Mahicanit

Mahicanit
Väkiluku	Yli 3000[1]
Merkittävät asuinalueet Connecticut Wisconsin
Kielet	englanti, mahican
Uskonnot	herrnhutilaisuus
Sukulaiskansat	delawaret, shawneet
Infobox OK

Mahicanit ovat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansa, joka asui Hudsonin jokilaaksossa New Yorkissa ja New Jerseyssä ensimmäisten eurooppalaisten saapuessa alueelle vuonna 1609. Seuraavien sadan vuoden aikana mahicanit siirtyivät asumaan idemmäs mohawkien ja eurooppalaisten kanssa syntyneen jännitteen seurauksena. Samalla mahicaneja alettiin kutsua ”Stockbridgen intiaaneiksi”, koska useat heistä asettuivat asumaan Stockbridgen kaupungin lähetysasemien läheisyyteen.^[2]

Kirjailija James Fenimore Cooperin käytti vuonna 1826 ilmestyneessään teoksessaan Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans) piirteitä sekä mahicaneista että mohegaaneista kuvatessaan mohikaaneja.^[2]

Syyskuussa vuonna 1609 hollantilaista kauppayhtiötä palveleva merikapteeni Henry Hudson purjehti matalikolle joella, jota kutsuttiin nimellä Muh-he-kun-ne-tuk ja joka virtasi läpi mahicanien asuttaman alueen.^[3] Myöhemmin joki nimettiin Hudsonin mukaan. Paikalliset intiaanit käyttäytyivät vieraanvaraisesti ja osoittivat suurta kiinnostusta vieraidensa kauppatavaroihin. Tämä johti nopeasti kehittyvään kauppasuhteeseen hollantilaisten ja mahicanien välillä. Intiaanit vierailivat päivittäin Hudsonin aluksella Halve Maenilla ja toivat mukanaan tupakkaa, ostereita, marjoja ja maissia.^[4] Hollantilaiset vaihtoivat tuotteita puukkoihin, kirveisiin ja erilaisiin helyihin. Kauppiaiden suurin mielenkiinto kohdistui majavan ja saukon turkiksiin, joita Hudson osti suuria määriä Eurooppaan vietäväksi. Hollannissa turkikset herättivät yleistä ihastusta, ja erityisesti turkisten alkuperä kiinnosti kauppiaita.

Hudsonin avattua kauppasuhteet monet laivat purjehtivat kesäisin mahicanien maille. Kauppiaat lastasivat alukset täyteen turkiksia ja palasivat pois ennen talven tuloa.

Turkiskaupan muuttuessa nopeasti yhä tuottavammaksi hollantilaiset kauppiaat päättivät tehdä liiketoiminnasta ympärivuotista. He lähettivät pienen ryhmän miehiä mahicanien maille Hudsonin jokilaaksoon ja rakensivat vuoden 1614 aikana Fort Nassaun kauppa-aseman pienelle saarelle nykyistä Albanya vastapäätä.^[5]

Mahicanit yrittivät hallita Hudsonlaakson turkiskauppaa Fort Nassaun ympäristössä ja yrittivät estää St. Lawrencen irokeeseja tunkemaan mukaan kaupankäyntiin.^[6] Irokeesiliiton mohawkit eivät hyväksyneet mahicanien yksinoikeutta kaupankäynnissä hollantilaisten kanssa, vaan halusivat itsekin luoda kauppasuhteet Fort Nassauhun. Vuonna 1617 alkanut mahicanien ja mohawkien sota ja tulviva Hudsonjoki vaikeuttivat Fort Nassaun siirtolaisten elämää ja pakottivat hollantilaiset jättämään kauppa-asemansa. Vaikka he olivat mahicanien puolella, he suosivat samalla mohawkeja myymällä näille aseita.

