Yle Urheilu seurasi Urheilugaalaa hetki hetkeltä tässä artikkelissa.
Vuoden urheilijan valinta kuuluu niihin joka vuosi toistuviin hetkiin, joista varmasti joku suuttuu. Sitten on se osasto, joka korostaa, että eri lajien urheilijoiden ja saavutusten arvottaminen on ylipäätään turhanpäiväistä.
Yhtä kaikki, gaalaillasta ja palkinnoista on tullut merkittävä osa suomalaisen urheilun vuosikelloa ja Urheilugaala ansaitsee saamansa näkyvyyden. Pelkällä synkkyydellä ja sapelien kalistelulla – ja sitähän mennyt vuosi riittämiin tarjosi – ei suomalaisen urheilun arvostus säily eikä nouse.
Nyt tuntuu siltä, että tällä kertaa Vuoden urheilijan valinnasta ei pääse kohua nousemaan. Valinnat eivät päässeet yllättämään lainkaan, vaikka Aleksander Barkov historiaa tekikin saaden kunnian ensimmäisenä jääkiekkoilijana.
Mutta hullultahan se tuntuu, että Vuoden urheilijaksi valittiin vasta nyt ensi kerran jääkiekkoilija. Ottaen huomioon lajin merkityksen ja kiinnostavuuden suomalaisille.
Ja tämä osoittaa osaltaan urheilumaailman muuttuneen.
Ennen Urheilugaalaa erinäisissä ennakkopohdinnoissa muistutettiin, että vuoden 1990 valinta on äänestyshistorian pahin farssi. Silloin keihään EM-kultamitalisti Päivi Alafrantti löi viidennen Stanley Cupinsa voittaneen Jari Kurrin.
Lisäksi jääkiekkoilijoista top3:een ovat Vuoden urheilija -historiassa mahtuneet vain Leijonien 2011 MM-mestariryhmä (joukkue voitiin valita Vuoden urheilijaksi vuoteen 2019 saakka) sekä Miro Heiskanen koronapandemiavuotena.
Vaikka jääkiekon merkitys on Suomessa valtaisa, Urheilutoimittajain liiton äänestyksessä on aiemmin korostunut seuraava yhdistelmä: Suomi-paita ja arvokisamitali.
Esimerkiksi 2000-luvulla tuon rintaman ovat rikkoneet vain Teemu Pukki ja Lukas Hradecky, mutta heissäkin korostui Huuhkajien historiallinen EM-kisahuuma, sekä Lauri Markkanen, joka sai palkinnon huimalla NBA-läpimurrollaan, mutta oli myös Suomi-paidassa MM-kisojen kolmanneksi paras pistemies.
Päivi Alafrantti -kohu ei ole itselleni niin tuttu, sillä synnyin kyseisenä vuonna. Omassa tuttavapiirissäni tutumpi vitsailun kohde on ollut Tero Pitkämäen valinta Vuoden urheilijaksi, kun tämä 2015 oli voittanut keihään MM-pronssia.
Ei tietenkään mitään pois Pitkämäeltä, mutta mies itsekin on todennut, että ”vähän huono maku siitä valinnasta kieltämättä jäi” ja että valinta ”tuntui velvoitteelta”.
Eikä tietenkään mitään pois Marko Anttilalta, mutta kyllähän sekin huvitti, kun hänet valittiin Vuoden jääkiekkoilijaksi 2019. MM-kultasankaruudellaan ”Mörkö” ajoi ohi NHL-tähtien.
Aleksander Barkov teki NHL:ssä huimaa jälkeä ja nosteli Stanley Cupia historian ensimmäisenä suomalaiskapteenina.
Sen sijaan maajoukkuepaidassa Barkov on nähty viimeksi vuonna 2016.
Tilannetta alleviivaa se, että kun urheilutoimittajat äänestivät Barkovin Vuoden urheilijaksi, äänesti yleisö Barkovin Stanley Cupin noston Vuoden sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi.
Tämä taas muistuttaa jälleen siitä, minkälaisen aseman, ei vain jääkiekko vaan nimenomaan NHL, on saavuttanut Suomessa. Senhän näkee vaikkapa eri medioiden julkaisemista juttu- ja lukijamääristä.
Ei sillä, etteikö Floridan voittamaa ratkaisevaa NHL-finaalia olisi moni väijynyt suoranakin, mutta Suomen aikaa ottelu tuli keskellä yötä.
Sillä ei kuitenkaan ole väliä, koska TikTokeissa ja Instagrameissa samoja pokaalinnostoklippejä tulee vastaan edelleenkin harva se päivä, kun urheilusta kiinnostunut ihminen sovelluksensa avaa.
Lauri Markkasen valinta Vuoden urheilijaksi ensimmäisenä koripalloilijana kertoi jostain. Ei Markkasenkaan otteita Suomessa parhaaseen katseluaikaan juuri tarjota.
Muutosta korostaa, että nyt pysti meni toista vuotta peräkkäin Pohjois-Amerikkaan.
Aiemmin vain Keke Rosbergin kohuttu valinta 1982 sekä futistähtien Jari Litmasen ja Sami Hyypiän valinnat ovat rikkoneet rintaman siten, että he nappasivat hulppeimmat saavutuksensa muussa kuin Suomi-asussa.
Nykyihmisten median käyttö on tunnetusti entistä pirstaloituneempaa – toisaalta eipä niitä mieltä ylentäviä yhdistäviä sukupolvikokemuksia TV2:n ääressä viime olympialaisten aikana tarjolla ollutkaan.
Mihinköhän muuten Oliver Helanderin keihäspronssi olisi riittänyt, jos se olisi tullut olympialaisista?
Siinäkin on moni nähnyt osoituksia maailman muutoksesta, että nyt Vuoden urheilijan valinnassa kahden kärjessä oli kaksi ulkomaalaistaustaista.
Tai siinä, että kuutena viime vuotena valinta on osunut neljä kertaa joukkuelajin pelaajaan. Ennen Teemu Pukin vuoden 2019 liitoa edellinen joukkuelajin Vuoden urheilija oli Sami Hyypiä ja vuosi 2001.
Nyt on kuitenkin yksi suomalaisittain hämmentävä lasikatto rikottu. Maailma muuttuu, ja väistämättä se joskus heijastuu Urheilutoimittajain liittoonkin.
Tämän jutun kirjoittaja ei ottanut osaa Vuoden urheilija -äänestykseen.