Desantit Suomessa

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. Tarkennus: 1 viite ja sekin lähteiden ulkopuolelle

Desanttitoimintaa Suomen rintamalla johtivat jatkosodassa Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan NKVD:n osasto IV, jota komensi eversti Fjodor Kuznetsov, ja Sorokassa toiminut Karjalan rintaman esikunnan tiedusteluosasto. Desantit koulutettiin Parkalassa ja lähetettiin sieltä Suomeen.^[1]

Suomeen lähetetyistä desanteista huomattava osa oli kansallisuudeltaan venäläisiä, joskin ukrainalaistenkin osuus oli suuri. Huomattava osa desanteista oli kuitenkin lähtöisin Suomesta. He olivat muuttaneet sinne Suomen sisällissodan jälkimainingeissa tai 1930-luvun alussa vanhempiensa mukana Neuvostoliittoon, jossa uskottiin löytyvän paremmat elämisen mahdollisuudet. Taustansa ja kielitaitonsa vuoksi heidät painostettiin tai jopa pakotettiin vakoilutehtäviin entistä isänmaatansa vastaan. Toki osa ryhtyi varmasti tehtävään myös omasta halustaan. Toinen merkittävä ryhmä muodostui inkeriläisistä. Nämäkin pakotettiin usein vakoilutehtävään kielitaidon perusteella. Kohtalona oli lähes aina kuolema suomalaisen teloituskomppanian edessä. Kolmas merkittävä ryhmä olivat amerikansuomalaiset. Suuri osa heistä oli muuttanut vanhempiensa mukana 1930-luvulla Yhdysvalloista rakentamaan sosialistista ihannevaltiota. Osa heistä oli syntynyt Yhdysvalloissa ja kyseisen maan kansalaisia. Kanadansuomalaistaustaisten omaavilla oli takana usein vain muutaman vuoden oleskelu uudella mantereella, jonka jälkeen he olivat muuttaneet Neuvostoliittoon.^[2]

Venäläisten Suomeen lähettämät desantit käyttivät siviiliasuja sekä suomalaisia tai saksalaisia sotilasasuja ja niiden ja venäläisten sotilasasujen yhdistelmiä. Vuonna 1941 oli käytössä myös erityisiä sinisiä työhaalareita. Osa desanteista oli tehtävään hyvin koulutettuja, osa taas värvätty tai pakotettu vakoilemaan parin päivän pikakoulutuksella. Monesti desantit olivat rikollisia tai kriminaalivankeja, joille oli luvattu armahdus desanttitehtävää vastaan. Useille desanteille maksettiin tehtävästä rahapalkka ja he saivat mukaansa rahaa muun muassa avustajien värväämiseen. Desanttien varusteina oli suomalaisia, venäläisiä ja amerikkalaisia konepistooleita, kivääreitä ja käsiaseita, samoin kuin käsikranaatteja, räjähteitä ja radioita. Desantit tulivat Suomeen pääosin lentokoneilla, joskus myös veneillä ja talvella osin hiihtämällä. Kotimaahansa he pyrkivät jalkaisin tai hiihtäen, osa desanteista tosin surmasi itsensä tehtävänsä suoritettuaan. Desanttien, varsinkin kriminaalivangeista värvättyjen, kesken syntyi myös kiistoja, jolloin he surmasivat toisiaan. Samoin surmattiin haavoittuneita tovereita. Desantteja tuotiin kuljetus- ja tiedustelukoneilla, mutta myös pommikoneilla, jolloin heidät pudotettiin pommiluukusta. Laskuvarjoissa käytettiin yleensä pakkolaukaisinta, joka ei aina toiminut ja desantti menehtyi maahan pudotessaan.

Sotaväen rikoslain (71/1919) 67 §:ssä säädettiin vakoilusta rangaistukseksi kuolema tai elinkautinen kuritushuonerangaistus. Saman lain 53 §:ssä säädettiin sotapetoksesta rangaistukseksi kuolema, elinkautinen kuritushuonerangaistus tai määräaikainen kuritushuonerangaistus (4−12 vuotta).

