Erik Grotenfelt

Erik Herman Woldemar Grotenfelt (24. heinäkuuta 1891 Viipuri – 3. huhtikuuta 1919 Helsinki) oli suomalainen prosaisti, runoilija ja toimittaja, joka tunnetaan sisällissodan aikaisten Västankvarnin teloitusten sotatuomarina ja täytäntöönpanijana^[1] mutta ei niinkään runoilijana^[2].

Grotenfeltin vanhemmat olivat prokuraattori ja korkeimman oikeuden presidentti Berndt Julius Grotenfelt sekä Aline Söderhjelm. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1917 Siri Matilda Studdin kanssa.^[3][4]

Grotenfeltin täti oli historian professori Alma Söderhjelm.^[2]

Grotenfelt kävi Nya Svenska Samskolanin, kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1909 ja liittyi Nyländska Studentafdelningeniin. Hän opiskeli Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisessä osastossa vuosina 1909–1914, valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1913 ja sai filosofian maisterin arvon vuonna 1914.^[3][4]

Grotenfelt liittyi niiden vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Hän ilmoittautui leirille 5. maaliskuuta 1915. Hänet sijoitettiin joukon 1. komppaniaan, josta hän erosi silmäsairauden aiheuttaman heikon terveydentilan vuoksi kesäkuussa 1915. Hän oleskeli seuraavaksi Tukholmassa ja Helsingissä ja alkoi syksyllä 1916 kirjoitella huomiota herättäneitä sotatilanneselostuksia Dagens Pressiin. Venäjän vallankumouksen puhjettua hän aloitti keväällä 1917 vilkkaan toimintajakson. Hän kirjoitteli päivittäin sekä Svenska Presseniin että aktivistien äänenkannattajaksi toukokuussa 1917 perustettuun Svenska Tidningeniin Suomen itsenäisyysvaatimuksia valaisevia kirjoituksia ja taisteli kiivaasti niitä sanomalehtiä ja poliitikkoja vastaan, joiden mielestä Suomelle olisi kuulunut vain laajennettu autonomia. Hän toimi keväällä 1917 ylioppilaspolitiikkaa johtaneen osakuntien valitseman valtuuskunnan toimeliaimpana jäsenenä ja joutui tilanteen vuoksi kosketuksiin myös Venäjän vallan edustajien kanssa, esimerkiksi ministeri Aleksandr Kerenskin ja amiraali Andrei Maksimovin.^[3][4][5]

Sisällissodan aikana Grotenfelt toimi punaisten hallinnassa olleessa Helsingissä ja kuului salaisen Vapaa Sana – Fria Ord -lehden toimituskuntaan, jossa hänen tehtävänään oli sotakatsauksien kirjoittaminen. Punaiset vangitsivat Grotenfeltinä erehdyksessä ruotsinkielisen kauppaopiston rehtorin Oskar Rosenqvistin, joka oli lehden aputoimittaja. Jaakko Paavolaisen mukaan Rosenqvist ammuttiin matkalla esikuntaan ja ruumis heitettiin autosta kadulle.^lähde? Hänen lehtikirjoituksiinsa sisältyy kuolemankulttia, kuoleman romantisointia^[2].

Sodan loppuvaiheessa Grotenfelt asetettiin Inkoon Västankvarnissa toimineen laittoman kenttäoikeuden puheenjohtajaksi. Hän tuomitsi noin 60 punaista kuolemaan. Ensimmäiset tuomiot Grotenfelt pani täytäntöön henkilökohtaisesti,^[6] koska hänen miehistönsä oli tuomioiden täytäntöönpanossa kokematonta, mutta myöhemmin tuomioiden täytäntöönpanoon Västankvarnissa osallistui myös Länsi-Uudenmaan pataljoona. Grotenfelt kuvaili muistiinpanoissaan, kuinka muun muassa ammutti useita vihtiläisryöstäjiä ja kuinka vangit pelokkaasti avautuivat hänen johtamassaan tuomioistuimessa.^[5] Joukossa oli ainakin kolme naista, Hilja Heino, Elsa Suomi ja Tekla Åhl.^lähde? Kenttäoikeuden toiminnasta ei ole jäljellä asiakirjoja. Ainoat todisteet ovat Grotenfeltin vaimolleen Sirille lähettämät kirjeet, jotka on julkaistu Gunnar Mårtensonin vuonna 1943 kokoamassa antologiassa Med gåspenna och skrivmaskin.^[5][7]

