Dominanttiseptimisointu

Dominanttiseptimisointu eli huippunelisointu on septimisointu eli nelisointu, jonka pohjasävelenä on duuri- tai mollisävellajin viides sävel, dominantti eli huippusävel. Sekä duurissa että harmonisessa mollissa dominanttiseptimisoinnun muodostavat pohjasävelen lisäksi suuri terssi, puhdas kvintti ja pieni septimi. Laajemmassa mielessä dominanttiseptimisointu on mikä tahansa rakenteeltaan vastaava sointu, jossa on suuri terssi, puhdas kvintti ja pieni septimi. Tällainen sointu voidaan käsittää duurikolmisoinnuksi, johon on lisätty septimi.

C-duuriasteikko ja sen dominanttisointu G⁷.

Dominanttiseptimisointu on tonaalisessa musiikissa vanhastaan tärkein kaikista septimisoinnuista ja samalla toonikan kolmisoinnun eli peruskolmisoinnun ohella sävellajin tärkein sointu. Se esiintyy länsimaisessa musiikissa lähes yhtä usein kuin dominantin kolmisointu.^[1]

Populaarimusiikin sointumerkinnöissä dominanttiseptimisointu merkitään lisäämällä pohjasävelen nimen jälkeen yläindeksi "7".^[2] Esimerkiksi G⁷ tarkoittaa C-duurin tai c-mollin dominanttiseptimisointua, jonka pohjasävel on G ja jossa sen lisäksi esiintyvät sävelet H, d, ja f. Sointuanalyysissä dominanttiseptimisoinnulle, jonka pohjasävelenä on sävellajin dominantti, käytetään merkintää V⁷.

Soinnun käännökset ja muunnelmia

Muiden sointujen tavoin dominanttiseptimisointukin esiintyy usein myös käännöksinä, jotka voidaan ajatella muodostettavan siirtämällä sen alimmat sävelet oktaavia korkeammalle. Tämän soinnun käännöksiä nimitetään myös sen mukaan, missä kohdassa sen alimmasta sävelestä luettuna esiintyy kaksi asteikon peräkkäistä säveltä. Niinpä sen ensimmäistä käännöstä (esimerkiksi H-D-F-G) sanotaan myös kvinttisekstisoinnuksi, toista käännöstä (D-F-G-H) terssikvarttisoinnuksi ja kolmatta käännöstä (F-G-H-D) sekuntisoinnuksi.^[3]

Varsin usein jätetään dominanttiseptimisoinnusta sen kvintti pois, mikä ei oleellisesti muuta soinnun luonnetta.^[3] Myös duurin tai mollin VII asteen sointu, joka on vähennetty kolmisointu, käsitetään usein eräänlaiseksi vaillinaiseksi dominanttiseptimisoinnuksi, vajaasoinnuksi josta pohjasävel on jätetty pois.^[4]

Toisinaan dominanttiseptimisointuun lisätään vielä viides sävel, jolloin saadaan viisisointu, dominanttinoonisointu.^lähde?

Luonne ja merkitys

Toonikasointuun johtava dominanttiseptimisointu C-duurissa (V ${}_{5}^{6}$ -I). Soita^(ohje)

Tritonuksen sisältävä kadenssi Beethovenin *b-molli-pianosonaatissa*, Op. 22 (1800).^[5] Soita^(ohje)

Toisin kuin kolmisoinnut, dominanttiseptimisointu on luonteeltaan riitasointu eli dissonanssi. Siinä esiintyy dissonoiva intervalli toisaalta pohjasävelen ja septimin, toisaalta myös terssin ja septimin välillä; viimeksi mainittu intervalli on vähennetty kvintti, joka soinnun eräissä käännöksissä vastaa ylinouseva kvartti eli tritonus. Klassisen soinnutusopin mukaan tällaiset dissonoivat intervallit on purettava tiettyjen sääntöjen mukaan niin, että ne johtavat konsonoivaan sointuun.^[3]

Sävellajin dominanttisoinnulle ominaista on sen dynaaminen, tonaalista ja harmonista jännitystä luova luonne. Se pyrkii purkautumaan toonikasointuun, joka sen sijaan on luonteeltaan staattinen ja pysäyttävä ja johon sävellykset ja niiden osat tyypillisesti päättyvätkin.^[6] Dominanttiseptimisointu esiintyykin toonikasoinnun edellä myös kadensseissa.^lähde?

