteen ihmisen onnellisuuden (eudaimonia) kanssa, sillä hyveellisen ihmisen onnellisuutta ei voinut mikään muu menetys tuhota. Onnellisuuden kannalta tärkeimpiä olivat viisaus ja muut älylliset ja moraaliset hyveet, kun taas ruumiilliset ja yhteiskunnalliset hyvät asiat (kuten terveys, varallisuus ja menestys) olivat alisteisia sille.^[33] Sokrates esimerkiksi opetti, että ”vauraudesta ei synny hyvettä, mutta hyveestä syntyy vaurautta ja kaikkea mahdollista hyvää niin yksityiselle ihmiselle kuin valtiollekin”.^[77]

Sokrateelle hyve liittyi kiinteästi yhteen myös tiedon kanssa. Hänelle hyve on tietoa – kaikki hyveet samastuvat hyvää ja pahaa koskevaan tietoon, ja oikea tieto johtaa välttämättä oikeaan toimintaan.^[33] Hyveellinen ihminen on hyvä todellisuudessa eikä ainoastaan toimi ”oikean mielipiteen” mukaisesti. Jos ihminen siis tuntee esimerkiksi oikeudenmukaisuuden, hän toimii automaattisesti oikeudenmukaisesti. Tästä syystä Sokrates opetti myös, että ihmisen pahat teot voidaan panna hänen tietämättömyytensä tiliin. Jos ihminen tekee väärin, hän vain ei ole tiennyt paremmasta.^[78] Samoin Sokrates opetti, että ihmisestä tulee oikeudenmukainen, jos häntä kohdellaan (esimerkiksi rangaistaan) oikeudenmukaisesti – tällöin hän oppii tuntemaan oikeudenmukaisuuden.^[79]

Gorgiaassa Platon antaa Sokrateen sanoa myös, että on parempi olla väärinteon kohteena kuin tehdä itse väärin.^[80] Tämä vaikuttaa aidolta Sokrateen opetukselta. Ainakin se selittää hyvin sen, miksi hän hyväksyi kuolemantuomionsa, vaikka tiesi sen epäoikeudenmukaiseksi ja hänellä olisi ollut mahdollisuus paeta. Sokrates ei kuitenkaan halunnut rikkoa kaupungin lakeja vastaan.^[6][10]

 

 

Sokrates ei kehittänyt varsinaista yhteiskuntafilosofiaa. Platonin dialogien perusteella hän vaikuttaa kuitenkin pitäneen asiantuntijoiden viisauteen perustuvaa epäsuoraa demokratiaa parempana kuin Ateenassa käytössä ollutta suoraa kansanvaltaa.^[33] Platonin Valtiossa hän puhuu filosofikuninkaista, esittäen, että joko filosofien on ryhdyttävä hallitsijoiksi, tai hallitsijoiden on opiskeltava filosofiaa.^[81]

Sokrateen todellisesta suhtautumisesta Ateenan demokratiaan tutkijat ovat kuitenkin olleet erimielisiä. Ainakin Sokrates suhtautui arvostelevasti moniin sen piirteisiin, ja varoitti kansalaisia muun muassa demagogian ja retoriikan vaaroista. Kuitenkin myös Sokrateen demokratian vastaisuutta on usein liioiteltu; hän vastusti myös kolmenkymmenen tyrannin valtaa, eikä pitänyt oligarkiaa tai monarkiaa demokratiaa parempana vaihtoehtona.^[33]

Sokrates ei kuitenkaan itse osallistunut Ateenan politiikkaan laajemmin; Ksenofonin mukaan hän halusi mieluummin pitää huolta siitä, että politiikkaa harjoittavat mahdollisimman monet siihen pystyvät.^[26] Omassa elämässään hän vaikuttaa lähinnä halunneen noudattaa Ateenan lakeja, mikä näkyy muun muassa jo mainitussa Leon Salamislaisen tapauksessa ja oman kuolemantuomion hyväksymisessä. Ainoastaan filosofian harjoittamisesta Sokrates ei suostunut luopumaan uhattunakaan.^[33]

