[go: up one dir, main page]
More Web Proxy on the site http://driver.im/
Wikipedia

Hallusinogeenit

(Ohjattu sivulta Deliriantti)

Hallusinogeenit ovat psykoaktiivisia aineita, jotka aiheuttavat aistiharhoja ja subjektiivisia muutoksia havainnoissa, ajattelussa, tunteissa ja tajunnantilassa. Hallusinogeenit voidaan jakaa kolmeen ryhmään: psykedeelit, dissosiatiivit ja deliriantit. Toisin kuin muut psykoaktiivit, hallusinogeenit eivät ainoastaan voimista tavallisia mielentiloja, vaan tuottavat kokemuksia, jotka laadullisesti poikkeavat merkittävästi arkitajunnasta. Näitä tiloja verrataan usein transsin, meditaation ja unen kaltaisiin muuntuneisiin tajunnantiloihin.

Eri aineiden vaikutukset poikkeavat toisistaan merkittävästi, ja yksittäisen aineen vaikutukset yksittäiseen henkilöön voivat olla eri kerroilla hyvinkin erilaisia.

Aineiden luonteesta

muokkaa

Käsitettä "hallusinogeeni" on pidetty harhaanjohtavana, koska kaikki aineryhmään kuuluvat aineet eivät tyypillisillä annoksilla aiheuta varsinaisia hallusinaatioita. Tiukasti määriteltynä hallusinaatiot tarkoittavat henkilön näkökulmasta "täysin" todelliselta vaikuttavia aistimuksia, jotka eivät synny todellisesta ulkoisesta ärsykkeestä. Tyypilliset psykedeelisten aineiden aiheuttamat "hallusinaatiot" ovat pikemminkin muutoksia tavallisissa aistimuksissa. Aineen vaikutuksen alaisena oleva on pääsääntöisesti varsin tietoinen näiden muuntuneiden aistimusten illusorisesta ja henkilökohtaisesta luonteesta. Difenhydramiinin ja atropiinin kaltaiset deliriantit voivat kuitenkin aiheuttaa myös varsinaisia hallusinaatioita.

Psykedeelejä, dissosiatiiveja ja deliriantteja on kautta aikain hyödynnetty lääkinnällisissä ja uskonnollisissa perinteissä. Niitä on käytetty šamanistisissa parantamis- ja selvännäkörituaaleissa, intitiaatioriiteissä ja União do Vegetalin, Santo Daimen ja Native American Churchin kaltaisten synkreettisten liikkeiden uskonnollisissa rituaaleissa. Tämän lisäksi, joissakin osavaltioissa ja reservaateissa tiettyjen aineiden, esimerkiksi peyoten käyttö sallitaan osana tunnustettuja uskonnollisia seremonioita. Tällaisissa seremonioissa käyttö on laillista muutamissa maissa. Kanadassa meskaliini on luokiteltu kolmannen asteen huumeeksi, mutta peyoten kohdalla on tehty erityispoikkeus, jonka seurauksena sitä on laillisesti saatavilla Kanadassa.[1] Uskonnollisessa kontekstissa psykedeelejä sekä esimerkiksi tupakan kaltaisia aineita on usein kutsuttu enteogeeneiksi.

Psykedeeleihin on 1900-luvun puolivälistä alkaen kohdistunut länsimaissa huomattavan paljon huomiota. Niitä on tutkittu terapeuttisina työkaluina esimerkiksi masennuksen[2], traumaperäisen stressihäiriön,[3] pakko-oireisen häiriön,[4] alkoholismin[5][6] ja opioidiriippuvuuden[7] sekä sarjoittaisen päänsäryn[8] hoidossa.

Varhaisissa Yhdysvaltain armeijan tutkimuksissa keskityttiin tutkimaan psykedeelien mahdollisuuksia lamauttavina huumeina. Tiedustelupalvelut tutkivat aineita siinä toivossa, että niitä voisi käyttää tehokkaina kuulustelun apuvälineinä, mutta huonolla menestyksellä.[9]

Laajimmalle levinneet, ja samanaikaisesti raskaimpia stigmoja kantaneet psykedeelien käyttötarkoitukset länsimaissa ovat liittyneet suoran uskonnollisen kokemuksen, lisääntyneen luovuuden, sisäisen kasvun ja "laajentuneen mielen" tavoitteluun. 1960-luvun vastakulttuurin parissa psykedeelit näyttelivät keskeistä roolia, ja ne kytkeytyivät monenlaisiin sosiaalisiin liikkeisiin ja yleiseen kapinan ja sukupolvien välisten yhteenottojen ilmapiiriin.

Kieltolaista huolimatta psykedeelejä käytetään yhäkin niin virkistystarkoituksessa, henkisinä työkaluina kuin lääkkeinäkin. Multidisciplinary Association for Psychedelic Studiesin ja Heffter Research Instituten kaltaisia järjestöjä on perustettu edistämään psykedeelien turvallisuutta ja tehokkuutta kartoittavaa tieteellistä tutkimusta, ja Center for Cognitive Liberty and Ethicsin kaltaiset ryhmät ajavat aineiden laillistamista. Tämän lisäksi hallusinogeeneja käytetään laajamittaisesti mielen ja aivojen toimintaa kartoittavan tutkimuksen apuvälineinä. 1960-luvun lopulla voimaan astuneiden laajamittaisten kieltojen jälkeen psykedeeleihin kohdistuva tutkimustyö oli pitkään jäissä. Viimeisen vuosikymmenen aikana psykedeeleihin kohdistuva tieteellisen tutkimuksen määrä on lähtenyt uuteen nousuun. Myös ihmiskoehenkilöillä on alettu tehdä tutkimusta, esimerkkinä Johns Hopkins -yliopiston Roland Griffithsin kollegoineen toteuttamat psilosybiinitutkimukset.[10]

Psykedeelit (klassiset hallusinogeenit)

muokkaa
Pääartikkeli: Psykedeelit
 
225 LSD-annosta sisältävä imupaperiarkki.

Käsite koostuu kreikan kielen sanoista ψυχή (psyche, "mieli") ja δηλείν (delein, "ilmaista"), ja sillä tarkoitetaan ainetta, joka nostaa esille mielen piilotettuja, mutta todellisia puolia. Käsitteen "psykedeeli" synonyyminä käytetään myös sanoja "psykotomimeettinen" ja "hallusinogeeni",[11], ja kategoriaan lasketaan kuuluvan monia eri sisäiseen maailmaan vaikuttavia aineita, joita ovat esimerkiksi LSD, psilosybiini, DMT, 2C-B, meskaliini ja DOB, ja monet muut tryptamiinit, fenetyyliamiinit ja harvinaisemmat yhdisteet. Myös empatogeenit (esimerkiksi MDMA), kannabinoidit ja dissosiatiivit (esim. ketamiini) lasketaan monesti samaan ryhmään. LSD:tä pidetään yleisesti "psykedeelin prototyyppinä".[11] Viitattaessa LSD:n kaltaisiin psykedeeleihin, tutkijat käyttävät usein ilmaisua "klassiset hallusinogeenit" R. A. Glennonin (1999) määrittämällä tavalla: "Klassiset hallusinogeenit ovat aineita jotka täyttävät Hollisterin määritelmän, sekä (a) sitoutuvat 5-HT2-serotoniinireseptoreihin ja (b) jotka koulutetut koe-eläimet erottavat epäaktiivisista aineista."[12] Kun käsitettä "psykedeeli" käytetään suorana viittauksena LSD:n kaltaisiin aineisiin (eli mainittuihin klassisiin hallusinogeeneihin), tutkimuksen kirjoittajat täsmentävät tarkoittavansa nimenomaan tätä rajoitettua merkitystä (ks. esim. Nichols, 2004).[13]

Hollisterin kriteerit hallusinogeeniselle aineelle:[14]

  1. suhteessa muihin vaikutuksiin, ajatteluun, havaintoihin ja mielialaan kohdistuvien muutosten tulisi olla vallitsevia;
  2. älyllisiin kykyihin ja muistiin kohdistuvien kielteisten vaikutusten tulisi olla minimaalisia;
  3. huumautumisen, narkoosin tai voimakkaan stimulaation ei tule olla keskeisiä vaikutuksia;
  4. autonomiseen hermostoon kohdistuvien sivuvaikutusten tulee olla minimaaliset; sekä
  5. aineen ei tule aiheuttaa addiktionomaista himoa.