Grotenfelt teki itsemurhan 3. huhtikuuta 1919, ja hänet haudattiin Helsinkiin.^[3][4] Grotenfeltin veli Nils C. J. Grotenfelt kuvailee veljeään muistokirjoituksessa: ”Hänestä voi saada vaikutelman sadistisesta pienestä kirjoituspöytäherrasta, joka saa tilapäisesti vallan päättää elämästä ja kuolemasta.” Hän oli ulkoisesti pieni ja hento, ja hän oli likinäköinen. Hän oli luonteeltaan veljen mukaan impulsiivinen, innostuva, kiivas ja teki nopeita arvioita sekä harrasti hienostunutta ironiaa.^[5]

Grotenfelt kirjoitti kaksi runokokoelmaa ja kaksi romaania. Romaani Bengt Walters lycka ilmestyi 1917. Se on osittain omaelämäkerrallinen tarina, jossa hän piirtää velton voimattoman haaveilijan luonteenkuvan. Toinen romaani on Det nya fosterlandet, jonka taustalla on Venäjän maaliskuussa 1917 puhjennut vallankumous. Hän kuvaa siinä silloisen Suomen poliittisia pyrkimyksiä, joista toisissa tavoiteltiin autonomiaa Venäjän vallassa, toinen taas pyrki itsenäisyyteen. Hänen kuolemansa jälkeen on julkaistu valikoima runoja ja antologia, johon on koottu lehtiartikkeleita.^[5] Suvun piirissä katsottiin Grotenfeltin itsemurhan ehkä johtuneen taloudellisista vaikeuksista. Syyllisyyttä ei otettu huomioon.^[2]

Grotenfelt oli kirjailija Leena Landerin Käsky-romaanissa Ruukkijoen kenttätuomioistuinta johtaneen kirjailija ja toimittaja Emil Hallenbergin esikuva.^[8] Grotenfeltin sekä Kemijärvellä teloitetun maalarin Matti Ollankedon vaiheita seurataan Seppo Rustaniuksen vuonna 2007 valmistuneessa dokumenttielokuvassa Vuoden 1918 uhrit.^[9]

Romaanissaan Alma Merete Mazzarella käsittelee Alma Söderhjelmin ohella myös tämän sisarenpoikaa Grotenfeltiä.^[2]

• Dikter : runokokoelma. Schildt, Helsingfors 1914
• Det röda vinets barn : runokokoelma. Schildt, Borgå 1915
• Bengt Walters lycka : romaani. Holger Schildts förlag, Borgå 1916
• Det nya fosterlandet : romaani. Schildt, Helsingfors 1917
• Ätten Grotenfelt : anteckningar för släkten ; kirjoittajat N. Karl Grotenfelt, Erik Grotenfelt ja Kustavi Grotenfelt. N. B. Grotenfelt, Lovisa 1917
• Silmät auki! : mietteitä englantilais-venäläisten aikeista Suomen itsenäisyyden kukistamiseksi ; kirjoittanut Juha Juhanpoika. Aktivistikomitea, Helsinki 1918
• Valda dikter ; inledda och utgivna av Jarl Hemmer. Schildt, Helsingfors 1919
• Grotenfetin sanomalehtikirjoitukset on julkaistu vuonna 1919 ilmestyneenä kirjassa nimeltä En pennas strid : ett urval uppsatser. Kirjan johdannon on kirjoittanut maisteri Thure Svedlin.^[3][4]

• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Sotatieteen laitoksen julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
• Paavolainen, Jaakko: Punainen terrori
• Tukkinen, Tauno: Teloittajien edessä; luku Västankvarnin teloitukset

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Reservin vänrikki 8. elokuuta 1918		Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera Jääkärimerkki

• Attitydernas kamp (Arkistoitu – Internet Archive) teoksessa Finland svenska litteratur, s. 74–75