Sokrates suhtautui arvostelevasti perinteisiin näkemyksiin olympolaisista jumalista, ja katsoi jumalien olevan enemmän jotain järjen kautta käsitettävää ja moraalista. Moraali sitoi hänen mukaansa jumalia siinä missä ihmisiäkin, eikä joku ollut oikein siksi, että se on jumalien tahdon mukaista, vaan jumalat tahtovat jotakin siksi, että se on oikein. Sokrates myös piti jumalia hyväntahtoisina, mikä poikkesi perinteisestä näkemyksestä juonittelevista jumalista. Seurauksena jumalia ei myöskään tarvinnut suostutella erilaisia rituaaleja noudattamalla.^[33]

Platonin teoksia lukiessa saa käsityksen, että Sokrates puhuu usein asioiden mystisestä puolesta, kuten jälleensyntymisestä ja mysteeriuskonnoista. Tämä pannaan kuitenkin useammin Platonin kuin Sokrateen nimiin. Ajatusta Sokrateen taipumuksesta mystiikkaan ei voida kuitenkaan täysin hylätä, sillä myös Ksenofonin teokset antavat ajatukselle tukea. Filosofisen polun huipentuma sellaisena, kuin se kuvataan Platonin Pidoissa ja Valtiossa, on ”Kauneuden meri”, hyvän idean näkeminen ja kokeminen mystisenä ilmestyksenä.^[82] Viisauden saavuttaminen on mahdollista ainoastaan tällä tavalla. Pidoissa Sokrates antaa kunnian filosofista polkua koskevasta puheestaan opettajalleen papitar Diotimalle, joka ei ollut edes varma siitä, olisiko Sokrates kykenevä saavuttamaan korkeimmat mysteerit. Menonissa Sokrates viittaa Eleusian mysteereihin ja sanoo Menonille, että tämä ymmärtäisi Sokrateen antamat vastaukset paremmin, jos osallistuisi initiaatioriitteihin seuraavalla viikolla.^[83]

Ehkä tunnetuin mystiikkaan liittyvä seikka on Sokrateen riippuvuus omasta daimonistaan, äänestä, joka puhui hänelle aina silloin ja vain silloin, kun hän oli tekemäisillään virheen. Sokrateen mukaan juuri tämä daimon (tai daimonion) myös esti häntä osallistumasta politiikkaan.^[84] Faidroksessa kerrotaan, että Sokrates piti tätä eräänlaisena ”jumalallisen hulluuden” muotona, mielisairautena, joka on lahja jumalilta ja joka antaa meille ennustamisen, salatut menot, runouden, rakkauden^[85] ja jopa itsensä filosofian. Daimonin voidaan vaihtoehtoisesti ajatella olevan sama kuin intuitio. Kreikan kielen sana viittaa kuitenkin nimenomaan henkeen tai johonkin, jota nykyään kutsuttaisiin suojelusenkeliksi tai -hengeksi. Myös Sokrates näyttää antaneen daimonilleen sellaisia ominaisuuksia kuin persoonallisuus ja ääni. Joskus tällainen suojelusdaimon on käsitetty tai käännetty myös 'omaksitunnoksi'.^[86]

Sokrates ei kiinnittänyt juurikaan huomiota luonnontieteen tai metafysiikan kysymyksiin eikä esittänyt laajoja selityksiä todellisuuteen liittyen. Ciceron mukaan hän katsoi, että sellaiset asiat ovat joko liian vaikeita ihmisymmärryksellä selvitettäväksi tai että niillä ei ollut ihmiselämälle mitään merkitystä.^[87] Sokrates oli kuitenkin kiinnostunut jumalan tai jumalien olemassaolosta. Hänen mukaansa kaiken tarkoituksenmukaisen täytyy olla älyllisen olennon työtä. Tätä näkemystä voidaan pitää ensimmäisenä teleologisena argumenttina jumalan olemassaolon puolesta.^[7] Sokrates oli vakuuttunut sielun kuolemattomuudesta.^[88]

