Sinfonia concertante

Sinfonia concertante on klassismin aikana syntynyt taidemusiikin muoto, jossa yhdistettiin sinfonian ja konsertton vakiintuneita muotoja. Sinfonia concertantessa oli tavallisesti kaksi tai useampia solisteja, jotka soittivat teoksen pääasiallisen melodisen aineksen ja orkesteri, joka säestää ja tukee solisteja. Se muistuttaa monilta osiltaan barokkimusiikin concerto grossoa.

Sinfonia concertante -muoto syntyi Pariisissa 1770-luvun aikana, tarkoituksena tyydyttää yleisön kiinnostus sekä kauniiseen orkesterisointiin ja melodioihin sekä virtuoosimaisiin soolo-osuuksiin. Sävellysmuoto antoi säveltäjä-virtuooseille mahdollisuuden esitellä taitojaan julkisissa konserteissa uusien oppilaiden ja teosten paremman myynnin toivossa. 1770–80-luvulla Pariisissa sävellettiin satoja sinfonia concertanteja, ja pian muoto levisi muuallekin Eurooppaan. Sinfonia concertante jäi muodista 1830-luvulle tultaessa, kun muotiin tuli virtuoositeetin esittely sooloresitaaleissa ja -konserteissa, vaikka myöhemmistä teoksista esimerkiksi Nikolai Rimski-Korsakovin Šeherazaden voidaan katsoa olevan sinfonia concertante viululle ja orkesterille. Tunnetuimpia sinfonia concertanteja ovat mm. Wolfgang Amadeus Mozartin teos KV 364 viululle, alttoviululle ja orkesterille sekä Joseph Haydnin B-duuri-sävellys Hob. I/105.