Ranskalainen toiminta

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Action française (AF, ”Ranskalainen toiminta”) on ranskalainen äärioikeistolainen liike. Luonteeltaan se oli alun perin monarkistinen, vastavallankumouksellinen ja nationalistinen poliittinen liike, jonka perustivat vuonna 1898 Dreyfusin tapauksen aikana filosofian professori Henri Vaugeois ja kirjailija, toimittaja Maurice Pujo. Charles Maurras sai vuoden 1900 tienoilla AF:n kannattamaan monarkian palauttamista välttämättömyytenä. Liikettä on kuvailtu nimenomaan orleanistiseksi eli Orléans-suvun monarkiaa kannattavaksi. Toisaalta historioitsija René Rémondin mukaan AF edustaisi enemmänkin legitimistejä, jotka kannattavat Bourbon-suvun restauraatiota ja torjuvat vuoden 1789 vallankumouksen perinnön täysin. Historiallisesti ranskalainen monarkistinen oikeistolaisuus jakautuu kolmeen aatehaaraan: orleanistit, legitimistit ja bonapartistit.

AF:n perustamisen aikaan nationalismi Ranskassa tarkoitti käytännössä tasavaltalaisuutta. Kolmas tasavalta kuitenkin nähtiin korruptoituneena ja epävakaana. Näiden tasavallan ongelmien ratkaisemiseen nähtiin ratkaisuksi monarkia ja katolinen kirkko. Henri Vaugeois, Maurice Pujo ja Léon Daudet, jotka muokkasivat liikettä monarkistiseksi, olivat itse kannattaneet aiemmin keskustavasemmiston politiikkaa, tasavaltalaisuutta. Näin ollen nationalismi siirtyi keskustavasemmistosta osaksi oikeistolaista kenttää.

Action françaisen ideologiaa hallitsi alkuaikoina varsinkin paljolti Charles Maurras,^[1] varsinkin sen jälkeen kun hän kääntyi ja sai myös AF:n perustajat kääntymään monarkian kannalle. Vuonna 1905 Ranskassa valtio ja kirkko erotettiin toisistaan lailla, mutta tästä huolimatta Action française kannatti katolilaisuuden palauttamista valtionuskonnoksi, vaikka Maurras oli itse agnostikko. Action françaisen aate ei perustunut traditionalistiseen ja legitimistiseen taantumuksellisuuteen, vaan pragmaattiseen ajatteluun. Kirkon nähtiin ylläpitävän yhteiskuntaa sosiaalisesti kasassa, kun taas kirkottomuuden katsottiin johtavan hajaannukseen. Sama pragmaattinen asenne leimasi liikkeen monarkismia. Se ei kannattanut itsevaltiuden palauttamista, vaan kuningasta tarvittiin eräänlaiseksi kansakunnan keulakuvaksi, kun taas kolmas tasavalta nähtiin hajaannuksen ja korruption ylläpitäjänä.

Liike kannatti vallan hajauttamista (”liittovaltiollinen monarkia”) ja vallankumousta edeltäneiden historiallisten maakuntien vapauksien palauttamista (vallankumouksessa oli siirrytty hallinnolliseen provinssijakoon). Monarkia takaisi maakunnallisen itsenäisyyden. Tämän restauraatio oli tarkoitus toteuttaa vaikka vallankaappauksella ja asettaa mahdollisesti siirtymävaiheessa autoritaarinen hallinto.

Integralismi oli Action françaisen ideologiassa myös tärkeässä osassa. Tässä ajattelussa yhteiskunta on orgaaninen kokonaisuus, joka muodostuu hierarkkisesti eri yhteiskuntaluokista ja näiden luokkarajoja rikkovasta yhteistyöstä. Yhteiskunnallinen edustus tapahtuu orgaanisten yhteiskuntaryhmien kautta poliittisten ideologioiden sijaan. Näin ollen integralismissa on korporatiivinen ja unionistinen painotuksensa. Käsite on erityisesti katolilainen, ja katolisen kirkon tapauksessa integralismi tarkoittaa kaiken yhteiskunta- ja kulttuurielämän mukautumista katolisen kirkon vaatimuksiin.