Pääartikkeli: Sokraattiset dialogit

Sokraattiset dialogit ovat joukko Sokrateen oppilaiden kirjoittamia näytelmänomaisia dialogeja, joissa henkilöhahmot keskustelevat moraalisista ja filosofisista ongelmista sokraattista menetelmää käyttäen. Dialogien avulla oppilaat halusivat jatkaa sokraattisen filosofian keskustelevaa perinnettä, ja sen avulla oli mahdollista tavoittaa joitakin aidon keskustelun piirteitä. Tunnetuimmat sokraattisista dialogeista ovat Platonin kirjoittamia, ja kuva Sokrateen hahmosta on välittynyt jälkimaailmalle ennen kaikkea niiden kautta. Sokraattisen dialogin muoto itsessään ei kuitenkaan ollut Platonin kehittämä, vaan suosittu laajemminkin tämän oppilaiden parissa.^[67][89]

Sokraattiset dialogit on rakennettu Sokrateen hahmon ympärille. Keskustelu käydään yleensä Sokrateen ja jonkun samaan aikaan eläneen henkilön välillä. Eri henkilöhahmojen kautta tunnustellaan vaihtoehtoisten näkökantojen pätevyyttä.^[90] Platonin dialogeissa Sokrates vie yleensä keskustelua eteenpäin, mutta monissa dialogeissa kiinnitetään huomiota myös Sokrateen keskustelukumppanien esittämien näkemysten muotoiluun.^[89] Useimmista dialogeissa Sokrates esitetään käyttämässä kehittämäänsä sokraattista menetelmää ainakin jossakin määrin. Eräs kuvaava esimerkki on dialogi Euthyfron, jossa Sokrates ja Euthyfron käyvät läpi useita kierroksia Sokrateen kysymyksen ”mitä on hurskaus?” ympärillä.^[91] Sokraattinen menetelmä esiintyy myös muun muassa Ksenofonin dialogeissa, mutta muutoin hänen dialogiensa kuvaukset ovat Platoniin verrattuna anekdoottimaisempia.^[89]

Dialogimuoto mahdollisti oppilaiden kannustamisen itsenäiseen ajatteluun sekä erilaisten draamallisten asetelmien, ironian ja huumorin käytön. Sen avulla oli myös mahdollista välttää dogmaattisia kannanottoja eli sitoutumista tiukasti minkään keskustelun yksittäisen osapuolen kantaan.^[89] Platonilla monet dialogit päättyvät aporiaan, jossa varsinaista kysymystä ei saada ratkaistua lainkaan.^[92]

 

Pääartikkeli: Sokraatikot

Sokrateella oli useita oppilaita, mutta hän ei itse perustanut omaa koulukuntaa.^[10] Sen sijaan monet kreikkalaisen filosofian merkittävimmät koulukunnat ovat kehittyneet hänen oppilaidensa perustamista oppisuunnista, ja Sokrateen vaikutus on välittynyt niihin erilaisten opettaja–oppilas-ketjujen kautta.^[93][94]

Sokrateen tunnetuimmat seuraajat olivat Platon, Ksenofon ja Antisthenes. Heidän lisäkseen Sokrateen oppilaita ja muita sokraatikkoja olivat muun muassa Aristippos, Eukleides, Faidon, Kriton ja Menedemos.^[94] Giannantoni luettelee yhteensä noin seitsemänkymmentä sokraatikkoa.^[11][95]