Dominanttiseptimisoinnun terssi on sävellajin johtosävel, jolla on voimakas taipumus edetä perussäveleen eli toonikaan. Esimerkiksi C-duurin dominanttiseptimisointu on G⁷, jonka terssi, H, on C-duurin johtosävel. Myös soinnun septimillä on eräänlainen yläjohtosävelen luonne, sillä se johtaa sitä puoliaskelen verran alempana olevaan asteikon kolmanteen säveleen (edellä mainitussa soinnussa septimi on F, joka siis johtaa duuriasteikon kolmanteen säveleen, E:hen).^[7] Tämä yhdessä sen kanssa, että jo dominanttikolmisoinnulla on pyrkimys purkautua toonikasointuun, on johtanut siihen, että dominanttiseptimisointu ja sitä seuraava toonikasointu yhdessä muodostavat luontevan lopukkeen, joka säännöllisesti esiintyy sävellyksen tai sen osan lopussa. Tämä alkuperäinen käyttötapa on toisaalta tehnyt mahdolliseksi harhauttaa kuulijaa harhalopukkeen avulla, jossa dominanttiseptimisointua seuraakin poikkeuksellisesti sävellajin kuudennen asteen sointu. Dominanttiseptimisointu voi esiintyä myös osana kvinttiympyrän mukaisesti etenevää sointukulkua (VI – II – V – I), jossa sitä edeltää supertoonikan sointu. Tämä on yleistä muun muassa jazzpianomusiikissa.^lähde?

Rock- ja muussakin populaarimusiikissa sointukulku noudattaa usein niin sanottua blueskaavaa. Tällöin sävellajin V asteen sointu on lähes aina dominanttiseptimisointu, toisin sanoen duurikolmisointu, johon on lisätty pieni septimi, ja usein myös IV asteen sointuun lisätään pieni septimi, kun taas toonika- eli I asteen sointu on useimmiten pelkkä duurikolmisointu. Tyypillisiä esimerkkejä ovat Bill Haleyn "Rock Around the Clock" ja Chuck Berryn "Fanny Mae". Sitä vastoin esimerkiksi Chuck Berryn kappaleessa "Back in the U.S.A" ja Loggins and Messinan kappaleessa "Your Mama Don't Dance" toonikasointuunkin on lisätty pieni septimi.^[8] Tämä olikin yleistä rockmusiikin ensimmäisten 15 vuoden aikana, mutta kuulostaa nykyisin jossakin määrin "retrospektiiviseltä". Muita esimerkkejä kappaleista, joissa toonikasointuun on lisätty pieni septimi, ovat Little Richardin "Lucille", Beatlesien "I Saw Her Standing There", Harry Nilssonin "Coconut", Jim Crocen "You Don't Mess Around With Jim" ja The Drifters -yhtyeen "On Broadway".^[8] Chuck Berryn kappaleessa "Rock and Roll Music" esiintyy dominanttiseptimisoinnun kaltainen sointu sekä sävellajin I, IV että V asteen sointuna.^[9]

Välidominanttisoinnut

C-duurissa asteikon toiselle asteelle muodostettu septimisointu, *dominantin dominantti* (V7/V) Soita^(ohje).

Käyttämällä sävellajiin varsinaisesti kuulumattomia kromaattisia muunnesäveliä voidaan sävellajin muillekin kuin V asteelle muodostaa dominanttiseptimisoinnun kaltainen sointu, jota sanotaan välidominanttisoinnuksi.^[10] Yleisin tällainen sointu on ns. dominantin dominantti (V7/V), sävellajin II asteen septimisointu, jossa terssi on korotettu.^[11] Tämä sointu pyrkii purkautumaan sävellajin varsinaiselle dominanttisoinnulle samaan tapaan kuin dominanttisointu purkautuu toonikasoinnulle.^[11]

Välidominanttisoinnun aikana soinnun pohjasävel saa ainakin hetkeksi ikään kuin dominantin ja sitä kvinttiä alempana oleva sävel toonikan luonteen.^[11] Usein tämä sävelten luonteen vaihtuminen on aivan tilapäistä, mutta dominanttiseptimisoinnulla on suuri merkitys myös modulaatioissa eli sävellajin vaihdoksissa. Tällöin tätä sointua ei sen voimakkaan tonaalisen tehon vuoksi yleensä kuitenkaan käytetä vielä sävellajista toiseen siirryttäessä, vaan vasta siirtymisen jälkeen uuden sävellajin vakiinnuttamiseksi.^[12]

Nämä dominanttiseptimisoinnun käyttötavat ovat klassiselta kaudelta saakka olleet erittäin yleisiä, ja soinnusta on kehitetty useita muunnelmia, kuten laajennettu (V/V/V) ja korvattu (♭V7/V) dominanttisointu.^lähde?