Yleisiä luonnossa esiintyviä psykedeelejä ovat psilosybiinisienet (esimerkiksi psilocybe cubensis ja Suomessa laajasti esiintyvä suippumadonlakki), ayahuascakeitokset, peyote ja San Pedro -kaktus.

Kirjailija Aldous Huxley esitti kirjassaan Tajunnan ovet ajatuksen "säätöventtiilistä".[15] Sen mukaan aineet vaimentavat aivojen kykyä "suodattaa", ts. estää tiettyjä havaintoja, tunteita, muistoja ja ajatuksia yltämästä tietoisen mielen tasolle. Tähän kytkeytyy psykedeelien vaikutuksen kuvaaminen mieltä laajentavaksi, tai tajuntaa laajentavaksi.

Psykedeelien vaikutukset vaihtelevat aineen, annostuksen, käyttötavan sekä sisäisen tilan ja ympäristön mukaan (ns. set & setting).[16][17] "Matkojen" kesto vaihtelee DMT:n lyhyistä (lasketaan minuuteissa) mutta intensiivisistä vaikutuksista jopa päiviä kestävään ibogaiinikokemukseen. Käytettävät annosmäärät vaihtelevat LSD:n matalista mikrogrammamääristä meskaliinin satoihin milligrammoihin. Jotkut aineista, esimerkiksi ääniaistimuksia muuttava DiPT, vaikuttavat erityisesti yksittäisen aistin toimintaan. Toiset taas vaikuttavat tajunnantilaan yleisemmällä tasolla. Jotkut aineista aiheuttavat enemmän sisäänpäinkääntyneisyyttä, toiset taas lisäävät sosiaalisuutta ja empaattisuutta.

Vaikka luonnossa esiintyvillä aineilla on pitkät käyttöhistoriat ja niitä on pääsääntöisesti tutkittu laajemminkin kuin vain kuolleisuuden osalta, viime aikoina on kehitetty satoja uusia psykedeelejä, joita on tutkittu hyvin vähän. Tällaisia ovat esimerkiksi JWH-018, DPT, 2C-T-7 ja MiPT. Aineiden mahdollisista haitoista ei ole tutkimustietoa. Tämän vuoksi ei voida yleistää, etteikö psykedeeleillä voisi normaaliannoksillakin olla haitallisia fyysisiä vaikutuksia, vaikka perinteisemmillä psykedeeleillä ei olekaan pääsääntöisesti havaittu merkittäviä fyysisiä haittoja.

Empatogeenit/entaktogeenit

muokkaa
Pääartikkeli: Empatogeeni

"Empatogeeni" (joskus myös "entaktogeeni") on nimitys ryhmälle psykoaktiivisia aineita, jotka vaikuttavat erityisesti tunteisiin ja sosiaalisuuteen. Nimen keksi Ralph Metzner vuonna 1983, ja se liittyy aineiden empaattisuutta lisäävään vaikutukseen.

Useimmat empatogeenit toimivat vapauttamalla keskushermostossa serotoniinia, dopamiinia ja noradrenaliinia. Empatogeeneille tyypillisen rakastumisen ja yhteenkuuluvuuden tunteen uskotaan liittyvän erityisesti serotoniinin vapautumiseen.

Suurin osa tunnetuista empatogeeneista on amfetamiinijohdannaisia (esimerkiksi ensimmäinen ja tunnetuin empatogeeni, MDMA eli ekstaasi). Myös joillakin fenetyyliamiini- ja tryptamiinijohdannaisilla on empatogeenisia vaikutuksia. Näitä ovat esimerkiksi 2C-B ja 2C-I.

Yksimielisyyttä siitä, mihin ainekategoriaan empatogeenit kuuluvat, ei ole muodostunut. Yleensä ne kuitenkin mielletään joko psykedeelien tai hallusinogeenien alaryhmäksi.

Dissosiatiivit

muokkaa
Pääartikkeli: Dissosiatiivi
 
Salvia divinorum

Tunnetuimmat dissosiatiivit ovat vaikutuksiltaan fensyklidiinin (PCP) kaltaisia. Niihin lasketaan muun muassa anestesialääke ketamiini ja yskänlääkkeenä käytetty dekstrometorfaani, jonka vaikutukset tosin johtuvat ilmeisesti pääasiallisesti sen metaboliitti dekstrorfaanin toiminnasta.[18][19][20] Ryhmään kuuluvaksi lasketaan myös ilokaasu sekä punakärpässienen sisältämä muskimoli. Dissosiaatio on keskeinen osa myös Salvia divinorum -kasvin sisältämän salvinoriini A:n voimakasta vaikutusta kappa-opioidireseptoreihin.[21]. Salvinoriini A:n ulospäin näkyviä vaikutuksia on dokumentoitu laajasti käyttäjien YouTube-videopalveluun lataamissa videoissa. Vaikutukset kestävät annostelutavasta riippuen viidestätoista minuutista tuntiin.

Dissosiatiivit aiheuttavat anesteettisilla annoksilla analgesiaa, muistinmenetystä ja katalepsiaa.[22] Ne aiheuttavat myös tuntemuksen ympäristöstä irtautumisesta: "Tilaa on kutsuttu dissosiatiiviseksi anestesiaksi, koska potilas vaikuttaa täysin ympäristöstään irtautuneelta."[23] Dissosiatiivisessa tilassa "...tavallisesti automaattisten tajuntaan, muistiin, identiteettiin ja aistimuksiin liittyvät toiminnot" ovat häiriintyneet.[24] Aistisyötteiden dissosiaatio voi aiheuttaa derealisaatiota, tilaa jossa ulkomaailma näyttäytyy unenomaisena tai epätodellisena. Toisinaan esiintyy myös depersonalisaatiota, johon kytkeytyy tunteita kehosta irrallaan olosta, epätodellisuudesta, ja kykenemättömyyttä tunnistaa peilistä näkyvä henkilö itseksi.[25][26][27] Simeon (2004) tarjoaa "yleiset määreet depersonalisaatiokokemuksille: Itsen tarkkailu etäältä (kuin katsoisi elokuvaa); yllättävät kehostapoistumiskokemukset; tunne siitä että liike vain tapahtuu; elämys, jossa yksi itseyden osa toimii ja toinen vain tarkkailee..."[28]

Joillain dissosiatiiveista on keskushermoston toimintaan kohdistuvia depressanttivaikutuksia, jolloin niiden riskit ovat samankaltaisia kuin opioideissa. Ne saattavat hidastaa hengitystä ja sydämen sykettä, mikä saattaa olla yliannostusten tapauksessa kuolettavaa. Suuret määrät DXM:ää voivat kohottaa sykettä ja verenpainetta, ja samanaikaisesti lamauttaa hengityksen. Toisaalta, PCP:n vaikutukset ovat vaikeasti ennakoitavissa, ja se luokitellaan monesti dissosiatiivin lisäksi sekä stimulantiksi että depressantiksi. Vaikka käyttäjät ovat kertoneet PCP:n, DXM:n ja ketamiinin poistaneen kivun tuntemukset, vaikutusta ei voi kuvailla perinteisten anestesialääkkeiden kaltaisiksi. Kivun poiston sijaan ne saavat kivun tuntumaan kaukaiselta: Kipu on yhä läsnä, mutta ilmenee irrallisena, vaikuttaen vähäisesti tunteisiin. Ilokaasun tapauksessa suurin riski lienee hapenpuute. Kaatumisesta seuraavat vauriot ovat myös mahdollisia, koska ilokaasu saattaa aiheuttaa yllättävän tajunnantilan hämärtymisen hapenpuutteen seurauksena. PCP:n vaikutukset, esimerkiksi kivuttomuus, on aiheuttanut repeytyneistä lihassoluista vapautuneesta myoglobiinista johtuvia kuolemia. Suuret määrät myoglobiinia voivat keskeyttää munuaisten toiminnan.[29] Dissosiatiivit, kuten muutkaan hallusinogeenit, eivät juurikaan aiheuta fyysistä addiktiota. Psyykkisen addiktion mahdollisuus on kuitenkin todettu.lähde?