Maineikkaimpia sokraattisista koulukunnista ovat Antistheneen perustama kyyninen koulukunta, Aristippoksen perustama kyreneläinen koulukunta sekä Eukleideen perustama megaralainen koulukunta.^[5][67][94] Lisäksi Faidon perusti elisläisen koulukunnan,^[96] josta on kuitenkin säilynyt vain vähän tietoja. Stoalaisuus kehittyi myöhemmin kyynisyyden pohjalle.^[97]

Sokrateen kuoltua ja jo hänen eläessäänkin hänen oppilaidensa parissa oli suuria erimielisyyksiä siitä, mitkä Sokrateen keskeisimmät opetukset olivat. Lähes kaikki myöhemmät antiikin filosofian koulukunnat, epikurolaisia lukuun ottamatta, pitivät Sokratesta joko koulukuntansa varsinaisena perustajahahmona tai ihailun kohteena, ja katsoivat olevansa Sokrateen ainoita oikeita perillisiä.^[2][6][10] Useimmat sokraattiset koulukunnat jatkoivat Sokrateen aloittamaa hyveen etsintää, mutta päätyivät osittain päinvastaisiin ratkaisuihin keskeisissäkin asioissa: esimerkiksi kyynikoiden mielestä korkein hyvä oli hyve, joka ei välittänyt ruumiillisesta nautinnosta; kyreneläisten mielestä taas nautinto oli kaikkein suurin hyvä ja nimenomaan ruumiillisessa muodossa. Megaralaiset sen sijaan keskittyivät lähinnä dialektiikan alan tutkimuksiin.^[5]

 

Merkittävin Sokrateen seuraaja oli tunnetusti Platon, josta tuli opettajaansakin kuuluisampi filosofi. Platonin Akatemiaa ei kuitenkaan yleensä lasketa varsinaiseksi sokraattiseksi kouluksi, vaikka Platon ihailikin Sokratesta ja sijoitti hänet dialogiensa päähenkilöksi ja vaikka platonilaisen filosofian perusteet tulevatkin Sokrateelta. Antiikin aikana Platonia pidettiin kuitenkin pitkään yhtenä sokraatikkona muiden joukossa eikä häntä pidetty aina edes sokraatikoista tärkeimpänä tai edes Sokrateen perinnön varsinaisena jatkajana samassa määrin kuin muita sokraatikkoja. Silti jo varhain syntyi myös tarinoita, jotka painottivat Sokrateen ja Platonin erityissuhdetta. Yksi on Diogenes Laertioksen kertomus Sokrateen näkemästä unesta, jossa hänen sylissään oli nuori joutsen. Yhtäkkiä sille kasvoi siivet ja se lensi pois päästettyään suloisen äänen. Seuraavana päivänä Sokrates tutustui Platoniin ja tiesi tämän olevan hänen unessa näkemänsä lintu.^[98]

Platonin kautta Sokrateen opetukset vaikuttivat myös Aristoteleehen, joka itse syntyi vasta viisitoista vuotta Sokrateen kuoleman jälkeen. Platon ja Aristoteles perivät Sokrateelta muun muassa dialektisen lähestymistavan sekä sofistiikan ja eristiikan vastustamisen. Aristoteles antoi Sokrateelle kunnian ennen kaikkea induktiivisen päättelyn ja käsitteiden yleisen määrittelyn kehittämisestä. Hän piti näitä välttämättöminä koko tieteelliselle menetelmälle.^[99][6] Aristoteles oli kuitenkin sitä mieltä, ettei sokraattinen menetelmä sovi etiikan tutkimiseen, mihin Sokrates niitä nimenomaisesti käytti.^[100]

