Pragmaattinen sanktio

Pragmaattinen sanktio (lat. sanctio pragmatica) on roomalaisesta oikeudesta lainattu termi, jolla on Euroopan historiassa viitattu eräisiin keisarillisiin määräyksiin, jotka ovat koskeneet jotain yksittäistä asiaa ja ohittaneet normaalin lainsäädännön. Nimitystä on myöhemmin käytetty varsinkin eräissä maissa kruununperimysjärjestykseen monarkin määräyksellä tehdyistä muutoksista, joiden tarkoituksena on ollut mahdollistaa kruunun periytyminen tietylle jälkeläiselle.^[1]

Tunnettuja pragmaattisia sanktioita ovat olleet muun muassa seuraavat:

• Itä-Rooman keisarin Justinianus I:n vuoden 554 pragmaattinen sanktio, jolla Italiasta tehtiin Itä-Rooman provinssi
• Ranskan kuninkaan Ludvig IX:n vuoden 1269 kirkollisia asioita koskenut pragmaattinen sanktio, todettiin 1500-luvulla väärennetyksi asiakirjaksi
• Bourgesin pragmaattinen sanktio, Ranskan kuninkaan Kaarle VII:n vuonna 1438 antama määräys, joka rajoitti paavin valtaa Ranskan kirkkoa koskeneissa asioissa
• Vuoden 1549 pragmaattinen sanktio, keisari Kaarle V:n määräys Alankomaiden yhtenäisestä hallinnosta
• Vuoden 1713 pragmaattinen sanktio, keisari Kaarle VI:n määräys, jonka mukaan Habsburgien maiden tulisi periytyä jakamattomina hänen pojalleen tai tyttärelleen
• Vuoden 1759 pragmaattinen sanktio, Espanjan kuninkaan Kaarle III:n määräys, jonka mukaan Espanjan ja Molempain Sisiliain kuningaskunnan kruunut periytyisivät hänen eri pojilleen
• Vuoden 1830 pragmaattinen sanktio, Espanjan kuninkaan Ferdinand VII:n määräys, joka mahdollisti kruunun periytymisen myös kuninkaan tyttärelle poikien puuttuessa

• Poikkeuslaki