Tim Burton

Tim Burton syntyi 25. elokuuta 1958 Burbankissa Los Angelesin esikaupungissa keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä työskenteli huvipuistossa ja äiti piti kauppaa, joka myi kissoihin liittyviä tavaroita. Timillä oli pikkuveli Daniel. Tim ei ollut läheinen vanhempiensa kanssa, ja hän muutti melko nuorena asumaan isoäitinsä luokse. Tim piti nuorena fantasiaelokuvista, erityisesti niitä, joissa oli hirvioitä. Hänen suosikkinäyttelijänsä teini-iässä oli Vincent Price. Burton on kertonut, että kauhuelokuvat antoivat hänelle mahdollisuuden vapautua lapsuutensa kauhuista ja teini-iän ahdistuksesta.^[1]

Burtonista kehittyi taitava piirtäjä, ja hän sai stipendin Kalifornian taideinstituuttiin (CalArts) vuonna 1976. Hän teki samoihin aikoihin myös omia lyhytelokuviaan, joista Stalk of the Celery Monster (1979) teki vaikutuksen Disneyn kykyjenetsijöihin. Burton otettiin Disneylle tekemään elokuvaa The Fox and the Hound, mutta Burton pettyi Disneyn pyrkimykseen latistaa taiteilijansa.^[2]

Burton ylennettiin Disneyllä konseptiartistiksi, mutta hänen kuvallisia ideoitaan ei käytetty. Hän sai kuitenkin 60 000 dollarin budjetin kuusiminuuttista piirros- ja stop motion -animaatioelokuvaansa Vincent (1982) varten. Elokuva kertoo tarinan seitsenvuotiaasta pojasta, joka haluaa olla Vincent Price ja kuvittelee itsensä makaabereihin tilanteisiin Edgar Allan Poen tyyliin. Burtonin suuresti ihailema Vincent Price antoi elokuvalle kertojanäänen. Vincent voitti useita palkintoja. Seuraavaksi Burton teki Disney Channelille elokuvan Hansel and Gretel (1982), jossa hän pääsi opettelemaan oikeiden näyttelijöiden ohjaamista. Frankenweenie (1984) oli Frankenstein-pastissi, johon mennessä Burtonin omalaatuinen tyyli oli jo alkanut muodostua. Disney ei kuitenkaan esittänyt Burtonin synkkää lyhytelokuvaa, joka oli saanut PG-luokituksen, mutta elokuva nosti Burtonin Hollywoodin kohutuimpien nuorten ohjaajalahjakkuuksien joukkoon.^[3]

Kauhukirjailija Stephen King suositteli Burtonia Warnerille, joka kiinnitti Burtonin ohjaamaan 25-vuotiaana ensimmäisen pitkän elokuvansa Pee-wee’s Big Adventure (1985). Elokuvassa on jo Burtonille tyypillisiä elementtejä kuten eriskummallinen maailma unen ja todellisuuden välimaastossa sekä hahmojensa outouteen perustuva juoni. Elokuva menestyi kohtalaisesti, mutta elokuvakriitikot eivät pitäneet siitä ja kutsuivat sitä pelkäksi visuaaliseksi orgiaksi.^[4]

Burtonin seuraava ohjaus oli Beetlejuice (1988), joka oli käsikirjoittaja Michael McDowellin mukaan ”optimistinen elokuva kuolemasta”, mikä sopikin Burtonin tyyliin. Elokuvassa perinteiset tilanteet ja arvot käännetään päälaelleen, ja siinä yhdistyvät crazyhuumori ja tumma melankolia. Elokuva sai paljon katsojia, ja sen on sanottu kestäneen myös hyvin aikaa.^[5]

Burtonin läpimurto suuren yleisön silmissä oli vuonna 1989 ilmestynyt Batman. Se oli synkkä, väkivaltainen ja realistinen sovitus sarjakuvasankarista, ja se noudatti sarjakuvataiteilija Frank Millerin 1986 esittelemää puolta Batmanista. Batman-fanit olivat protestoineet Burtonin päärooliin valitsemaa komedianäyttelijä Michael Keatonia, mutta elokuvasta tuli yksi vuoden suurimmista menestyksistä.^[6] Burton ohjasi myös elokuvan jatko-osan Batman – paluu (1992).^[7]

Batman-elokuvien välissä Burton teki pienemmän budjetin elokuvan Saksikäsi Edward (1990), joka aloitti hänen ja näyttelijä Johnny Deppin pitkän yhteistyön. Saksikäsi Edward on tarunomainen satiiri, josta on tehty useita tulkintoja. Elokuvan päähahmo on esimerkiksi nähty nuoren Burtonin omakuvana, mutta Burton ei itse ole koskaan suosinut yhtä tulkintaa muiden kustannuksella.^[8] Edward on yksi esimerkki Burtonin elokuvissa usein tavattavista nuorista goottihahmoista.^[9]