Sokrateen arvostus verrattuna moniin hänen seuraajiinsa nousi antiikin kuluessa. Cicero on kuvannut Sokrateen ja hänen seuraajiensa suhteita seuraavasti: ”[Akateemikot ja peripateetikot] hylkäsivät Sokrateen tavan olla agnostikko kaikissa asioissa ja välttää dogmaattisia väitteitä. Sillä tavalla nousi, Sokrateen kantaa vastaan, filosofian tiede, jolla oli organisoitu lukujärjestys ja järjestelmällinen oppien esitys”.^[101] Sokrateen filosofiasta hän sanoi: ”Sokrates kutsui ensimmäisenä filosofian alas taivaalta, toi sen kaupunkeihin ja koteihin ja sai pohtimaan elämää ja tapoja sekä hyvää ja pahaa”.^[102]

Sokratesta on kutsuttu filosofian ”kantaisäksi”.^[103] Samalla Sokrates on tullut filosofian symboliksi ja eräänlaiseksi filosofin malliesimerkiksi, joka on esimerkillään johdattanut ihmisiä omakohtaiseen viisautta, totuutta ja hyvettä tavoittelevaan tutkiskeluun.^[104] Pierre Hadot on kuvannut tämän niin, että Sokrates saa ihmiset tarkastelemaan omaa itseään ja tiedostamaan itsensä, ja tämän hän tekee paitsi filosofiallaan, myös ja ennen kaikkea tavallaan olla: elämäntavallaan ja omalla olemuksellaan.^[105]

Toiminnallaan ja olemuksellaan Sokrateesta tuli koko antiikin filosofi-ihanne. Ihanteellisessa filosofissa nähtiin yhdistyvän Sokrateen mallin mukaan filosofinen puhe ja filosofinen elämäntapa.^[106] Plutarkhoksen mukaan Sokrates oli ”ensimmäinen ihminen, joka osoitti, että elämä on filosofiaa joka hetki, joka osassaan, jokaisessa kokemuksessa ja jokaisessa toiminnassa”.^[107]

Sokrateen voimakas ihannointi näkyy muun muassa stoalaisten filosofien kirjoituksissa. Koulukunnan tieto-opissa viisaiksi laskettiin vain henkilöt, jotka ymmärsivät koko maailman kokonaisuudessaan ja tiesivät kaiken tiedettävissä olevan. Tiukasta määritelmästä johtuen periaatteessa kaikki ihmiset laskettiin siis hulluiksi. Stoalaiset filosofit mainitsevat viisaan esimerkkinä vain Sokrateen ja Herakleen kaltaisia henkilöitä.^[108] Stoalaisille Sokrates oli muutenkin esikuvana kaikessa. Epiktetos kehottaa Käsikirjassaan lukijoitaan elämään ”täydellisyyden saavuttaneen” Sokrateen antaman esimerkin mukaan: ”Sokrates saavutti täydellisyyden seuraamalla kaikissa tilanteissa vain järkeä. Ja vaikka sinä et vielä olekaan Sokrates, sinun tulee elää niin kuin haluaisit olla Sokrates.”^[109] Elämän arkisissakin toimissa oli hyödyllistä miettiä, ”mitä Sokrates olisi tehnyt?”: ”Kun menet tapaamaan jotakuta henkilöä, varsinkin sellaista joka nauttii suurta kunnioitusta, kuvittele mielessäsi miten Sokrates tai Zenon olisi menetellyt samassa tilanteessa. Silloin osaat suhtautua siihen oikealla tavalla”.^[110]

Sokrateen mieltäminen ihannefilosofiksi heijastuu myös tapaan käyttää häntä esimerkkihenkilönä filosofisissa argumenteissa. Tämä on peräisin jo Platonin Sokrateelta itseltään,^[111] mutta tunnetuksi tavan on tehnyt erityisesti Aristoteles, joka käytti Sokratesta muun muassa logiikan havainnollistamisessa, esimerkiksi tyyliin: ”Väitteistä Sokrates sairastaa ja Sokrates ei sairasta hänen itsensä ollessa olemassa selvästi toinen on tosi tai epätosi, ja kun häntä ei ole samoin: sairastaminen on näet epätotta kun Sokratesta ei ole, ja se että hän ei sairasta on totta”.^[112]

