Grand Prix -autoilu

Tiettävästi ensimmäisen suunnitellun autokilpailun oli määrä olla vuonna 1887 Pariisissa järjestettäväksi tarkoitettu lyhyehkö La Velocipede -nimeä kantanut kilpailu, joka kuitenkin peruttiin paikalle ilmestyttyä ainoastaan yhden osanottajan.^[1] Ensimmäinen varsinainen järjestetty kilpailu "hevosettomille vaunuille", kuten tuohon aikaan autoja kutsuttiin, oli 126 kilometrin mittainen kestävyysajo Pariisista Roueniin vuonna 1894, jonka järjesti sanomalehti Le Petit Journal.^[1] Kilpailun voittoon ajoi kreivi De Dion höyrytraktorillaan, mutta kilpailun tuomaristo hylkäsi hänet ja myönsi palkinnon toisena maaliin tulleille Peugeot'lle ja Panhard-Levassorille. Voittajan keskinopeus oli 17 kilometriä tunnissa.^[1]

 

Seuraavina vuosina järjestettiin lukuisia vastaavaa kaavaa noudattaneita kilpailuita. Eräs tunnetuimmista oli ajo Pariisista Bordeaux'hon ja takaisin Pariisiin, joka ensimmäistä kertaa käytiin vuonna 1895. Kilpailu kesti yhteensä 48 tuntia ja 48 minuuttia, eikä lepotaukoja pidetty.^[1] Voittoon ajoi Emille Levassor Panhard-Levassorillaan, mutta koska hänen autossaan oli ainoastaan kaksi paikkaa vaaditun neljän sijasta, ei hän saanut 31 000 frangin palkintoa. Toinen merkillepantava osanottaja kilpailussa oli André Michelinin Peugeot, joka käytti ilmatäytteisiä renkaita ajalle tyypillisten umpikumien sijaan. Michelin joutuikin kilpailussa useaan otteeseen renkaanvaihtoon johtuen teiden heikosta kunnosta.^[1]

Kilpa-autoilua hallitsi vuosisadan loppuun saakka Panhard, kunnes autojen nopeus alkoi moottoritilavuuden kasvun myötä saavuttaa uusia mittasuhteita. Pian 7–8-litraiset koneet olivat arkipäivää. Myös autojen rungot kehittyivät, samoin jarrut ja renkaat. 1901 esiteltiin vallankumouksen 35-hevosvoimainen Mercedes, joka oli jo täysverinen kilpa-auto, ja myöhemmin moottoria kehitettiin 60-hevosvoimaiseksi. ^[1]

Vuonna 1900 New York Herald ja Pariisissa ilmestyneen Herald Tribune -sanomalehtien amerikkalainen omistaja James Gordon Bennett, Jr. järjesti Euroopassa ensimmäisen kilpa-autojen Gordon Bennett Cupin, vuosittaisen autokilpailun, johon otti osaa kuljettajia eri puolilta maailmaa. Kustakin maasta sai osallistua kilpailuun kolme autoa.^[1] Bennettin esimerkin innoittamana rikkaan rautatiesuvun vesa William Kissam Vanderbilt II järjesti Atlantin toisella puolella New Yorkin Long Islandilla vastaavanlaisen Vanderbilt Cupin vuonna 1904. Näistä autokilpailuista vaikuttuneena sveitsiläissyntyinen ranskalaisten moottoriajoneuvojen valmistaja Louis Chevrolet muutti Yhdysvaltoihin ajamaan kilpaa. Hän ajoi vuonna 1911 General Motorsin perustajan W. C. Durantin alaisuudessa Buickia Indy 500 -kilpailussa.^[2] Durant ja Chevrolet perustivat yhdessä Chevrolet Motor Car Companyn, mutta he riitautuivat kun eivät päässeet yhteisymmärrykseen valmistettavasta autosta. Durant olisi halunnut valmistaa "joka miehen" -autoja, kun taas Chevrolet luksusautoja. Chevrolet myi osuutensa firmasta Durantille, joka yhdisti firman myöhemmin GM:ään. Chevroletin nimi jäi kuitenkin elämään automerkissä.