Suomeen pudotetuista desanteista todennäköisesti suurin osa jäi hyvin nopeasti kiinni ja lähes aina siviilipukuiset desantit teloitettiin vakoojina, elleivät he ehtineet tehdä itsemurhaa. Monet naispuoliset desantit tuomittiin sen sijaan vankeuteen, tunnetuin heistä lienee Kerttu Nuorteva. Virallisten asiakirjojen mukaan Suomessa teloitettiin, kuoli tai tuomittiin elinkautiseen vankeuteen talvisodan ja jatkosodan aikana yhteensä 785 desanttia, mutta todellinen lukumäärä lienee lähellä tuhatta.

Kuusi talvisodassa kuolemanrangaistukseen tuomittua armahdettiin rauhan tultua, yksi kuoli ennen teloitusta ja viisi kuoli vankilassa venäläisten pommituksissa. Myös välirauhan aikana tuomittiin ainakin 59 vakoilijaa, mutta ketään ei teloitettu.

Jatkosodan aikana vuonna 1942 kaksi kuolemaan tuomittua desanttia teki itsemurhan ennen teloittamista, yksi karkasi, kaksi armahdettiin ja kolme kuoli kiinni otettaessa saamiinsa vammoihin. Vuonna 1943 armahdettiin kuusi kuolemaan tuomittua desanttia, yksi teki itsemurhan ja yksi teloitus on epävarma. ^selvennä Vuonna 1944 kolme Lapin sodan aikaista vakoilijaa sai elinkautiset, yksi teki itsemurhan ja yksi armahdettiin.

Tuomiot annettiin usein kenttäoikeuksissa, mutta myös Sotaylioikeus käsitteli niitä varsinkin kenttäoikeuksien tuomioista tehtyjen valitusten takia. Se muutti melko usein vakoilusta kenttäoikeudessa annetun kuritushuonerangaistuksen kuolemanrangaistukseksi tai päinvastoin. Kaikissa tapauksissa valituslupaa ei kuitenkaan annettu. Kenttäoikeuden antamat teloitustuomiot pantiin yleensä käytäntöön heti. Alaikäiset tuomittiin usein 12 vuoden vankeuteen mutta myös lyhyempiin rangaistuksiin, ainakin yksi 16-vuotias sai vain 10 vuotta vankeutta. Desantteja avustaneet siviilit saivat myös tätä lyhyempiä rangaistuksia. Rangaistuksiin vaikutti myös vakoilijan halukkuus yhteistyöhön, muutama desantti vaihtoi puolta tai jätettiin kokonaan tuomitsematta. Jotkut vangitut desantit jätettiin jatkosodan perääntymisvaiheessa vankilaan sotatoimialueelle, toiset vapautettiin rauhan tultua suomalaisvankiloista. Osa sai tuomion sotapetoksesta tai yhdistettyjä rangaistuksia vakoilusta ja sotapetoksesta tai sellaisen yrityksistä. Jos desantilla oli venäläinen asepuku, hänet katsottiin tiedustelijaksi ja hänestä tuli sotavanki, mutta tuomioiden linja ei ollut pukeutumisen suhteen yhtenäinen.

Jatkosodan jälkeen muuttuneessa poliittisessa ilmapiirissä jo kertaalleen haudatuille desanttivainajille järjestettiin uudelleenhautauksia.^[3]

• Maahanlaskujoukot

• Atso Haapanen: Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939-1944, s. 456. Minerva Kustannus Oy, 2012. ISBN 978-952-492-585-3
• Rislakki, Jukka: Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa. LOVE KIRJAT, 1982. ISBN 951-835-057-4
• Sotaväen rikoslaki (71/1919).

• Pekkanen, Mari: Emäntä potkaisi mätästä ja löysi sotaharvinaisuuden – ”Museaalinen arvo mittaamaton” Yle Uutiset. 23.4.2016. Viitattu 16.9.2018.
• Oilinki, Pekka: Juorkunan desantit KirjastoVirma. Arkistoitu 16.9.2018. Viitattu 16.9.2018.
• Jatkosodan salaisuudet, Desantti Kalle Kemppaisen uskomaton tarina Sveriges Radio - Sisuradio. 2.12.2011. Viitattu 16.9.2018.
• Aho, Erkki: Desanttien terroria Suomen vanhempi historia -blogi. 5.4.2015. Viitattu 16.9.2018.