Sokratesta on verrattu usein Jeesukseen.^[67] Yhtäläisyyksiä Jeesukseen on nähty sekä Sokrateen puolittain tarumaisessa hahmossa, opetuksissa että hänen kuolemantuomiossaan. Filosofi Esa Saarinen on tiivistänyt yhtäläisyydet seuraavasti: Jeesus, kuten Sokrateskaan, ei jättänyt jälkeensä kirjallisia tuotteita. Sen sijaan kummankin vaikutus perustuu oppilaisiin ja aikalaistodistuksiin, eli siihen vaikutukseen, jonka he tekivät ympäristöönsä omana elinaikanaan. Kumpaankin on liitetty merkityksiä, jotka ovat edenneet kauas asianomaisen varsinaisten henkilöpiirteiden ohitse. Kummatkin sinetöivät oman inhimillisen ryhtinsä traagisella kuolemallaan. Merkittävin ero Sokrateen ja Jeesuksen välillä Saarisen mukaan taas on se, että Sokrates oli filosofi, joka rakasti viisauden etsimistä – ei dogmaatikko, jolla viisaus olisi jo ollut.^[113]

Sokrates tulikin merkitsemään koko hänen jälkeiselleen antiikin ajalle samaa, mitä Jeesus merkitsi myöhemmin kristilliselle ajalle: hän edusti eräänlaista siveellisen puhtauden ja jaloimman ihmisyyden ilmentymää.^[113] Varhaiskristilliset apologeetit hyödynsivät vertailukohtia Sokrateehen omissa kristinuskon puolustuksissaan,^[114] ja Justinos Marttyyri vaikuttaa jopa pitäneen Sokratesta jonkinlaisena esikristittynä, koska tämä eli ”Sanan (Logos) yhteydessä”.^[115] Toisaalta monet varhaiskristilliset kirjailijat torjuivat Sokrateen pakanallisen eli ei-kristillisen filosofian ja samalla koko pakanallisen kulttuurin edustajana. Näin Sokrateelle ei kuitenkaan haluttu antaa asemaa, jossa hänet olisi nähty kristittyjen marttyyrien veroisena.^[114]

Sokrateen ja Jeesuksen rinnastaminen on ollut yleinen teema länsimaisessa kirjallisuudessa. Benjamin Franklin sanoi nöyryyden olevan Jeesuksen ja Sokrateen esimerkin noudattamista.^[2] Englantilaiset romantiikan ajan runoilijat pitivät Sokratesta samalla tavalla moraalisen käyttäytymisen mallina ja korostivat vertailukohtia Jeesukseen. Muun muassa Percy Bysshe Shelley kutsui Sokratesta ”Kreikan Jeesukseksi Kristukseksi”.^[116] Samoin Søren Kierkegaard rinnasti esikuvansa Sokrateen ja Jeesuksen useissa teoksissaan, kuten Filosofisten murujen kahdessa ensimmäisessä luvussa.^[117] Kierkegaard kirjoitti myös maisterinväitöksensä Om Begrebet Ironi med stadigt Hensyn til Socrates (”Ironian käsitteestä Sokratesta alituisesti silmällä pitäen”, 1841) Sokrateesta.^[118]

Sokrateen nimeä on käytetty lukemattomissa yhteyksissä Euroopan unionin Sokrates-ohjelmasta Skepsiksen Sokrates-palkintoon.^[119][120] Sokrateen hahmo ja kohtalo ovat innoittaneet lukemattomia romaani- ja näytelmäkirjailijoita sekä taiteilijoita, ja hän esiintyy muun muassa Rafaelin Ateenan koulussa, Jacques-Louis Davidin Sokrateen kuolemassa sekä Leonard Bernsteinin serenadissa Platonin Pidoista.^[2]

 

Kirja:Sokrates

Kirjat ovat artikkelikokoelmia, jotka voidaan tulostaa tai ostaa painettuna kirjana.

