Life Racing Engines

 

Lifen käyttämän W12-moottorin oli suunnitellut entinen Ferrarin moottorisuunnittelija Franco Rocchi, jonka käsialaa ovat monet Ferrarin 1970-luvun urheiluautojen moottoreista kuten 308 GTB- ja GTS-mallien moottorit. Huhujen mukaan Rocchin W12-suunnitelmat olivat alun perin jo hänen Ferrari-ajoiltaan 1970-luvulta mutta epäiltiin, että niillä ei olisi ollut itse Enzo Ferrarin hyväksyntää.

Rocchin lähdettyä Ferrarilta 1980-luvulla, hän alkoi itse kehittelemään omaa W12-moottorimalliaan. Konseptin mukaan moottori olisi yhtä lyhyt kuin normaali V8-moottori mutta korkeampi kuin muut V-moottorit koska W12-moottorissa oli kolme 4-sylinteristä moottoria päällekkäin.

Kun turboahdetut moottorit poistuivat kaudelle 1989, Ernesto Vita tajusi hyvän sauman kokeilla tehdä rahaa sillä moni talli tarvitsi uuden moottorin. Alun perin Ernesto Vita osti oikeudet W12-moottoreihin Rocchilta ja yritti myydä uudenlaista W12-moottoriaan kärkipään Formula 1 -talleille. Koska kukaan ei kuitenkaan ostanut Vitan tarjoamia moottoreita, päätti hän perustaa oman Formula 1 -tallin ja hankki itselleen kilpa-auton johon moottorit voitaisiin asentaa epäonniselta FIRST-tallilta.^[2] FIRST oli pyrkinyt sarjaan vuodeksi 1989, mutta heidän autonsa ei ollut läpäissyt pakollisia törmäystestejä. Pienten muutosten avulla nyt Vitan omistuksessa oleva auto läpäisi lopulta testit, ja Life Racing Engines -nimen omaksunut talli sai osallistumisluvan kaudeksi 1990.^[4] Päivityksistä huolimatta auto - jolle annettiin nimeksi Life L190 - oli laadultaan surkea, peräti vaarallinen. Jopa auton suunnitellut Richard Divila totesi, että ainoa järkevä käyttö sille olisi "mielenkiintoisena kukkaruukkuna".^[5]

Ernesto Vitan oma F1-talli Life Racing Engines lähti mukaan vuoden 1990 Formula 1 -kaudelle. Life hankki australialaisen, entisen F1-maailmanmestari Jack Brabhamin pojan Gary Brabhamin tallin ainoaksi kuljettajaksi.^[2]

Lifen W12-moottori kuitenkin osoittautui huomattavasti muita heikommaksi. Se oli paljon muita moottoreita painavampi, ja hevosvoimia oli vain noin 400 - McLarenin käyttämä Hondan V10 tuotti niitä lähes kaksinkertaisesti enemmän. Kaikista suurin ongelma oli kuitenkin luotettavuus, ja yleensä voitiin laskea yhden käden sormilla, kuinka monta kierrosta kesti ennen kuin moottori hajosi.

Brabham esikarsiutui selvästi kauden kahdesta ensimmäisestä kilpailusta. Hän sai tarpeekseen Lifen auton ja moottorin kilpailukyvyttömyydestä ja irtisanoutui, ja tallin kuljettajana jatkoi italialainen Bruno Giacomelli, joka ei ollut ajanut F1-autolla seitsemään vuoteen.^[1] Kuljettajan vaihtuminen ei kuitenkaan parantanut tallin kilpailukykyä ja Life esikarsiutui selvästi myös muista kauden osakilpailuista. Lähimpänä varsinaiseen aika-ajoon selviytymistä Giacomelli oli Unkarissa, mutta hänen nopein aikansa oli sielläkin lähes 15 sekuntia toiseksi hitaimpaa autoa jäljessä.

Eräässä vaiheessa kautta Life solmi yhteistyösopimuksen neuvostoliittolaisen insinööritoimisto PiC:n kanssa. Teoriassa tämän olisi pitänyt sekä ratkaista tallin rahaongelmat että parantaa auton kilpailukykyisyyttä, mutta käytännössä ainoa yhteistyön tulos oli se, että auton väritykseen lisättiin Neuvostoliiton lippu. Tämä oli ainoa kerta Neuvostoliiton historiassa, kun se oli millään tavalla mukana F1-tallin toiminnassa.

Lifen oman W12-moottorin viimeinen esiintyminen tapahtui Italian GP:ssä, jonka jälkeen se korvattiin Juddin V8-moottorilla. Se ei kuitenkaan sopinut autoon kunnolla.