Stop motion -animaatio ja musikaali Painajainen ennen joulua (1993) on Burtonin tunnusomaisimpia luomuksia. Burton teki elokuvaan käsikirjoituksen, ja sen ohjasi animaattori Henry Selick. Elokuva menestyi hyvin, vaikka Disney ei aluksi markkinoinutkaan epätavallista elokuvaa kovin voimakkaasti.^[10] Kaksitoista vuotta myöhemmin Burton palasi samaan aiheeseen Corpse Bride -animaatioelokuvalla, joka julkaistiin 2005. Siinä kuolleiden maailma on värikäs siinä kun elävien maailma on yksivärinen. Corpse Bride on räväkkää edeltäjäänsä selvästi hiotumpi ja kypsempi.^[11] Vuonna 2012 valmistui Burtonin kolmas animaatio, joka perustuu hänen lyhytelokuvaansa Frankenweenie.^[12]

Erikoislaatuisen elokuvaohjaajan elämästä kertova mustavalkoisena kuvattu Ed Wood (1994) oli Burtonin ensimmäinen floppi.^[13] Kepeä ja värikäs Mars hyökkää! (1996) oli tyylillisesti Burtonin edellisen elokuvan vastakohta, vaikka palauttikin sen tavoin mieleen 1950-luvun science fiction -elokuvat. Myöskään se ei noussut suosiossa Burtonin menestyselokuvien tasolle. Burtonin seuraava projekti Superman Lives kariutui vuonna 1998. Burton julkaisi samana vuonna runo- ja piirroskokoelmansa The Melancholy Death of Oyster Boy.^[14]

Päätön ratsumies (1999) elvytti Burtonin uran, ja elokuvaa pidetään yhtenä hänen parhaistaan. Elokuvassa Burton palasi 1960-luvun goottilaisten kauhuelokuvien tunnelmaan.^[15] Elokuvassa Apinoiden planeetta (2001) Burton ei saanut paljonkaan ohjaajan vapauksia, kustannusten kasvu johti käsikirjoituksen lyhentelyyn, ja Burton sairasteli kuvausten aikana. Elokuva oli Burtonille epätyypillinen eikä menestynytkään odotetulla tavalla. Kuvausten aikana Burton tapasi Helena Bonham Carterin, josta tuli hänen elämänkumppaninsa.^[16]

Big Fish (2003) keskittyi kuvaamaan ihmisten tunne-elämää ja oli joidenkin kriitikoiden mukaan Burtonin ensimmäinen ”aikuinen” elokuva.^[17] Burton muutti sen jälkeen Lontooseen ja alkoi kuvata siellä seuraavaa elokuvaansa, Roald Dahlin lastenkirjaan perustuvaa Jali ja suklaatehdasta (2005). Burton teki elokuvasta oudomman ja synkemmän kuin tarinan edellinen elokuvaversio vuodelta 1971. Jali ja suklaatehdas oli suurmenestys. Sen menestyksen ansiosta Burton pystyi tekemään synkimmän elokuvansa, musikaalin Sweeney Todd – Fleet Streetin paholaisparturi (2007).^[18]

Liisa Ihmemaassa (2010) yhdistelee tietokonegrafiikkaa oikeaan kuvaan ja näyttää paikoin animaatioelokuvalta.^[19] Dark Shadows (2012) on Burtonin komediallinen tulkinta 1960-luvun kulttisaippuaoopperasta. Vuonna 2012 Burton julkaisi kokopitkän version 1980-luvun animaatiostaan Frankenweenie. Big Eyes (2014) on tositarina taidemaalari Margaret Keanesta. Seikkailufantasia Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (2016) pohjautuu nuortenkirjailija Ransom Riggsin kirjaan.^[20]

Musiikin Burtonin elokuviin on Pee-Wee's Big Adventuresta lähtien säveltänyt muusikko ja elokuvasäveltäjä Danny Elfman (Ed Woodia sekä Sweeney Toddia lukuun ottamatta). Burton käyttää usein luottonäyttelijöitään, ja esimerkiksi Johnny Depp on esittänyt pääroolia useassa Burtonin elokuvassa.

Burtonin elämänkumppani vuosina 2001–2014 oli näyttelijä Helena Bonham Carter, mutta he eivät koskaan menneet naimisiin. Heillä on kaksi lasta.^[21][22]

Burton sai Golden Globe -ehdokkuuden vuonna 2008 parhaasta ohjauksesta elokuvassa Sweeney Todd – Fleet Streetin paholaisparturi (2007).^[23]

Burtonin ohjaamat animaatioelokuvat Corpse Bride (2005) ja Frankenweenie (2012) olivat parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkintoehdokkaina.^[24]

• Burton, Tim & Salisbury, Mark (toim.): Tim Burton on Tim Burton. (Burton on Burton, 1995, 2000.) Suomentanut Tiirinen, Mika & Siltala, Mika & Seppälä, Mika. 2. korjattu painos (1. painos 1995). Helsinki: Like, 2000. ISBN 951-578-751-3 Sarja Directors on Directors

• Ferenczi, Aurélien: Tim Burton. Cahiers du cinéma, 2010. ISBN 9782866425685 (englanniksi)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tim Burton Wikimedia Commonsissa

• Tim Burton Internet Movie Databasessa. (englanniksi)