Dissosiatiivien käyttäjien keskuudessa on esiintynyt huolta NMDA-antagonistien mahdollisesta neurotoksisuudesta ("Olneyn leesiot"). Spekulaatio on ainakin osittain peräisin William Whiten, DXM FAQ -tekstin[30] kirjoittajan teksteistä. Hänen kantansa vuonna 1998 oli, että dissosiatiivit aiheuttavat epäilemättä aivovaurioita.[31] Väitettä kritisoitiin, koska sitä tukemaan ei esitetty todistusaineistoa,[32] ja vuonna 2004 White veti väitteensä takaisin.[33] Whiten väitteet ja niitä seurannut kritiikki kytkeytyivät Olneyn ym. alkuperäistutkimukseen (1989).

Vuonna 1989, Olney ym. havaitsivat NMDA-antagonistien, esimerkiksi PCP:n ja ditsosilpiinin aiheuttavan rottien aivoissa hermosolujen vakuolisaatioita ja muita sytotoksisia muutoksia ("leesioita").[34] Toistettu NMDA-antagonistien annostelu ei kuitenkaan aiheuttanut kasaantuvia neurotoksisia vaikutuksia, johtuen syntyneestä toleranssista. Antihistamiinien, esimerkiksi difenhydramiinin, barbituraattien ja jopa diatsepaamin, sekä psykedeelien kuten LSD:n ja DOB:n on havaittu estävän NMDA-antagonistien neurotoksisuuden.[35][36]

Deliriantit

muokkaa
 
Datura

Tähän aineryhmään kuuluvat esimerkiksi kasvit lemmonmarja, alruuna, hullukaali, hulluruoho ja muskottipähkinä. Joissakin intiaanien traditioissa on myös ollut tapana nauttia uskonnollisissa seremonioissa tupakkaa määrinä, jotka tuovat esiin päihteen delirianttivaikutukset.[37] Myös useat lääkevalmisteet, esimerkiksi vanhan polven antihistamiinit difenhydramiini (Benadryl), sen lähisukulainen dimenhydrinaatti (Dramamiini tai Gravol) sekä hydroksitsiini, ovat deliriantteja. Monessa maassa reseptivapaa matkapahoinvointilääke syklitsiini on etenkin nuorten suosiossa.

Deliriantti on päihteenä käytetystä antikolinergisestä aineesta käytetty nimitys. Se on farmakologisesti erityinen dissosiatiivien luokka, johon kuuluvat aineet toimivat asetyylikoliinireseptorien antagonisteina (toisin kuin muskariini ja nikotiini, jotka ovat näiden reseptorien agonisteja). Deliriantteja kutsutaan toisinaan "varsinaisiksi hallusinogeeneiksi", koska toisin kuin esimerkiksi klassiset psykedeelit, ne aiheuttavat hallusinaatioita sanan varsinaisessa merkityksessä: Käyttäjä saattaa käydä keskusteluja paikalla olemattomien henkilöiden kanssa tai suuttua liikkeitään matkivalle 'henkilölle', tajuamatta tuota henkilöä omaksi peilikuvakseen. Aineryhmää kutsutaan delirianteiksi, koska niiden vaikutukset muistuttavat kuumeen aiheuttamassa deliriumtilassa olevien kokemuksia. Siinä missä dissosiatiivien vaikutukset muistuttavat valveunia (joissa ollaan tietoisia siitä, että kyseessä on uni), delirianttien vaikutukset muistuttavat enemmänkin unissakävelyä (joiden aikana tapahtuneita asioita ei muisteta).

Antikolinergit ovat monella tapaa vaarallisia. Ne irtauttavat todellisuudesta huomattavasti muita aineryhmiä voimakkaammin ja aiheuttavat dissosiaation arkitajunnasta, lamauttamatta kuitenkaan kykyä liikkua. Ne ovat myös myrkyllisiä, ja niissä on kuolettavan yliannostuksen ja epämiellyttävien sivuvaikutusten, esimerkiksi nestehukan vaara.lähde?

Useimmat deliriantteja käyttävät psykonautit kuvaavat samankaltaisia hallusinaatioita ja vaikutuksia. Esimerkiksi suurten difenhydramiini- tai dimenhydrinaattiannosten on usein kuvattu aiheuttavan eläviä, synkkiä, oliomaisia hallusinaatioita, visuaalisen kentän häiriöitä, tuntemuksia yksinolosta ja samanaikaisesti kuitenkin myös valvonnan alaisena olemisesta, sekä hallusinaatioita joissa olemassa olevat esineet katoavat. Deliriantit voivat aiheuttaa hämmennystä tai jopa raivoa, jonka vuoksi muinaisten kansojen on arveltu käyttäneen niitä stimulantteina ennen taisteluun lähtemistä.[38]

Käytön historiaa

muokkaa

Hallusinogeenit ovat yksi ihmishistorian pisimpään käytetyistä aineryhmistä, johtuen niiden luontaisesta esiintymisestä esimerkiksi sienissä, kaktuksissa ja monissa kasveissa. Hallusinogeenien käyttö lääkinnällisiin, uskonnollisiin ja virkistäviin tarkoituksiin on eri astein hyväksytty monissa kulttuureissa. Jotkut kulttuurit ovat kieltäneet niiden käytön kokonaan. Useissa teollisuusmaissa monien hallusinogeenien, myös luonnossa esiintyvien, hallussapitoa pidetään sakoilla, vankilatuomioilla tai jopa kuolemantuomiollalähde? rangaistavana rikoksena. Joissain maissa, esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Hollannissa sallitaan erityisluvalla aineiden käyttö alkuperäiskansojen rituaaleissa. Tällaisia lupia ovat saaneet esimerkiksi Native American Church ja Santo Daime. Lisäksi União do Vegetal, kristillispohjainen lahko joka ei pääosin koostu alkuperäiskansalaisista, sai Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätöksellä luvan käyttää ayahuascaa seremonioissaan. Toisaalta esimerkiksi Brasiliassa ayahuascan käyttö uskonnollisessa kontekstissa on ollut laillista vuodesta 1987. Perun hallitus puolestaan julisti ayahuascan vaalittavaksi kulttuuriperinteeksi vuonna 2008.[39][40] União do Vegetalin piirissä uskotaan yleisesti, ettei ayahuascasta ole haittaa edes kirkkoon kuuluville alaikäisille, kunhan he nauttivat keitosta uskonnollisessa viitekehyksessä. Aihetta on tutkittu pilottitutkimuksen verran, jossa neljälläkymmenellä alaikäisellä ayahuascaa juovalla arvioitiin kontrolliryhmää vähemmän ahdistusta, negatiivista kehonkuvaa ja keskittymishäiriöitä.[41]