Hankkimansa vaikutusvallan avulla hollantilaiset saivat järjestettyä aselevon intiaanien välille 1618. Fort Nassau kunnostettiin nopeasti uudelleen. Mahicanien ja mohawkien välisen taistelun tauottua Hollannista tuli lisää kauppiassukujen jäseniä, jotka rakensivat uuden kauppa-aseman mahicanien maille.^[7] Paikka sai nimekseen Fort Orange ja se pystytettiin Fort Nassaun läheisyyteen 1618. Vuonna 1621 Hollannin Länsi-Intian kauppakomppania sai toimiluvan ja julisti kaikki maat Connecticut- ja Delawarejokien välillä Uudeksi Amsterdamiksi.^[8]

Vuonna 1624 mahicanien ja mohawkien välillä kyteneet riidat leimahtivat uudelleen sodaksi. Fort Orangen komentaja Daniel Van Crieckenbeeck aseisti seitsemän miehen iskuryhmän auttamaan mohikaaneja.^[9] Vapaaehtoisjoukko käveli suoraan mohawkien järjestämään väijytykseen. Neljä miehistä, heidän johtajansa mukaan lukien, sai surmansa. Jälkeenpäin mohawkit järjestivät suuren voitonjuhlan, jonka kohokohtana eräs tapetuista hollantilaisista keitettiin ja syötiin vanhan irokeesiheimojen rituaalin mukaisesti.^[10]

Tieto tapahtumista aiheutti pakokauhun Hudsonjoen kauppa-asemilla. Uuden-Hollannin kuvernööri Peter Minuit, joka oli ostanut Manhattanin saaren ja perustanut sinne Fort Amsterdamin linnakkeen, antoi maanmiehilleen määräyksen pysyä intiaanisodassa puolueettomina. Hän evakuoi kauppa-asemien asukkaat ja toimitti nämä suojaan Fort Amsterdamiin. Mahicanit ja mohawkit jatkoivat sotaansa vuoteen 1628, kunnes mahicanit joutuivat jättämään kylänsä Hudsonjoen länsipuolella ja siirtymään joen yli itään. Mohawkit ottivat alueen turkiskaupan hallintaansa, ja heistä tuli Uuden-Amsterdamin merkittävin kauppakumppani. Hollantilaisten asutus alkoi painottua enemmän Manhattanille, jossa Uusi-Amsterdam kohosi Peter Minuitin johdolla hetkelliseen kukoistukseen alueen alkuperäisväestön joutuessa antamaan tilaa eurooppalaisille maahanmuuttajille. Hollantilaisten ja intiaanien välit pysyivät kuitenkin hyvinä Peter Minuitin valtakauden ajan.^[11]

Mahicanien ja mohawkien väliset erimielisyydet kestivät 1660-luvulle, jolloin mahicanit lopulta luopuivat lähes koko Hudsonin laaksosta ja myös pääkaupungistaan Shodacista.^[2] Lopullinen rauha mahicanien ja mohawkien välillä solmittiin vuonna 1675. Mahicanien lukumäärä lisääntyi saman vuosikymmenen aikana heidän adoptoituaan heimoonsa narragansett-heimon jäseniä, jotka olivat käyneet häviöksi kääntyneen sodan brittejä vastaan. Uusi-Englanti otti haltuunsa hollantilaisille kuuluneet alueet ja hallitsi itäistä rannikkoa. Osa mahicaneista muutti Kanadaan ja osa siirtyi Indianaan, jossa he asuivat aluksi miamien kylissä. New Yorkiin jääneestä mahicanien kansanosasta tuli irokeesien sopimusliiton (Covenant Chain) alainen jäsenheimo, joka taisteli entisten verivihollistensa mohawkien rinnalla Virginian ja Carolinan intiaaneja vastaan.^[12]

Läntiseen Massachusettsiin muuttanut mahicanien ryhmä luovutti maansa briteille vuonna 1724 ja seuraavan vuosikymmenen aikana heidät koottiin Stockbridgen lähetysasemille. Saksalaiset herrnhutilaissaarnaajat käännyttivät kristinuskoon paljon Pennsylvaniaan siirtyneitä mahicaneja vuodesta 1740 eteenpäin. Osa tästä ryhmästä siirtyi 1770-luvun aikana Ohioon, missä he perustivat yhdessä käännytettyjen delawarejen kanssa Gnadenhuttenin yhdyskunnan. Yhdysvaltain vapaussodassa Stockbridgessä asuvat mahicanit tukivat siirtokuntien armeijaa taisteluissa Englantia vastaan. Vuonna 1856 mahicaneille perustettiin intiaanireservaatio Wisconsiniin.^[13] Reservaatin maat käsittivät etupäässä havumetsää, joten maanviljely jäi vähäiseksi ja elinkeinot muotoutuivat metsätalouden ympärille.^[14]