Vuonna 1906 Automobile Club de France järjesti ensimmäinen ja tuohon aikaan ainoan Grand Prix (suom. "suuri palkinto") -nimeä kantaneen autokilpailun.^[1] Kaksipäiväisen kilpailun kotipaikkana toimi Le Mansin kaupunki, ja ratana toimi noin 105 kilometrin mittainen, karkeasti kolmion muotoinen yleisistä teistä koostunut rata, joka kumpanakin päivänä kierrettiin kuusi kertaa. Yhteen kierrokseen meni tuon ajan kalustolla aikaa noin tunnin verran. Grand Prix'hin otti osaa 32 kilpailijaa, ja erilaisia autonvalmistajia oli mukana 12 kappaletta. 1 260 kilometrin mittaisen kilpailun voittoon ajoi unkarilainen Ferenc Szisz Renault'lla. ^[1]

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kilpa-autoiluissa oli mukana voimakkaita kansallismielisiä tunteita. Useat maat järjestivät omia autokilpailujaan, mutta vielä tuolloin järjestäytynyttä mestaruussarjaa ei ollut. Säännöt vaihtelivat maasta ja kilpailusta toiseen, ja tyypillisesti autoille oli säädetty enimmäis-, muttei vähimmäispainoa tavoitteena rajoittaa moottorin kokoa. 10–15-litraiset moottorit olivat melko yleisiä, tavallisimmin niissä oli enintään neljä sylinteriä ja alle 50 hevosvoimaa. Kussakin autossa oli ykköskuljettajan vierellä mekaanikko, eikä kilpailun aikana muiden kuin auton miehistön ollut sallittua koskea autoihin. Ensimmäisen Grand Prix'n voiton saavuttaneen Renault'n yhtenä salaisuutena olikin Michelinin kehittämät irrotettavat pyöränvanteet. Renkaiden vaihto sujui nopeammin, kun muut autokunnat joutuivat irrottamaan kumin vanteesta ja laittamaan uuden tilalle. Teiden heikon kunnon vuoksi renkaidenvaihdot olivat yleisiä.

Suurin osa alkuaikojen autokilpailuista järjestettiin tarkoitusta varten rakennettujen kilparatojen sijaan suljetuista yleisistä teistä koostuneilla pitkillä radoilla. Tällaisilla radoilla käytiin muun muassa vuoden 1906 ensimmäinen Grand Prix, kuten myös perinteiset Targa Florio (yli 100 kilometriä pitkä sisilialaisista kyläteistä koostuva rata), saksalainen Kaiserpreis (120 kilometriä) ja vuoden 1907 Grand Prix'in areenana toiminut Dieppe (noin 75 kilometriä), jotka kierrettiin useampaan kertaan.

Poikkeuksiakin oli, kuten vuonna 1907 kilpailukäytössä ollut kananmunan muotoinen soikio Englannin Brooklandsilla sekä kuuluisa Indianapolis Motor Speedway, jolla järjestettiin ensimmäinen Indianapolisin 500 mailin ajo vuonna 1911. Vuonna 1922 avattiin Italian Monzaan huimapäinen Autodromo Nazionale Monza.

Valmistumisvuonnaan Monzassa järjestettiinkin ensimmäinen Ranskan ulkopuolella ajettu Grand Prix -nimeä kantanut kilpailu. Vuonna 1924 myös Belgia ja Espanja järjestivät omat GP:nsä, ja myöhemmin myös muita maita tuli mukaan Grand Prix -perheeseen. Virallisesti kilpailut eivät edelleenkään muodostaneet varsinaista mestaruussarjaa, vaan eräänlaisen löyhän autokilpailujen kokoelman vaihtelevin säännöin. Kuitenkin vuonna 1924 monet kansalliset moottorikerhot muodostivat kansainvälisen liiton, AIACR:n (Internationale des Automobile Clubs Reconnus), johon kuuluva CSI (Commission Sportive Internationale) velvoitettiin määrittelemään yleispätevät säännöt Grand Prix -autoilulle sekä muille kansainvälisille autokilpailuille. Sääntöjen astuessa voimaan moottorin koko ja auton paino oli tiukasti rajoitettu. Säännöistä luovuttiin kuitenkin vuonna 1928, ja alkoi Formula Libre -nimellä tunnettu aika – kilpailuja järjestettiin lähes ilman minkäänlaisia rajoituksia. Vuosien 1927 ja 1934 välisenä aikana Grand Prix -kilpailujen määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Kun vuonna 1927 kilpailuja oli viisi, 1929 jo yhdeksän ja 1934 peräti kahdeksantoista, mikä oli suurin määrä ennen toista maailmansotaa.