Perinteinen uskonnollinen ja šamanistinen käyttö

muokkaa
Pääartikkeli: Enteogeeni

Historiallisesti hallusinogeenejä on käytetty erityisesti uskonnollisissa tai šamanistisissa rituaaleissa. Tässä yhteydessä niihin viitataan nykyään enteogeeneinä. Aineita on käytetty parantamiseen, ennustamiseen, henkien kanssa viestintään ja aikuistumisrituaaleihin. Todistusaineisto viittaa enteogeenejä käytetyn jo esihistoriallisina aikoina, sekä useissa muinaisissa kulttuureissa, esimerkiksi Kiovan Venäjällä, muinaisessa Egyptissä, mykeneläisessä kulttuurissa, antiikin Kreikassa, vedalaisessa kulttuurissa, mayakulttuurissa sekä inkojen ja atsteekkien parissa.lähde? Amazonin yläjuoksulla on vahvin yhä aktiivisena toimiva enteogeeniperinne; esimerkiksi Perun urarinat harjoittavat yhä hienostunutta ayahuascašamanismin muotoa, joka kytkeytyy animistiseen uskomusjärjestelmään.[42]

 
Urarinašamaani, 1988

Šamaanit pyrkivät hallusinogeenien avulla transsitilaan, tavoitellen kommunikaatiota henkimaailman kanssa sekä pyrkivät näkemään potilaidensa sairauksien alkusyyt. Perun Aguarunat uskovat useiden sairauksien olevan seurausta noitien lähettämistä nuolista. Ayahuascan vaikutuksen alaisena Agarunašamaanit pyrkimät paikantamaan ja poistamaan nuolia potilaistaan.[43]

Abrahamiliaisten uskontojen (juutalaisuus, kristinusko ja islam) nousu rajoitti hallusinogeenien enteogeenistä käyttöä. Pyhien kirjoitusten ja papiston auktoriteetti kutisti suorien henkisten kokemusten roolia erityisesti maallikoiden keskuudessa.lähde? Esimerkkejä tästä ovat Eleusiin mysteerien, johon nykyään otaksutaan liittyneen enteogeenirituaaleja, tuho, sekä varhaisnykyajan suuret noitavainot, joissa Länsi-Euroopassa huumeriittejä harjoittaneita syytettiin liitosta paholaisen kanssa. Espanjan konkistadorit näkivät Etelä-Amerikan enteogeeniset perinteet harhaoppisuutena ja satanismina, ja kitki niistä monia, mistä huolimatta monien alueiden enteogeeniperinteet ovat pysyneet hengissä nykypäivään saakka.

Varhaiset tieteelliset tutkimukset

muokkaa

Vaikka luonnonhallusinogeenien käytön historia ulottuu vuosituhansien taakse, länsimaisen tiedemaailman laajempi kiinnostus heräsi vasta 1900-luvun alkupuolella. Ensimmäiset tieteelliset tutkimukset kohdistuivat ilokaasuun 1700-luvun lopussa ja peyotekaktuksen ainesosiin 1800-luvun lopulla. Lähtien Kurt Beringerin vuoden 1927 julkaisusta "Der Meskalinrausch" ("Meskaliinipäihtymys"), psykoaktiivisten kasvien tutkimukseen alettiin kohdistaa aiempaa intensiivisempää panostusta. Samoihin aikoihin Louis Lewin julkaisi laajan, psykoaktiivisia kasveja käsittelevän katselmuksensa Phantastica (1928). Seuraavien vuosien merkittäviä askeleita oli muun muassa meksikolaisten taikasienten (vuonna 1936 Robert J. Weitlaner) ja ololiuhquin (vuonna 1939 Richard Evans Schultes) uudelleenlöytäminen. Ehkäpä kaikista merkittävin toista maailmansotaa edeltänyt askel oli kuitenkin Albert Hofmannin keksimä puolisynteettinen aine LSD, jonka hallusinogeeniset vaikutukset havaittiin vuonna 1943.

Hallusinogeenit toisen maailmansodan jälkeen

muokkaa

Toisen maailmansodan jälkeen psykiatrian kiinnostus hallusinogeeneihin kasvoi räjähdysmäisesti, pääosin LSD:n keksimisen seurauksena. Aluksi keskityttiin erityisesti aineiden psykoterapeuttisiin mahdollisuuksiin (ks. Psykedeeliterapia) tai hallusinogeenien käyttöön "hallitun psykoosin" aiheuttajina, pyrkimyksenä laajentaa ymmärrystä skitsofrenian kaltaisista psykoottisista häiriöistä. Vuoteen 1951 mennessä lääketieteellisissä lehdissä oli julkaistu yli 100 LSD:tä käsittelevää artikkelia, ja vuoteen 1961 mennessä lukumäärä oli jo kymmenkertaistunut.[44] Hallusinogeeneja tutkittiin useassa maassa myös mahdollisina kemiallisina aseina. Kuuluisimpana näistä on CIA:n MK-ULTRA, mielenhallintaan keskittynyt tutkimusohjelma, joka on ollut runsaan mediahuomion ja useiden oikeusjuttujen kohteena.

1950-luvun alussa hallusinogeeneistä ei tiedetty länsimaiden suuren yleisön keskuudessa juuri mitään. Asiantila kuitenkin muuttui pian, kun useat vaikutusvaltaiset henkilöt tutustuivat hallusinogeeneihin. Aldous Huxleyn kirja Tajunnan ovet vuodelta 1953 kuvasi hänen meskaliinikokemuksiaan, ja R. Gordon Wassonin artikkeli Life-lehdessä ("Seeking the Magic Mushroom", suom. "Taikasientä etsimässä") vuonna 1957 toi aiheen julkiseen valokeilaan. 1960-luvun alussa Jerry Garcian, Timothy Learyn, Allen Ginsbergin ja Ken Keseyn kaltaiset vastakulttuuri-ikonit toimivat psykedeelien puolestapuhujina, ja suuri psykedeelejä käyttävien alakulttuuri sai alkunsa. Psykedeelit näyttelivät keskeistä roolia 1960-luvulla alkaneissa valtavissa sosiaalisissa muutoksissa.[45][46] LSD:n kasvavan suosion ja siihen liitettyjen hippien aiheuttaman pahennuksen seurauksena LSD kiellettiin Yhdysvalloissa vuonna 1967.[47] Tämän seurauksena LSD:hen kohdistuvan kliinisen tutkimuksen määrä romahti, vaikkakin rajoitettuja tutkimuksia jatkettiin yhä, joista yhtenä esimerkkinä Reese Jonesin tutkimus San Franciscossa.[48]

Jo 1960-luvun alussa toteutettiin tutkimusta LSD:n lääkinnällisistä ominaisuuksista. LSD:n on todettu toimivan varsin tehokkaana hoitokeinona psyykkisiin häiriöihin, esimerkiksi pakko-oireiseen häiriöön (OCD). "Savage ym. (1962) tarjosi ensimmäisen näytön hallusinogeenin tehokkuudesta OCD:n hoidossa, kun vain kahden LSD-session seurauksena masennuksesta ja väkivaltaisen pakkomielteisistä seksuaalisista ajatuksista kärsivän potilaan tila koheni dramaattisesti ja pysyvästi (Nichols 2004: 164)." Muiden hallusinogeenien lailla LSD:llä on monia lääkinnällisiä ominaisuuksia, minkä vuoksi hallusinogeenien lääkinnällisen potentiaalin tutkiminen on äärimmäisen tärkeää.[49]

Lainsäädäntö ja asenteet

muokkaa

Useimmat tunnetut hallusinogeenit (pois lukien dekstrometorfaani, difenhydramiini ja dimenhydrinaatti) ovat useimmissa länsimaissa laittomia. Yhdysvalloissa hallusinogeenit on luokiteltu tiukimmin kontrolloiduiksi schedule 1 -aineiksi. Luokitus tarkoittaa aineita, joilla ei ole tunnettua lääketieteellistä käyttöä, joita ei ole turvallista käyttää edes valvotuissa olosuhteissa, ja joilla on merkittävä väärinkäyttöpotentiaali.[50] Viimeaikaiset tutkimustulokset huomioon ottaen kaikkien hallusinogeenien luokittelu tällaiseen kategoriaan on kyseenalaista.