Monista mahicanien 1700-luvun aikana käydyistä sodista englantilaisten tukena on jälkipolville jäänyt kuva näiden intiaanien urhoollisuudesta ja rohkeudesta. Varsinaisesti heidät nosti kuuluisiksi kirjailija James Fenimore Cooper, joka teos Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans) julkaistiin vuonna 1826. Hän kuitenkin erehtyi sekoittamaan kaksi eri kansaa keskenään sotkien Hudsonin jokilaakson mahicanit Connecticutin mohegaaneihin. Kirjailija otti molemmista kansoista piirteitä ja antoi ihmisille väärää tietoa ”sukupuuttoon kuolleesta mohikaanien kansakunnasta”.^[15] Jotkut Uncasvillen tämän päivän mohegaanit pitävät itseään edelleen Hudsonlaakson mahicanien jälkeläisinä.^[16]

Wisconsinin alueilla elää nykyään yli 3 000 mahicania, joista puolet asuvat hajallaan reservaatin ulkopuolella.^[1] Pieni osa mahicaneista asuu Connecticutissa. Wisconsinin Reservaatin sisällä saijaitsevat Red Springsin ja Bartelmen pikkukaupungit. Kertaalleen tyhjiksi hakatut metsät ja niiden eläinkanta ovat elpyneet. Mahicanien kieli on kuitenkin hävinnyt kokonaan 1900-luvun aikana, ja kansan joukkoon on sulautunut munsee-heimon jäseniä. Vaikka mahicaneja on kutsuttu kolmella eri vuosisadalla Stockbridgen intiaaneiksi tai stockbridge-munsee-ryhmäksi, he käyttävät itsestään myös nimeä mohicanit. Wisconsinin mahicanit isännöivät Mohican North Star Casinoa, bingohallia^[17] ja Pine Hillsin golfrataa.^[2]

Mahicanit kuuluivat suureen algonkinien kieliryhmään, johon lukeutui useita Hudsonin ja Connecticutjoen välimaastoissa eläneitä heimoja. Heimojen yhteenlaskettu jäsenmäärä lienee ollut yli 35 000, mutta mahicanliitossa, jonka voi rajata New Yorkin osavaltiossa lähelle Albanya, oli vain noin 8 000 henkeä.^[10] Läheisiä sukulaiskansoja olivat massaschusettit, wampanoagit ja nausetit, jotka puhuivat mahicaanien kanssa samaa algonkinien N-murretta. Saman kieliryhmän L-murretta puhuvat delawareihin kuuluvat munsee- ja unamiheimot olivat kuitenkin tavoiltaan lähempänä mahicaneja.^[18]

Mahicanien omakielinen nimi oli Muh-he-kun-neun, joka merkitsi ”suuren joen kansaa”.^[10] Hollantilaiset maahanmuuttajat kutsuivat heitä ”joki-intiaaneiksi”, kun taas ranskalaiset käyttivät heistä sanaa loup ’sudet’. Irokeesit tunsivat mohikaanit nimellä Akochakanen (’änkyttäjät’ tai ’vieraskieliset’).^[18]

Mahicanien vanhojen kylien nimistä on löytynyt useita merkintojä varhaisten eurooppalaisten tekemistä kartoista ja päiväkirjoista. Kirjattuja nimiä ovat muun muassa Aepjin, Housatonic, Marigoman's Castle, Monemius, Oswego, Potic, Scaticook, Winooskeek ja Wyeck. Myöhemmin perustettuja kristittyjä kyliä ovat olleet Brotherton, Moravian ja Stockbridge.^[10][18]