 

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Sokrates.

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sokrates.

• Sokraatikot
• Sokraattinen ironia
• Sokraattinen menetelmä
• Sokrateen puolustuspuheet eli apologiat

Antiikin kirjallisuus:

• Aristoteles: Metafysiikka, s. I.6 ja XIII.4. ((Ta meta ta fusika.) Suomentaneet Tuija Jatakari, Kati Näätsaari, Petri Pohjanlehto. Selitykset laatinut Simo Knuuttila. Teokset 6) Helsinki: Gaudeamus, 1990. ISBN 951-662-492-8
• Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka, s. VI.13. ((Ethica Nicomachea.) Kääntänyt ja selitykset laatinut Simo Knuuttila. 2. tarkistettu painos. Teokset 7) Helsinki: Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-941-5
• Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit, s. 60–70 (II.5), 456–459. ((Bioi kai gnōmai tōn en filosofia eudokimēsantōn.) Suomentanut sekä esittelyn ja selitykset kirjoittanut Marke Ahonen) Helsinki: Summa, 2002. ISBN 952-5418-07-3
• Epiktetos: Käsikirja ja Keskusteluja. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava, 1978. ISBN 951-1-04742-6
• Ksenofon: Muistelmia, Pidot ja Sokrateen puolustuspuhe. Teoksessa Ksenofon: Sokrates. (Suomentanut ja selityksillä varustanut Pentti Saarikoski) Helsinki: Otava, 1960.
• Platon: Apologia, Kriton ja Euthyfron. Teoksessa Platon: Teokset I. (2. painos) Suomentanut Kaarle Hirvonen, Marja Itkonen-Kaila, Marianna Tyni. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15892-9
• Platon: Menon. Teoksessa Platon: Teokset II. (2. painos) Suomentanut Marja Itkonen-Kaila, Pentti Saarikoski, Marianna Tyni. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15893-7
• Platon: Faidon ja Theaitetos. Teoksessa Platon: Teokset III. (2. painos) Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15894-5

Muut teokset:

• Hadot, Pierre: Mitä on antiikin filosofia? ((Qu’est-ce que la philosophie antique?, 1995.) Niin & näin -kirjat 47) Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Niin & näin, 2010. ISBN 978-952-5503-48-7
• Himanen, Pekka: Filosofian oikeudenkäynti. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-22165-1
• Judson, Lindsay & Karasmanes, Vasiles: Remembering Socrates: Philosophical Essays. Oxford: Oxford University Press, 2006. ISBN 0199276137 (englanniksi)
• Saarinen, Esa: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. Helsinki: WSOY, 1985. ISBN 951-0-22838-9
• Saïd, Suzanne & Trédé, Monique: A Short History of Greek Literature. (Käännös Trista Selous ym) London & New York: Routledge, 1999. ISBN 0-415-12272-4 (englanniksi)
• Hakusana Sokrates teoksessa Suomalainen tietosanakirja 7, reun–tamm. Espoo: Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4478-8
• Thesleff, Holger: Platon. (Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Marja Itkonen-Kaila) Helsingissä: Otava, 1989. ISBN 951-1-10491-8
• Thesleff, Holger & Sihvola, Juha: Antiikin filosofia ja aatemaailma. Porvoo: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19930-3

• Gottlieb, Anthony: Sokrates: Filosofian marttyyri. Teoksessa Monk, Ray & Raphael, Frederick (toim.): Suuret filosofit. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-18685-X Ilmestynyt myös erillisenä niteenä.

• Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit:
  • Sokrateen elämäkerta (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
  • Sokrateen elämäkerta (muinaiskreikaksi)
• Kuuskoski, Martti-Tapio: Sokrateen viimeinen vitsi (Arkistoitu – Internet Archive). Niin & näin 2/1997.
• Nails, Debra: Socrates The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Turner, William: Socrates Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)