Muutamien Länsi-Euroopan maiden päihdepolitiikka tekee merkittävän poikkeuksen vallalla olevaan kriminalisointiperiaatteeseen. Erityisenä esimerkkinä on Hollanti, jossa kannabista ja hallusinogeenejä pidetään "mietoina huumeina". Hallusinogeenien osalta käytäntöjä tiukennettiin lokakuussa 2007, jolloin sienten myynti kiellettiin reaktiona tapaukseen, jossa nuori turisti hyppäsi kuolemaansa sienten vaikutuksen alaisena.[51] Hollannissa myydään kuitenkin yhäkin vapaasti vaikutuksiltaan psilosybiinisieniä vastaavia psilosybiinitryffeleitä, sekä muita kasvihallusinogeeneja, esimerkiksi salviaa, ayahuascaa ja peyotea. Myös taikasienten kasvatukseen tarkoitettuja "grow kitejä" myydään edelleen. Vaikka "miedot huumeet" huumeet ovat teknisesti ottaen yhä laittomia, Hollannin hallitus on todennut käyttöä vastaan taistelun lainsäädännön keinoin olevan voimavarojen tuhlausta.

1900-luvun loppua lähestyttäessä sallivampi, haittojen minimointiin pyrkivä lähestymistapa päihdepolitiikkaan on levinnyt ympäri Eurooppaa; monet Euroopan maat ovat luopuneet huumeidenkäyttäjien vastaisen politiikan aktiivisesta toteuttamisesta: Esimerkiksi hallusinogeenien hallussapidosta henkilökohtaiseen käyttöön ei juurikaan anneta rangaistuksia, vaikka lainsäädäntö sen yhä mahdollistaisikin. Erityisen laajamittaisesti asennemuutos näkyy suhteessa kannabikseen, jota pidetään nykyään suhteellisen vähähaittaisena ja alkoholin lailla sosiaalisesti hyväksyttävänä päihteenä. Käytännössä huumeiden käytöstä ja pienten määrien hallussapidosta seuraavista rangaistustoimenpiteistä on luovuttu ainakin Portugalissa, jossa nollatoleranssista luopuminen on tutkimusten mukaan aiheuttanut erittäin hyviä tuloksia[52] ja Tšekissä[53]. Myös Kreikassa ollaan luopumassa käyttörangaistuksista.[54]. Etelä-Amerikan maista käyttö ja hallussapito sallitaan ainakin Meksikossa[55] ja Argentiinassa.[56]

Yleisesti ottaen asenteet hallusinogeenejä kohtaan ovat muuttuneet hitaammin kuin asenteet kannabista kohtaan. Lakimuutoksia on vaadittu vetoamalla muun muassa uskonnonvapauteen. Osa pyrkimyksistä on tuottanut tulosta, esimerkiksi Yhdysvaltojen Native American Churchin ja Brasilian Santo Daimen tapauksissa. Jälkimmäisen harjoittamat ayahuascaseremoniat sallitaan myös Hollannissa. Monet ovat vaatineet hallusinogeenien käytön laillistamista muissakin konteksteissa kuin uskonnollisissa, ja kritisoivat tästä syystä kaunistelevaksi kokemaansa "enteogeeni"-käsitettä. Uskonnottomat motiivit hallusinogeenien käytölle voivat olla muun muassa hengellisiä, introspektiivisiä, terapeuttisia, virkistyksellistä tai jopa hedonistisia. Jokaiseen näistä motiiveista on kohdistunut ainakin jonkin verran sosiaalista paheksuntaa, ja kaikkia on puolustettu yksilönvapauksien, esimerkiksi ajatuksenvapauden, kognitiivisen vapauden ja itsensä vahingoittamisen vapauden nojalla.

Useat asiantuntijat, mukaan lukien edesmennyt LSD:n keksijä Albert Hofmann ovat ilmaisseet kannanottoja sen puolesta, ettei aineita kiellettäisi vaan säännösteltäisiin. Hofmann myös peräänkuulutti keskustelua vaaroista, joita hallusinogeeneillä voi olla jos niitä käytetään ilman asiaankuuluvaa psykologista opastusta.[57]

Psykedeelit ja pitkäaikaiskäyttäjien mielenterveysongelmat

muokkaa

Useimpien psykedeelien ei ole havaittu olevan toksisia edes pitkällä aikavälillä. On kuitenkin mahdollista, että MDMA:n kaltaiset empatogeenit kiihdyttävät synapsirakkuloiden vapauttamien välittäjäaineista muodostuvien vapaiden radikaalien muodostumista.[58] Muissa asiayhteyksissä vapaiden radikaalien on todettu kytkeytyvän soluvaurioihin, ja niiden on spekuloitu liittyvän moniin psyykkisiin sairauksiin, esimerkiksi Parkinsonin tautiin, dementiaan, skitsofreniaan ja Alzheimerin tautiin. Lopullisiin johtopäätöksiin tutkimuksissa ei ole päädytty. Tätä ongelmaa ei esiinny niissä substansseissa, jotka eivät vapauta serotoniinia (=useimmat artikkelin käsittelemät aineet).

Psykedeelien ei myöskään ole todettu aiheuttavan elimellisiä aivovaurioita. Virallisesta diagnoosiluettelosta löytyy kuitenkin Hallucinogen Persisting Perception Disorder (HPPD), joka tarkoittaa hallusinogeenien käytöstä seuranneita, pitkään kestäviä tai jopa pysyviä aistihäiriöitä. Syitä häiriölle ei toistaiseksi tiedetä.

Nimet ja luokittelu

muokkaa

Aineryhmän nimet

muokkaa

Tämän artikkelin kuvaamia aineita on kutsuttu useilla erilaisilla nimillä, joista useimmat kytkeytyvät tiettyyn teoriaan, jolla on pyritty kuvaamaan niiden vaikutuksia.

Louis Lewin käytti sanaa fantastika vuoden 1928 tutkielmassaan, joka käsitteli organismeja, jotka "kiihottavat aivotoimintaa aiheuttamalla hallusinaatioita, harhoja ja näkyjä [...] sekä tajuttomuutta tai muita poikkeuksellisen aivotoiminnan tiloja." Lewin kuitenkin koki käsitteen puutteelliseksi: "Sana ei onnistu välittämään toivomaani merkitystä". LSD:n keksimisestä seuranneen tutkimuksen määrän kasvun seurauksena syntyi useita uusia käsitteitä laajentamaan aiempaa sanastoa, esimerkiksi "hallusinogeeni", "fanerotyymi", "psykedeeli", "psykotomimeetti", "psykolyytti", "skitsofrenogeeni", "kataleptogeeni", "mystikomimeetti", "psykodyslepti" ja "enteogeeni".

