Kansallinen fasistipuolue

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kansallinen fasistipuolue
Partito Nazionale Fascista

Perustettu 9. marraskuuta 1921
Lopetti 27. heinäkuuta 1943
Johto
Ideologia fasismi
imperialismi[1]
Poliittinen kirjo äärioikeisto
Toimisto Palazzo della Farnesina, Rooma
Äänenkannattaja Il Popolo d’Italia
Jäsenmäärä 10 milj. (1930)
Nuorisojärjestö Opera Nazionale Balilla
Gioventù Italiana del Littorio
Opiskelijajärjestö Gruppi Universitari Fascisti

Kansallinen fasistipuolue (ital. Partito Nazionale Fascista, lyh. PNF) oli italialainen fasistinen[2] puolue, joka toimi vuosina 1921–1943.

Partito Nazionale Fascista on nykyisin ainoa puolue, joka on kielletty Italian perustuslailla. Kielto koskee myös sen kaikkia mahdollisia seuraajia.[3]

Benito Mussolini muutti puolisotilaallisen Fasci Italiani di Combattimento -järjestönsä puolueeksi 7. marraskuuta 1921.[4] Samana vuonna hän ja 35 muuta fasistia onnistuivat pääsemään Italian parlamenttiin.[5] Etevillä puhujanlahjoillaan Mussolini sai kansansuosiota ja onnistui lisäämään puolueen kannatusta. Puolueen jäsenille tyypillisiä ajatuksia olivat äärimmilleen viety nationalismi, demokratian vastaisuus, antikommunismi, ja niitä se toteutti väkivaltaisin hyökkäyksin vasemmistolaisia järjestöjä ja ammattiliittoja vastaan.

Yhteensä 40 000 puolueen jäsentä marssi Roomaan 28. lokakuuta 1922, jolloin epätoivoinen kuningas Viktor Emanuel III joutui taipumaan ja nimittämään Mussolinin uudeksi pääministeriksi. Aluksi fasistit tekivät yhteistyötä muiden puolueiden kanssa, lukuun ottamatta sosialisteja, joihin fasistit suhtautuivat erittäin vihamielisesti.[6]

Vuonna 1923 Mussolini esitti uuden lain, jolla se puolue, jota kannattaisi vähintään neljäsosa äänestäjistä, saisi kaksi kolmasosaa parlamentin paikoista. Lain avulla PNF:sta tuli ylivoimaisesti Italian suurin puolue. Samana vuonna pidettiin vaalit, jotka osoittautuivat fasisteille täydelliseksi menestykseksi. He lisäsivät kannatustaan uhkailemalla äänestäjiä.[5]

Mussolini otti 3. tammikuuta 1925 itselleen diktaattorin valtuudet,[7] ja vuonna 1928 säädetty laki yhdistettynä parlamentin lakkauttamiseen vaikutti niin, että PNF:sta tuli Italian ainoa laillinen puolue. Vuonna 1930 puolueen eri organisaatioilla oli noin 10 000 000 jäsentä, mikä tarkoitti noin neljännestä koko maan väestöstä.[8]

Diktatuurin loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasistien diktatuuri kesti vuoteen 1943, jolloin Italian jatkuviin sotilastappioihin toisessa maailmansodassa pettynyt fasistien suuri neuvosto kaappasi vallan ja syöksi Mussolinin vallasta. Diktaattorin seuraajaksi valittiin marsalkka Badoglio, jonka johtama uusi hallitus lakkautti fasistipuolueen. Sittemmin Mussolini yritti elvyttää puoluetta Salòn tasavallassa, mutta suunnitelma epäonnistui kun partisaanisissit surmasivat hänet ja liittoutuneet lakkauttivat Salòn tasavallan.

  1. Stanley G. Payne: A History of Fascism, 1914–1945, s. 106. Univ of Wisconsin Press, 1995. ISBN 978-0-299-14874-4 Teoksen verkkoversio (viitattu 28.12.2021). (englanniksi)
  2. Dylan Riley: The Civic Foundations of Fascism in Europe: Italy, Spain, and Romania, 1870–1945. JHU Press, 2010-03. ISBN 978-0-8018-9427-5 Teoksen verkkoversio (viitattu 28.12.2021). (englanniksi)
  3. Constitution of the Italian Republic (pdf) 2021. Senato della Repubblica. Viitattu 28.12.2021. (englanniksi)
  4. Cronologia del Nazifascismo - 1921 ANPI. Viitattu 28.12.2021. (italia)[vanhentunut linkki]
  5. a b Italy - The Fascist era 2021. Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.12.2021. (englanniksi)
  6. Mussolini founds the Fascist party HISTORY. 9.2.2010. Viitattu 28.12.2021. (englanniksi)
  7. Cronologia del Nazifascismo - 1925 ANPI. Viitattu 28.12.2021. (italia)[vanhentunut linkki]
  8. Cronologia del Nazifascismo - 1930 ANPI. Viitattu 28.12.2021. (italia)[vanhentunut linkki]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]