Tooni

Tonaalisia kieliä ovat esimerkiksi jeniseiläiskielet ja sinotiibetiläiset kielet.

Kiinan kielet ovat tunnetuimpia toonikieliä. Mandariinikiinassa on neljä toonia ja myös viides, neutraali, niin sanottu ”tooniton tooni”. Sanan merkitys muuttuu täysin toonista riippuen, esimerkiksi:

1. korkea tooni: mā "äiti"
2. nouseva tooni: má "hamppu"
3. laskeva ja sitten nouseva tooni: mǎ "hevonen"
4. laskeva tooni: mà "nuhdella"
5. neutraali tooni: ma "-ko" (kysymyspartikkeli)

Yllä olevat esimerkit voidaan yhdistää lauseeseenkin:

妈妈骂马的麻吗?/媽媽罵馬的麻嗎?

mandariiniksi: māma mà mǎ de má ma?

suomeksi: ”Nuhteleeko äiti hevosen hamppua?”

Myös ruotsin ja norjan kielessä on tonaalisia piirteitä, mutta ne eivät kuitenkaan ole varsinaisia tonaalisia kieliä. Näissä kielissä kaikki sanat äännetään joko suomenkielisen korvaan "normaalilta" kuulostavalla "ykkösaksentilla", tai "kakkosaksentilla", joka on tyypillisesti katkaistu sävelkulku, josta laulava vaikutelma syntyy. Riikinruotsin yleiskielessä on noin 350 minimiparia, joissa vain erilainen aksentti erottaa kaksi sanaa toisistaan. Tätä ilmiötä ei kutsuta tooniksi vaan tooniaksentiksi tai sävelaksentiksi.^[1] Pääasiallinen ero on se, että tonaalisessa kielessä sanan jokainen tavu voidaan ääntää millä toonilla tahansa riippumatta muista tavuista, kun taas ruotsin kaltaisessa kielessä, jossa on sävelaksentti, toonin levinneisyys on rajoitettu, esimerkiksi vain sanan kahdessa viimeisessä tavussa. Tonaalisessa kielessä, jossa on vain kaksi toonia (matala ja korkea), löytyy kaksitavuisten sanojen (esimerkiksi aba) suhteen siis neljä eri mahdollista yhdistelmää:

• matala-matala [àbà],
• korkea-korkea [ábá],
• korkea-matala [ábà],
• matala-korkea [àbá].

Kielessä, jossa on sävelaksentti, löytyy puolestaan vain 3 mahdollisuutta:

• ensimmäinen tavu painotettu, [ába],
• toinen tavu painotettu, [abá], tai
• ei painoa (ei aksenttia) [aba].

Japanin kieli sisältää myös sävelaksentin mutta sen käyttö ei ole välttämätön sillä kieltä ymmärtää myös asiayhteyden kautta. Äidinkielenään japania käyttävät erottavat homonyymit toisistaan ensisijaisesti asiayhteyden kautta. Tämän vuoksi japania vieraana kielenä puhuvat opettelevat usein käyttämään kieltä välittämättä sävelkorkeudesta, jolloin heille muodostuu selvä ulkomainen aksentti.

Suomi on tyypillinen kvantiteettikieli, jossa siis tavun pituus toimii merkitystä muuttavana piirteenä, esimerkiksi sanoissa tuli ja tuuli, joissa ainoa ero on ensimmäisen tavun pituudessa ja jotka merkitsevät eri asioita. Niin sanottujen toonikielten puhujat väittävät kuitenkin usein kuulevansa suomessa omien kieltensä kaltaisia tooneja.^[2] Kielitypologiassa kvantiteetti ja tooni on erotettu toisistaan; toonin fonetiikka on liitetty vain puhemelodiaan ja kvantiteetin fonetiikka vastaavasti äänteiden kestoihin—ei siis uskota, että tooni ja kvantiteetti liittyvät toisiinsa.

On kuitenkin osoitettu, että kesto ja melodia yhdessä ilmaisevat pituus-oppositiota suomessa. Foneettisesti tarkasteltuna suomi toimii siis monesti kuten tyypilliset toonikielet: Journal of the Acoustical Society of America -aikakauslehdessä julkaistu tutkimus osoittaa, että suomen lyhyt-pitkä-äänne-ero tuotetaan käyttämällä erilaista tonaalista rakennetta. Lyhyet tavut, kuten sanassa tuli, merkitään kuten kiinan korkea tooni, kun taas pitkä tuuli saa dynaamisen laskevan sävelkulun. Helsingin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että tämä tonaalinen piirre näyttäisi olevan osa suomen ns. mentaalileksikkoa eli sanastoa. Tutkimusryhmän PLoS ONE -lehdessä julkaistussa artikkelissa osoitetaan, että se, onko sanan ensimmäisen tavun sävelkulku tasainen vai laskeva vaikuttaa ratkaisevasti siihen, kuuleeko suomalainen tavun lyhyenä vai pitkänä (siis sanana tuli tai tuuli), kun tavun kesto pidetään^selvennä identtisenä (tässä tapauksessa lyhyenä). Tutkinnassa osoitettiin, että laskeva sävelkulku nopeuttaa merkitsevästi nopeaa reaaliaikaista puhutun sanan tunnistusta—tuli korkealla toonilla ymmärretään siis tarkoittavan tulta, tuli laskevalla toonilla taas tuulta.

Kyseisen tutkimuksen tulokset siis osoittavat, että erottelu tooni- ja kvantiteettikieliin ei olekaan yksiselitteinen.^[2]

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tooni Wikimedia Commonsissa