Action française ei pitänyt erityisesti mitään tiettyä sosiaalista tai poliittista ryhmää Ranskan uhkana. Aiemmin ranskalaisessa oikeistossa oli nähty Ranskalle vaaraksi niin juutalaiset, hugenotit kuin myös vapaamuurarit. Maurras lisäsi vielä tähän listaan Ranskassa asuvien määrittelemättömien muukalaisten ryhmän, joka oli ollut Ranskan lain ulkopuolella kuningasvallan aikana. Tätä ryhmää nimitettiin antiikin Kreikasta tutulla käsitteellä metoikit (métèques). Nämä neljä ryhmää yhdessä muodostivat ”sisäisten muukalaisten” ryhmän (les quatre états confédérés), joka muodosti ”Vasta-Ranskan”.^[2] Tietenkin Maurras vastusti myös sosialismia, ja vuoden 1917 lokakuun bolševikkivallankumouksen jälkeen kommunismia, mutta näiden vastustus ei ollut mitenkään ohjelmallista ja selvää. Protestantit ja vapaamuurarit nähtiin perinteisesti tasavallan ja vasemmiston tukijoiksi. Fasismin nousu ja heikentyneet välit katoliseen kirkkoon heikensivät liikettä.

Aikansa puolueiden tyyliin Action française ryhmittyi lehden ympärille. Henri Vaugeois ja Maurice Pujo perustivat 1899 kahdesti kuukaudessa ilmestyvän lehden Revue d'Action française. Maurrasin johdolla lehden nimeksi tuli 21. maaliskuuta 1908 L'Action française, ja se sai 30 000 kappaleen levikin. Lehden mottona luki ”Tout ce qui est national est nôtre.” (Kaikki, mikä on kansallista, on meidän). Lehti jatkoi nationalistisella, monarkistisella, traditionalistisella, saksalaisvastaisella ja antidreyfusilaisella linjalla. Lehden ympärille kerääntynyt puolue keräsi 20 000 jäsentä, ja siihen kuului monia ranskalaisen sivistyneistön jäseniä, kuten Henri Vaugeois, Léon Daudet, Charles Maurras, Léon de Montesquiou, Lucien Moreau, Jacques Bainville, Louis Dimier, Bernard de Vesins, Jules Lemaître, Robert de Boisfleury, Georges Valois, Paul Robain, Frédéric Delbecque ja Maurice Pujo. Lehdestä tuli 30 vuodeksi Ranskan radikaalin oikeiston pää-äänenkannattaja ja Maurrasista merkittävä tekijä Ranskan politiikassa.

Action françaisen nuorisojärjestö oli Camelots du Roi.^[3] Se oli AF:n militanttisiipi, joka organisoitui marraskuussa 1908. Asioita ajaakseen se ei häpeillyt tarpeen tullen käyttää väkivaltaa. Camelots du Roi (”Kuninkaan lehdenjakajat”, voi tulkita myös ”ritariksi”) koostui nuorista, jotka myivät lehteä kädestä käteen kadulla. AF nautti suurta arvostusta nuorten konservatiivisten opiskelijoiden keskuudessa.

Kesäkuussa 1908 Camelots du Roi vastusti äänekkäästi Émile Zolan tuhkien siirtämistä Panthéoniin. Zola oli julkaissut 1898 kuuluisan avoimen kirjeensä J’accuse…!, joka konservatiivisten piirien suuttumuksen myötä johti myös AF:n perustamiseen. AF:n ja oikeiston silmissä Zola edusti rappiollista tasavaltaa ja vasemmistoa. Julisteissaan nämä monarkistinuoret julistivat, että tasavaltalainen hallinto ”on enemmän tai vähemmän ulkomaalaisten ja metoikien hallitus, joka häpäisee neitseellisen Panthéonin Zolan ruumiilla”^[4].

Joulukuussa 1908 sattui Thalamas'n tapaus: Camelotit häiritsivät väkivaltaisesti Amédée Thalamas'n luentoja Sorbonnen yliopistossa. Thalamas oli joutunut AF:n epäsuosioon jo 1904, jolloin hän oli ollut vain historian opettaja Condorcetin lukiossa. AF:n mukaan Thalamas oli ”loukannut Jeanne d'Arcia” ehdottamalla positivistista näkökulmaa tämän elämään.

Vuonna 1911 Camelots du Roi vastusti antisemitistisesti latinalaiskorttelissa Henri Bernsteinin näytelmää. Bernstein oli juutalainen, eikä järjestö voinut hyväksyä, että Ranskan kansallisteatteri Comédie-Française otti näytäntöönsä näytelmän, jonka oli tehnyt asepalveluksensa keskeyttänyt juutalainen.

Jo vuonna 1919 Maurras vaati naisille äänioikeutta, joka toteutui vasta 21. huhtikuuta 1944 Ranskan väliaikaishallituksen määräyksestä. Maurrasin mukaan naiset olisivat taipuvaisempia traditionalistisille ja katolisille äänenpainoille kuin miehet.

• Tuula Vaarakallio, luku 5: Charles Maurras' Polemic against the Republic, julkaisussa Rotten to the Core, Variations of French Natonalist Anti-system Rhetoric, Jyväskylän yliopisto 2004 (väitöskirja)