Mahicanien kylät olivat melko suuria. Niihin sisältyi tavallisesti 20–30 isoa taloa, jotka usein sijaitsivat vuorilla ja olivat suojattuja linnoitusmaisesti. Talojen pituus oli tavallisimmin 30, joskus jopa 60 metriä. Useita sukuja samasta klaanista saattoi asua samassa talossa.^[18] Mahicanien pääkaupunki oli nimeltään Shodac. Se oli lähellä nykyistä Albanyn kaupunkia. Mahicanit rakensivat kylänsä jokien varsille. Suuret maissipellot sijaitsivat yleensä mohikaanikylien lähettyvillä. Vaikka maanviljely olikin suurin ravinnonlähde, myös metsästys ja kalastus sisältyivät elinkeinoihin. Mahicanien maaseutu muodostui metsistä, joiden eläinkantaan kuuluivat niin majavat, hirvet, mustakarhut, saukot ja ilvekset kuin kalkkunat ja fasaanitkin. Talvisin mahicanit saattoivat pitää useita metsästysleirejä hajallaan eri puolilla Hudsonjokea ja paljon kaukaisemmillakin alueilla. Kovien pakkasten aikana vetäydyttiin kuitenkin paalutettujen kylien suojaan, jotka turvasivat hyvin myös vihollisen hyökkäyksiltä.

Yleisesti päälliköiden muodostama neuvosto kokoontui säännöllisesti Shodacissa päättämässä kaikista tärkeimmistä asioista. Päällikkyys oli perinnöllinen, lukuun ottamatta sotapäälliköitä, jotka valittiin osoittamiensa kykyjen perusteella. Heimoneuvoston jäsenet valikoitiin kansanäänestyksen mukaan. Pääsääntöisesti mohikaanien hallitus kannatti demokratiaa.^[18]

Useimmat mahicaneista pukeutuivat nahkavaatteisiin: säärystimiin, viittaan ja mokkasiineihin. Suurimmilla päälliköillä saattoi olla useampi vaimo. Miesten keskuudessa soturit ajoivat joko päänsä kaljuiksi tai jättivät päälaelle kapean hiussuikaleen, joka ylettyi alas niskaan. Tämä hiustyyli tunnetaan nimellä skalppitöyhtö tai "Algonkin Roach" ja siitä tunnisti soturin. Tämä kampaustyyli oli ominainen lähes kaikille itärannikon heimoille, joskin siitä oli paljon erilaisia muunnoksia. Naiset antoivat hiustensa kasvaa pitkiksi, ja usein he muotoilivat ne majavanhännän muotoisiksi. Halutessaan olla erityisen kauniita naiset koristelivat kaulansa tai otsansa erilaisin ornamentein, jotka kiinnitettiin takaa. Suurten järvien seuduilta mohikaanit louhivat tai ostivat kuparia, josta he valmistivat sekä erilaisia koruja että nuolenkärkiä. Monista perinteisistä aseista ja työkaluista luovuttiin myöhemmin, kun kaupankäynti uudisasukkaiden kanssa käynnistyi.^[10]

• Cave, Alfred: The Pequot History. Univ of Massachusetts Press, 1996. ISBN 978-1558490307 (englanniksi)
• Delage, Denys: Bitter Feast. Univ of British Columbia Press, 1993. ISBN 978-0774804349 (englanniksi)
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset: Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-385-9
• Oberg, Michael Leroy: Uncas, First of the Mohegans. Cornwell University Press, 2003. ISBN 0801438772 (englanniksi)
• Santoro, Nicholas J: Atlas of the Indian Tribes of North America. iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5 (englanniksi)
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit: Intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukonjoelle. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 605) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-662-536-3
• Waldman, Carl: Atlas of North American Indian. Fact on file Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9 (englanniksi)
• Waldman, Carl: Encyclopedia of Native American Tribes. Checkmark Books, 2006. ISBN 978-0816062744 (englanniksi)
• Wermuth, Thomas: America's First River. State University of New York Press, 2009. ISBN 978-0615308296 (englanniksi)