1920–30-luvun tietämillä kilpa-autoiluun tuli mukaan monia autojen suunnitteluun ja kehitykseen vaikuttaneita nimiä:

• Alfa Romeo
• Ettore Bugatti
• Enzo Ferrari
• Vittorio Jano
• Alfieri Maserati
• Mercedes-Benz
• Harry A. Miller
• Ferdinand Porsche

Vuonna 1933 Monacon Grand Prix'n yhteydessä ei ensimmäistä kertaa ratkaistu lähtöjärjestystä arvalla, vaan järjestettiin tarkoitusta varten erilliset aika-ajot, jossa lähtöruudukko ratkaistiin autojen nopeuden perusteella.

Kilpailevat autot oli maalattu maiden mukaan. Ranskalaiset autot olivat sinisiä, britannialaiset vihreitä, italialaiset punaisia, belgialaiset keltaisia ja saksalaiset valkoisia. Vuodesta 1934 lähtien saksalaiset lopettivat autojen maalaamisen sen jälkeen, kun Mercedes-Benz oli päätynyt moiseen ratkaisuun painon vähentämiseksi. Metallinväriset autot saivat myöhemmin tiedotusvälineissä nimen "Hopeanuolet".

Ranskalaiset autot, erityisesti Bugatti, mutta myös Delage ja Delahaye jatkoivat hallintaansa 1920-luvun loppupuolelle, kunnes kuvioon astuivat italialaiset Alfa Romeo ja Maserati, ja alkoivat säännöllisesti jättää taakseen ranskalaisia. Samaan aikaan saksalaiset kehittivät uuden, vesipisaran muotoisen auton, jolla ensimmäistä kertaa kilpailtiin Euroopan Grand Prix'ssa Monzassa.

1930-luvun Saksassa natsit innostuivat autourheilusta ja alkoivat tukea Mercedes-Benziä ja Auto Unionia, jotta nämä toisivat kunniaa valtakunnalle. Nämä kaksi saksalaista automerkkiä dominoivatkin Grand Prix -ajoja vuodesta 1934 sodan syttymiseen asti voittaen kolmea lukuun ottamatta kaikki kilpailut. Noihin aikoihin autot olivat jo yksipaikkaisia – mekaanikko oli pudotettu kyydistä 1920-luvun alussa. Moottorit olivat ahdettuja, sylinterejä oli 8–16 kappaletta, hevosvoimia ne tuottivat yli 600 ja kävivät alkoholipolttoaineella.

1923 AIACR:n kokouksessa Pariisissa keskusteltiin kansainvälisestä mestaruussarjasta. Ajatuksen painopiste oli kuitenkin enemmän autonvalmistajien kuin kuljettajien välisessä kilpailussa. Ensimmäinen Euroopan Grand Prix järjestettiin Monzassa samana vuonna, ja autonvalmistajien MM-sarja pyörähti ensimmäistä kertaa käyntiin vuonna 1925. Sarja koostui neljästä yli 800 kilometrin mittaisesta kilpailusta, jotka olivat Indianapolis 500, Euroopan Grand Prix, Ranskan Grand Prix ja Italian Grand Prix. Kuljettajien Euroopan mestaruussarja järjestettiin kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1935, ja se käsitti kaikki merkittävimmät Euroopan maaperällä ajetut GP:t, jotka tunnettiin nimellä Grandes Epreuves. Sarja kilpailtiin vuosittain vuoteen 1939 saakka, jolloin alkoi sota.

Vuonna 1946 järjestettiin neljä Grand Prix -nimeä kantanutta kilpailua. Ennen sotaa oli määritelty maailmanmestaruussarjan säännöt, mutta vasta vuonna 1947 AIACR uudelleenjärjestäytyi FIA:ksi (Fédération Internationale de l'Automobile), jonka päämaja sijaitsi Pariisissa. Vuonna 1949 se päätti, että seuraavana vuonna olisi määrä järjestää Grand Prix -kilpailuista koostuva kuljettajien MM-sarja, joka kantaisi nimeä Formula 1. Ensimmäinen F1-sarjan Grand Prix -kilpailu järjestettiin 13. toukokuuta 1950 Silverstonen radalla Yhdistyneessä kuningaskunnassa.