"Psykoosia matkivaa" tarkoittava ilmaisu "psykotomimeetti" heijastelee tutkijoiden varhaisia hypoteeseja, joiden mukaan hallusinogeenien vaikutukset vastaavat luonnollisesti ilmenevän skitsofrenian oireita. Myöhemmin on todettu, että joidenkin hallusinogeenien vaikutus muistuttaa psykoottisia tiloja toisia enemmän.[59] Vaikka serotonergisten psykedeelien (LSD, psilosybiini, meskaliini jne.) subjektiiviset vaikutukset eroavat merkittävästi NMDA-antagonistisisten dissosiatiivien (PCP, ketamiini, dekstrometorfaani) vaikutuksista, on ilmeistä että vaikutukset ovat myös limittäisiä, ja vaikuttavat samoihin mielen prosesseihin. Tutkimuksin on myös osoitettu, että kummankin aineryhmän vaikutusten psykoosinomaiset puolet syntyvät samankaltaisin mekanismein.[60][61][62] Eräässä kaksoissokkotutkimuksessa vertailtiin DMT:n ja ketamiinin vaikutuksia. Tutkijat esittivät hypoteesin, jonka mukaan LSD:n kaltaisten aineiden vaikutukset muistuttavat erityisesti paranoidia skitsofreniaa, siinä missä PCP:n kaltaiset aineet muistuttavat tarkemmin määrittelemättömän skitsofrenian katatonisia alatyyppejä.[63] Tutkijat esittivät näkemyksen, jonka mukaan "skitsofrenian kaltaista heterogeenista häiriötilaa ei luultavasti ole mahdollista mallintaa tarkasti yksittäisen kemiallisen vaikuttimen avulla."

Käsitteen "psykedeeli" keksi Humphry Osmond. Sanan jossain määrin mystinen mutta arvoneutraali merkitys tarkoittaa "mieltä ilmentävää". Käsitettä "enteogeeni", käytetään monesti kuvaamaan psykedeelien uskonnollista ja rituaalista käyttöä antropologisissa tutkimuksissa. Sanat "entaktogeeni", "empatogeeni", "dissosiatiivi" ja "deliriantti" ovat syntyneet viittaamaan klassisten psykedeelien kaltaisten aineiden alaryhmiin, joille on koettu tarpeelliseksi nimetä omat alaryhmänsä.

»Monia sanoja on vuosien varrella ehdotettu tämän aineryhmän nimeksi. Aiemmin tällä vuosisadalla kuuluisa saksalainen toksikologi Louis Lewin käytti nimeä "fantastika", ja kuten tulemme myöhemmin havaitsemaan, kyseinen kuvaus ei lopulta ole kovinkaan kaukaa haettu. Useimpia yleisessä käytössä olevia nimitykset – "hallusinogeeni", "psykotomimeetti" ja "psykedeeli" ("mieltä ilmentävä") on käytetty ristikkäin. Tällä hetkellä "hallusinogeeni" on kaikista yleisimmin tieteellisessä kirjallisuudessa esiintyvä käsite, vaikka se kuvaakin huonosti aineryhmän todellisia vaikutuksia. Maallikkolehdistön keskuudessa laajimmalle on levinnyt "psykedeeli", joka on pitänyt pintansa jo neljän vuosikymmenen ajan. Tieteen piirien ulkopuolella on viime aikoina kiinnitetty huomiota erityisesti näiden aineiden kykyyn tuottaa mystisiä kokemuksia ja aiheuttaa hengellisen merkityksellisyyden tunteita. Kreikan kielen sanasta "entheos" johdettu käsite "enteogeeni" otettiin käyttöön Ruckin ym. toimesta, ja sen käyttö on vähitellen yleistynyt. Sana vihjaa näiden aineiden paljastavan tai mahdollistavan yhteyden "sisäiseen jumaluuteen". Vaikka vaikuttaakin epätodennäköiseltä, että käsitettä koskaan hyväksyttäisiin muodollisen tieteen piiriin, sen käyttö valtavirtamediassa ja internetissä on levinnyt nopeasti. Näitä aineita käyttävän alakulttuurin keskuudessa "enteogeeni" on korvannut "psykedeelin" nimenä, ja tämän kehityskulun voi olettaa jatkuvan.[13]»

Luokittelu

muokkaa

Hallusinogeeneja voidaan luokitella niiden subjektiivisten vaikutusten mukaan, vaikutusmekanismien mukaan tai kemiallisen rakenteen mukaan. Nämä luokitukset kulkevat usein käsi kädessä. Tässä artikkelissa jaotteluna on psykedeelit, dissosiatiivit ja deliriantit, minkä tarkoituksena on selkiyttää epätarkan käsitteen "hallusinogeeni" epämääräisyyttä. On kuitenkin hyvä huomioida, ettei tämän nimenomaisen luokituksen käytöstä vallitse yksimielisyyttä. Artikkelissa käytettyjen luokitteluperiaatteiden tavoitteena on tarjota mahdollisimman selkeä ja helposti lähestyttävä yleiskuva.

Lähes kaikki hallusinogeenit sisältävät typpeä, jonka vuoksi ne luokitellaan alkaloideiksi. Tetrahydrokannabinoli (THC) ja salvinoriini A muodostavat poikkeuksen. Monien hallusinogeenien kemiallinen rakenne muistuttaa läheisesti ihmishermoston välittäjäaineita, esimerkiksi serotoniinia. Ne myös muokkaavat välittäjäaineiden ja reseptorialueiden toimintaa.

Lewinin luokat

muokkaa

Eräs klassinen luokitusmenetelmä, jolla on pääosin historiallista merkitystä, on Lewinin teoksessaan Phantastica esittelemä:

Luokan I fantastika vastaa jotakuinkin psykedeeljä. Tyypillisesti niillä ei ole sedatiivisia vaikutuksia, ja käyttäjille jää selkeät muistikuvat aineiden vaikutuksista. Tähän aineryhmään on viitattu myös "klassisina" hallusinogeeneinä.
Luokan II fantastika vastaa tämän artikkelin muita aineryhmiä. Pääsääntöisesti niillä on hallusinogeenisten vaikutusten lisäksi myös sedatiivisia vaikutuksia. Kokemuksista ei välttämättä jää selkeää muistikuvaa vaikutusten laannuttua.

Hallusinogeenien farmakologiset luokat

muokkaa

Yksi tapa luokitella hallusinogeeneja on tehdä jaottelu aineiden kemiallisen rakenteen ja reseptorijärjestelmän vaikutusten perusteella. Tällä tavoin toteutetussa luokittelussa käytetään usein seuraavanlaista ryhmittelyä:

Rakenteeseen perustuvassa jaottelussa on myös ongelmia, koska rakenteellisesti samankaltaisten aineiden vaikutukset voivat poiketa toisistaan merkittävästi. Esimerkiksi, sekä metamfetamiini että ekstaasi ovat amfetamiinijohdannaisia, mutta metamfetamiinin stimulanttivaikutus on huomattavasti ekstaasia voimakkaampi, eikä sillä ole ekstaasin empatogeenisia vaikutuksia. Lisäksi aineet vaikuttavat pääosin useampiin eri reseptoreihin; esimerkiksi dekstrometorfaani on suurilla annoksilla ensisijaisesti dissosiatiivi, mutta toimii myös, monien fenetyyliamiinien lailla, serotoniinin takaisinoton estäjänä, ja itse asiassa fenetyyliamiinien funktionaalinen ryhmä sisältyy DXM:n rakenteeseen. Myös LSD sisältää sekä indolirakenteen että fenetyyliamiinirakenteen.

Näistä ongelmista huolimatta rakenteeseen perustuva jaottelu on monessa tapauksessa hyödyllinen. Molekyylien biologisesti aktiivisen ytimen paikantaminen ja jo tunnetuista aineista johdettujen johdannaisten syntetisointi on tärkeä osa modernia lääkeainekemiaa.

