Visiittivalokuva

Visiittivalokuva eli käyntikorttivalokuva (ransk. carte-de-visite) oli kuva, joita annettiin käyntikortin tapaan tutuille vierailujen yhteydessä. Suomessa visiittivalokuvat olivat suosittuja 1860-luvulta 1920-luvulle.

Aluksi visiittikorttikuvissa ihmiset esitettiin kokovartalokuvina, joissa kuvattava on ikään kuin tullut vierailulle odottaen isäntäväen saapumista istuen tai seisten, ulkovaatteissa hattuineen, kävelykeppeineen ja hansikkaineen. Myöhemmin visiittikuvissa on tyypillisesti yksi istuva henkilö, joka on kuvattu loivasti alakulmasta ja lähes suoraan edestä. Tyypillisiä lavasteita ovat aluksi pylväät ja kaiteet, myöhemmin tuoli, pöytä, jalustalle asetettu kukkalaite ja yksinkertainen verhoasetelma tupsuineen.^[1]

Visiittivalokuvat yleistyivät 1860-luvulta alkaen ja olivat suosiossa 1920-luvulle saakka. Ne olivat pitkään valokuvien yleisin käyttötapa. Pieniä kuvakortteja saattoi helposti kuljettaa mukanaan esimerkiksi lompakossa. Visiittikortti syntyi niin, että ohuehkolle paperille vedostetut valokuvat kiinnitettiin paksummasta pahvista valmistettuihin taustapohjukkeisiin, joihin valokuvausateljeet usein painattivat tietojaan.^[2]

Useasti valokuvaamot teettivät tällaisia kuvia tunnetuista henkilöistä ja myivät niitä. Kortteja on tehty ainakin Johan Ludvig Runebergista ja Eugen Schaumanista. Visiittikortit ovat muodostuneet keräilykohteiksi asian harrastajien keskuudessa.

Kabinettikuva oli kooltaan suurempi, usein 105×165 millimetriä, ja kalliimpi kuin visiittikortti.^[2]

• Männistö-Funk, Tiina. 2010. ”Monien käytäntöjen ’kovat kuvat’: Käyntikorttikuvat suomalaisissa maaseutukodeissa 1900-luvun alussa.” Esine ja aika. Materiaalisen kulttuurin historiaa. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 249–278.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Visiittivalokuva Wikimedia Commonsissa