Diletantti

Wikisanakirjassa on tähän liittyvä sananselitys: diletantti.

Diletantti on johonkin tieteen tai taiteen alaan hyvin perehtynyt henkilö, jolla ei kuitenkaan ole tämän alan muodollista koulutusta ja joka ei tee alan parissa palkkatyötä. Diletantti-termi määritelläänkin usein vastakkaiseksi ammattilaiselle ja sen synonyymeina käytetään usein sanoja harrastelija tai amatööri. Diletantti kerää tietoa tai kehittää taitojaan omista syistään, mielenkiinnosta ja mielihyvästä. Itseoppimisella on suuri merkitys diletantin perehtyneisyyden kartuttamisessa.

Diletantin määritelmät voi karkeasti ottaen jakaa kahteen juonteeseen, negatiiviseen ja positiiviseen:

1) Diletantin negatiivinen määritelmä pohjaa termin suhteeseen ammattilaisen kanssa. Tällöin diletantismi näyttäytyy ammattilaisuuden negaationa, ei-arvokkaana tietämisen ja osaamisen tapana. Esimerkiksi Nykysuomen sanakirjassa diletantti määritellään termiksi, jota käytetään usein halventavassa merkityksessä. Sen mukaan diletantti on henkilö, joka harrastaa jotakin taidetta, tiedettä tai muuta sellaista huvikseen, asiantuntemattomasti, pintapuolisesti.^[1] Diletantti on siis epäpätevä henkilö, jonka tietämisen taso on pinnallista ja diletantismi nähdään osaamattomuutena tai aloittelijamaisuutena.^[2]

2) Diletantin positiivinen määritelmä korostaa harrastelijamaisuutta voimavarana ja innovatiivisuuden mahdollistajana. Diletantismi merkitsee tällöin mahdollisuutta tietoon, joka ei ole ammattilaisuuden tai asiantuntijuuden leimaamaa tai kapea-alaista, eikä välttämättä mukaile rahataloutta tai asiantuntija-instituutioita. Positiivisessa määritelmässä diletantti assosioituu erityisestä tietämyksestään huolimatta terveeseen järkeen, laajaan yleissivistykseen, vilpittömään sitoutumiseen ja taloudelliseen riippumattomuuteen. Usein positiivinen määritelmä tuokin selvästi esille käsitteeseen liittyvän vahvan poliittisen latauksen; diletantti voi asemastaan käsin kyseenalaistaa voimassa olevia valtasuhteita ja totuttuja käytäntöjä.

Arkisesti diletantti-käsitettä ja sen kahta eri merkitystä voi hahmottaa myös sen lähikäsitteiden avulla. Ranskankielen sana amateur merkitsee 'jonkin rakastajaa', mutta tästä huolimatta sitä käytetään usein negatiivisessa mielessä – näin myös sen suomenkielisen vastineen, amatöörin, kohdalla. Espanjan kielen sana aficionado taas merkitsee nimenomaan 'harrastajaa', mutta sitä käytetään usein hyvin positiivisessa mielessä ilmaisemaan henkilön erityistä kiinnostusta ja tietoa jostain asiasta.

Diletantti-sana pohjautuu italiankieliseen verbiin dilettare, joka tarkoittaa hurmaamista ja viehättämistä. Tämä italian kielen sana puolestaan juontuu latinan verbistä delecto, joka merkitsee suunnilleen samaa.

Kun eurooppalainen musiikkielämä 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa oli käytännöllisesti katsoen kokonaan hovien, kirkon tai kaupunkien raadin palkkaamien ammattimuusikkojen hallussa, niin 1700-luvun puolivälin aikoihin siinä tapahtui selkeä sosiaalinen muutos. Musiikkielämän uudeksi mahtitekijäksi tuli diletantti, musiikin harrastaja, joka Keski-Euroopassakaan ei enää ollut peräisin ylimmän yhteiskuntaluokan, vaan porvariston piiristä. Tämä sivistysporvaristo perusti musikaalisia yhdistyksiä sekä aloitti julkiset konsertit. Organisoimassaan toiminnassa porvaristo käytti usein myös ammattimuusikkojen palveluksia. Myös Ruotsille silloin kuuluneessa Suomessa yhdistysten toiminta oli virkeää. Aurora-seura ja tämän jälkeen perustettu Turun Soitannollinen Seura ovat tästä hyviä esimerkkejä, sillä molempien seurojen orkestereissa oli mukana piispojen, tuomarien, professoreiden ja ylioppilaiden lisäksi myös ammattimuusikkoja.^[3]

1800-luvun alkupuolella myös sivistysporvaristoon kuuluvat naiset ottivat osaa musiikillisiin piireihin. Diletantismi oli naissäveltäjälle ainoa tapa kehittää taitojaan, koska vain miehille sallittiin tällöin säveltäjän arvonimi ja ammatti. Esimerkiksi säveltäjä Felix Mendelssohn Bartholdyn sisar Fanny Hensel (o.s. Mendelssohn) piti itseään diletanttina, musiikin tekijänä ja alempiarvoisena säveltäjänä kuin veljensä.^[4]

Diletantismilla on myös vahva suhde esseen kirjalliseen genreen. Erona tieteelliseen kirjoittamiseen esseistisessä tekstissä ei käytetä lähdemerkintöjä, eikä esseissä useinkaan esitetä suoria lainauksia, jotka ilmastaisiin lainausmerkeillä. Esseistille on tyypillistä myös pohtia sellaisia aiheita, joita hän ei muodollisesti tunne, vaan joiden liepeillä hän liikkuu lähinnä oman järkensä, tietämyksensä ja suhteellisuudentajunsa avulla. Esseen lajin katsotaan alkaneen 1500-luvun loppupuolella kun ranskalainen Michel de Montaigne antoi kirjoitelmilleen nimeksi Essais, yritelmiä. Eräs Montaignen "Omahyväisyydestä"-tekstin katkelma kuvaakin hyvin esseististä henkeä, joka liittyy selvästi diletantismiin: "Selailen kirjoja, en tutki niitä; se mitä tuosta mieleeni jää, on sellaista mitä en enää muista muilta oppineeni; [...] tekijän, kirjankohdan, sanamuodon ja muut seikkaperäisyydet unohdan heti paikalla." ^[5] Merkittävintä ei ole se, kuka sanoo ja millaisesta asemasta käsin vaan se, mitä sanotaan.

• Smith, Bob and Roberta (2004) Make your own damn art. London: Black Dog Publishing.
• Robert J. Sternbergin ja Elena L. Grigorenkon tieteellinen artikkeli diletantismista psykologien keskuudessa http://www.psychologicalscience.org/index.php/publications/observer/1999/may-june-99/in-praise-of-dilettantism.html