Hallusinogeeniset eliöt

muokkaa

Seuraavassa lista eliöistä, joiden tiedetään sisältävän hallusinogeenejä.

Lähteet

muokkaa
  • Stafford, Peter. (2003). Psychedelics. Ronin Publishing, Oakland, California. ISBN 0-914171-18-6.

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Controlled Drugs and Substances Act
  2. ↑ Grob, Charles: Pilot study of psilocybin treatment for anxiety in patients with advanced-stage cancer. Archives of General Psychiatry, 2011, 68(1). vsk, s. 71-8. PubMed:20819978
  3. ↑ Mithoefer, MC: The safety and efficacy of {+/-}3,4-methylenedioxymethamphetamine-assisted psychotherapy in subjects with chronic, treatment-resistant posttraumatic stress disorder: the first randomized controlled pilot study. Journal of Psychopharmacology, 2011, 25(4). vsk, s. 439-52. PubMed:20643699 Artikkelin verkkoversio.
  4. ↑ Moreno, FA: Safety, tolerability, and efficacy of psilocybin in 9 patients with obsessive-compulsive disorder. Journal of Clinical Psychiatry, 2006, 67(11). vsk, s. 1735-40. PubMed:17196053 Artikkelin verkkoversio.
  5. ↑ Dyck, Erika: ‘Hitting Highs at Rock Bottom’: LSD Treatment for Alcoholism, 1950–1970. Social History of Medicine, 2006, 19(2). vsk, s. 313-29. doi:10.1093/shm/hkl039 ISSN 0951-631X Artikkelin verkkoversio.
  6. ↑ Abraham Hoffer: Treatment of Alcoholism with Psychedelic Therapy
  7. ↑ Lotsof, HS: Case studies of ibogaine treatment: implications for patient management strategies. The Alkaloids. Chemistry and Biology, 2001, 56. vsk, s. 293-313. PubMed:11705114 Artikkelin verkkoversio.
  8. ↑ Sewell, RA: Response of cluster headache to psilocybin and LSD. Neurology, 2006, 66(12). vsk, s. 1920-2. PubMed:16801660 doi:10.1212/01.wnl.0000219761.05466.43 Artikkelin verkkoversio.
  9. ↑ Project MKULTRA, The CIA's Program of Research in Behavioral Modification
  10. ↑ Psilocybin can occasion mystical-type experiences having substantial and sustained personal meaning and spiritual significance, Hopkinsmedicine.org
  11. ↑ a b Freedman, D X: The Psychopharmacology of Hallucinogenic Agents. Annual Review of Medicine, 1969, 20. vsk, s. 409–18. PubMed:4894506 doi:10.1146/annurev.me.20.020169.002205
  12. ↑ Glennon, R: Arylalkylamine Drugs of Abuse An Overview of Drug Discrimination Studies. Pharmacology Biochemistry and Behavior, 1999, 64. vsk, s. 251–6. doi:10.1016/S0091-3057(99)00045-3
  13. ↑ a b Nichols, D: Hallucinogens. Pharmacology & Therapeutics, 2004, 101. vsk, s. 131–81. PubMed:14761703 doi:10.1016/j.pharmthera.2003.11.002
  14. ↑ Glennon RA. Classical drugs: an introductory overview. In Lin GC and Glennon RA (eds). Hallucinogens: an update. National Institute on Drug Abuse: Rockville, MD, 1994.
  15. ↑ Huxley, Aldous: The Doors of Perception, s. 63. London: Harper & Bros, 1954. ISBN 0099458209 Teoksen verkkoversio (viitattu 8.3.2006).
  16. ↑ The Promise of Psychedelic Research James Fadiman, Marraskuu 2011, The Institute of Noetic Sciences.
  17. ↑ Why the Scientific and Medical Establishments Have Such Biased Approaches to Psychedelics Ido Hartogsohn, Alternet, July 17, 2013.
  18. ↑ Herling, Seymore; Coale, Edward H.; Hein, David W.; Winger, Gail; Woods, James H.: Similarity of the discriminative stimulus effects of ketamine, cyclazocine, and dextrorphan in the pigeon. Psychopharmacology, 1981, 73. vsk, nro 3, s. 286–91. PubMed:6787651 doi:10.1007/BF00422419
  19. ↑ Herling, S; Woods, JH: IV. Discriminative stimulus effects of narcotics: Evidence for multiple receptor-mediated actions. Life Sciences, 1981, 28. vsk, nro 14, s. 1571–84. PubMed:6264253 doi:10.1016/0024-3205(81)90311-8
  20. ↑ Nicholson, Katherine L.; Hayes, Belinda A.; Balster, R. L.: Evaluation of the reinforcing properties and phencyclidine-like discriminative stimulus effects of dextromethorphan and dextrorphan in rats and rhesus monkeys. Psychopharmacology, 1999, 146. vsk, nro 1, s. 49–59. PubMed:10485964 doi:10.1007/s002130051087
  21. ↑ Roth, B. L.: Salvinorin A: A potent naturally occurring nonnitrogenous kappa opioid selective agonist. Proceedings of the National Academy of Sciences, 2002, 99. vsk, s. 11934–9. PubMed:12192085 PubMed Central:129372 doi:10.1073/pnas.182234399
  22. ↑ Pender, John W.: Dissociative Anesthesia. California Medicine, 1970, 113. vsk, nro 5, s. 73. PubMed:18730444 PubMed Central:1501800
  23. ↑ Pender, John W.: Dissociative Anesthesia. California Medicine, 1972, 117. vsk, nro 4, s. 46–47. PubMed:18730832 PubMed Central:1518731
  24. ↑ American Psychiatric Association. Diagnostic and statistical manual of mental disorders (4th ed., text revision). Washington, DC: American Psychiatric Association, 2000. p. 523
  25. ↑ Simeon, Daphne; Gross, Shira; Guralnik, Orna; Stein, Dan J.; Schmeidler, James; Hollander, Eric: Feeling unreal: 30 cases of DSM-III-R depersonalization disorder. American Journal of Psychiatry, 08/01/1997, 154. vsk, nro 8, s. 1107–13. PubMed:9247397 Artikkelin verkkoversio.
  26. ↑ Nathan. Mostly not regretful. Erowid Experience Vaults. 29 October 2006.
  27. ↑ Keil. Like nothing else in the world. Erowid Experience Vaults. 11 August 2003.
  28. ↑ Simeon, Daphne: Depersonalisation disorder: a contemporary overview. CNS drugs, 2004, 18. vsk, nro 6, s. 343–54. PubMed:15089102 Artikkelin verkkoversio.
  29. ↑ Price, William A.; Giannini, Matthew C.; Giannini, A. James: Antidotal Strategies in Phencyclidine Intoxication. The International Journal of Psychiatry in Medicine, 1984, 14. vsk, s. 315–21. doi:10.2190/KKAW-PWGF-W7RQ-23GN
  30. ↑ The Dextromethorphan FAQ
  31. ↑ White W. (1998) This is your brain on dissociatives (accessed 23 October 2010)
  32. ↑ Anderson C. (2003) The bad news isn't in (Accessed 23 October 2010)
  33. ↑ White W. (2004) Response to "The Bad News Isn't In": Please Pass the Crow (accessed 23 October 2010)
  34. ↑ Olney, J.; Labruyere, J; Price, M.: Pathological changes induced in cerebrocortical neurons by phencyclidine and related drugs. Science, 1989, 244. vsk, nro 4910, s. 1360–2. PubMed:2660263 doi:10.1126/science.2660263
  35. ↑ Farber, N B; Kim, S H; Dikranian, K; Jiang, X P; Heinkel, C: Receptor mechanisms and circuitry underlying NMDA antagonist neurotoxicity. Molecular Psychiatry, 2002, 7. vsk, nro 1, s. 32–43. PubMed:11803444 doi:10.1038/sj/mp/4000912
  36. ↑ Farber, M.d., N; Hanslick, J; Kirby, C; McWilliams, L; Olney, JW: Serotonergic Agents That Activate 5HT2A Receptors Prevent NMDA Antagonist Neurotoxicity. Neuropsychopharmacology, 1998, 18. vsk, nro 1, s. 57–62. PubMed:9408919 doi:10.1016/S0893-133X(97)00127-9
  37. ↑ Tobacco use by Native North Americans: sacred smoke and silent killer
  38. ↑ Hallucinogenic Fly-Agarics (Death-Cups)
  39. ↑ Declaran patrimonio cultural de la nación a uso de la ayahuasca
  40. ↑ Peru declares ayahuasca part of cultural heritage
  41. ↑ Da Silveira, DX: Ayahuasca in Adolescence: A Preliminary Psychiatric Assessment. Journal of Psychoactive Drugs, 2005, 37(2). vsk, s. 129-33. PubMed:16149324 Artikkelin verkkoversio.
  42. ↑ Bartholomew Dean 2009 Urarina Society, Cosmology, and History in Peruvian Amazonia, Gainesville: University Press of Florida ISBN 978-081303378 UPF.com
  43. ↑ "Shamanism and Its Discontents." Medical Anthropology Quarterly 2.2 (1988): 102-20.
  44. ↑ Dyck, Erika: Flashback: Psychiatric Experimentation With LSD in Historical Perspective. The Canadian Journal of Psychiatry, 2005, 50. vsk, nro 7, s. 381–388. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 8.3.2006.
  45. ↑ Ken Goffman. Counterculture through the Ages; from Abraham to Acid House. New York: Villard, 2004. Chapters 11–13.
  46. ↑ Brink Lindsey. The Age of Abundance; How Prosperity Transformed America's Politics and Culture. New York: Collins, 2007. p.156: "...kannabis ja psykedeelit paljastivat käyttäjillensä todellisuuden valossa, joka poikkesi rajusti huumeettoman valtakulttuurin itsestäänselvänä pidetyistä käsityksistä. ... Monet noihin transsendenttisiin valtakuntiin johdetut, nuoret ja vaikutuksille herkät mielet alkoivat liekehtiä perustavanlaatuisen muutoksen näkyjä. ... Sodanvastaiset mielenosoittajat, feministit, opiskelijakapinalliset, ympäristönsuojelijat ja homot marssivat vuorotellen We Shall Overcomen juhlavaan tahtiin."
  47. ↑ Goffman, ibidem, p.266–7: "Perinteisten sosiaalisten normien näkökulmasta jotain täysin sopimatonta oli käynnissä, mutta koska juhlavaa kaaosta katalysoiva LSD oli [vuonna 1966] yhä laillista, [auktoriteettien] mahdollisuudet olivat vähissä. [Tuona vuonna] läpi kansakunnan pyyhki aalto jonka mukana osavaltiot kriminalisoivat LSD:n. ... Kieltolain heijastelema paniikki konservatiivisten voimien keskuudessa puristi käyntiin ehkäpä aikakauden kaikista keskeisemmät edistysaskeleet."
  48. ↑ Determination of LSD in urine by capillary column gas chromatography and electron impact mass spectrometry. Journal of analytical toxicology, 1988, 12. vsk, nro 1, s. 1–8. PubMed:3352236
  49. ↑ Nichols, David. "Hallucinogens ." Pharmacology & Therapeutics 101.2 (2004): 131-81.
  50. ↑ Nichols, David. "Hallucinogens ." Pharmacology & Therapeutics 101.2 (2004): 131-81. Web. 29 Mar 2011.
  51. ↑ HS.fi: Hollanti kieltää huumesienten myymisen
  52. ↑ YLE: Portugalissa huumeiden dekriminalisointi saavuttanut hyviä tuloksia
  53. ↑ Tšekissä pienet huumemäärät enää vain rike
  54. ↑ Uusi Suomi: Lehti: Huumeiden käytöstä tulee laillista Kreikassa
  55. ↑ Meksiko laillisti huumeiden hallussapidon
  56. ↑ Buenos Aires Herald: SC rules personal marijuana use punishment unconstitutional
  57. ↑ Smith, Craig S.: The Saturday Profile; Nearly 100, LSD's Father Ponders His 'Problem Child'. The New York Times, 7.1.2006. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 22.5.2010.
  58. ↑ Cadet, JL: Involvement of free radicals in MDMA-induced neurotoxicity in mice. Annals of Internal Medicine, 2001. PubMed:11435997
  59. ↑ Vollenweider, F; Geyer, MA: A systems model of altered consciousness: integrating natural and drug-induced psychoses. Brain Research Bulletin, 2001, 56. vsk, nro 5, s. 495–507. PubMed:11750795 doi:10.1016/S0361-9230(01)00646-3
  60. ↑ Aghajanian, G; Marek, GJ: Serotonin model of schizophrenia: emerging role of glutamate mechanisms. Brain Research Reviews, 2000, 31. vsk, nro 2-3, s. 302–12. PubMed:10719157 doi:10.1016/S0165-0173(99)00046-6
  61. ↑ Svenningsson, P.; Tzavara, ET; Carruthers, R; Rachleff, I; Wattler, S; Nehls, M; McKinzie, DL; Fienberg, AA; Nomikos, GG: Diverse Psychotomimetics Act Through a Common Signaling Pathway. Science, 2003, 302. vsk, nro 5649, s. 1412–5. PubMed:14631045 doi:10.1126/science.1089681
  62. ↑ Tsapakis, E. M.: Glutamate and psychiatric disorders. Advances in Psychiatric Treatment, 2002, 8. vsk, s. 189–97. doi:10.1192/apt.8.3.189
  63. ↑ Gouzoulis-Mayfrank, E.; Heekeren, K.; Neukirch, A.; Stoll, M.; Stock, C.; Obradovic, M.; Kovar, K.-A.: Psychological Effects of (S)-Ketamine and N,N-Dimethyltryptamine (DMT): A Double-Blind, Cross-Over Study in Healthy Volunteers. Pharmacopsychiatry, 2005, 38. vsk, nro 6, s. 301–11. PubMed:16342002 doi:10.1055/s-2005-916185

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Ann & Alexander Shulgin: PIHKAL (Phenethylamines I Have Known And Loved) - A Chemical Love Story
  • Ann & Alexander Shulgin: TIHKAL (Tryptamines I Have Known And Loved) - The Continuation
  • Charles S. Grob, ed.: Hallucinogens, a reader
  • Winkelman, Michael J., and Thomas B. Roberts (editors) (2007).Psychedelic Medicine: New Evidence for Hallucinogens as Treatments 2 Volumes. Westport, CT: Praeger/Greenwood.

Aiheesta muualla

muokkaa
  • LSD ja muut hallusinogeenit Päihdelinkki 29.4.2010.
  • Miten psykedeeleistä puhutaan? kirjakauppa Tiedostamossa 20.7.2012 pidetty paneelikeskustelu.
  • Erowid on psykoaktiiveihiin liittyvää tietoa tarjoava sivusto, jolta löytyy runsas valikoima käyttökokemuksia, webistä ja usenetistä kerättyä materiaalia, sekä kirjaluettelo aihepiiriin liittyvästä tieteestä
  • Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies on voittoa tavoittelematon tutkimussäätiö, jonka tarkoituksena on tuottaa tietoa psykedeelien mahdollisista lääketieteellisistä käyttötarkoituksista, ja kehittää niistä reseptilääkkeitä.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hallusinogeenit&oldid=22650399#Deliriantit”