Muita samankaltaisia sointuja

Ylinousevat sekstisoinnut

Saksalainen sekstisointu ja dominanttisointu, johon se purkautuu. Soita^(ohje)

Saksalainen sekstisointu ja sitä enharmonisesti vastaava dominanttiseptimisointu Soita^(ohje).

Dominanttiseptimisointu on enharmonisesti samanlainen kuin ylinouseva sekstisointu, jossa sen septimi on korvattu ylinousevalla sekstillä. Tällainen sointu tunnetaan nimellä saksalainen sekstisointu. Esimerkiksi sävelet G, H, D ja F tai Fis, Ais, Cis ja E muodostavat dominanttiseptimisoinnun, sävelet G, H, D ja Eis tai Ges, B, Des ja E sen sijaan saksalaisen sekstisoinnun.^[13]

Saksalainen sekstisointu esiintyy yleensä vain sävellajin alennetun II tai VI asteen sointuna. Siinä kaikki muut sävelet paitsi terssi sekä mollissa VI asteen saksalaisen sekstisoinnun pohjasävel ovat sävellajin kannalta muunnesäveliä. Esiintyessään II asteen sointuna se purkautuu sävellajin toonikasointuun (esimerkiksi C-duurissa: Des-F-As-H => C-E-G-C ja c-mollissa: Des-F-As-H => C-Es-G-C), VI asteen sointuna esiintyessään dominanttikolmisointuun (esimerkiksi C-duurissa tai c-mollissa: As-C-Es-Fis => G-H-D-G).^[14]

Jos myös soinnun kvintti korvataan sitä enharmonisesti vastaavalla kaksinkertaisesti ylinousevalla kvartilla, saadaan niin sanottu englantilainen sekstisointu (esimerkiksi Des-F-Gis-H).^[14]

Harmoninen septimisointu

Puhdas harmoninen C-septimisointu Soita^(ohje)

Harmoninen septimisointu on nelisointu, jossa sävelten taajuuksien suhteet ovat 4:5:6:7. Soita^(ohje)^[15] Tällaista sointua ei esiinny puhtaasti viritetyllä duuri- tai muulla diatonisella tai edes kromaattisella asteikolla, kuten ei yleensäkään sellaisia intervalleja, joissa taajuuksien suhteissa esiintyisi tekijänä luku 7. Sen sijaan tämän soinnun sävelet esiintyvät kyllä kahta oktaavia alemmaksi siirretyn pohjasävelen harmonisessa yläsävelsarjassa.^lähde?

Dominanttiseptimisointu käsitetään usein eräänlaiseksi harmonisen septimisoinnun likiarvoksi. Tämä perustuu siihen, että puhtaasti viritetyllä asteikolla varsinaisen eli V asteen dominanttiseptimisoinnun sävelten taajuuksien suhde on 36:45:54:64, kun taas I asteen kolmisoinnulla, kun siihen on lisätty pieni septimi, vastaava suhde on 20:25:30:36. Soita^(ohje),^[16], ja molemma suhteet ovat varsin lähellä suhdetta 4:5:6:7 (lavennettuna 20:25:30:35 tai 36:45:54:63).^lähde?

Harmonisessa septimisoinnussa esiintyvää välistä intervallia, jossa taajuuksien suhde on 4:7, nimitetään myös luonnonseptimiksi.^[17] Sentteinä (oktaavin 1200:sosina eli puoliaskelen sadasosina) ilmaistuna harmoninen septimi on 968,8 c.^[17]. Täten se sattuu suuruudeltaan tasavireisen suuren sekstin (900 c) ja pienen septimin (1000 c) väliin, mutta lähemmäksi jälkimmäistä. Jos tämän intervallin alempi sävel on C, sattuu siis ylempi sävel A:n ja B:n väliin, mutta selvästi lähemmäksi B:tä.^lähde?

Historia

Dominanttiseptimisointu (sinisellä) käsiteltynä konservatiiviseen tapaan, "valmistettuna ja purkautuvana pidätyksenä, joka selvästi osoittaa, että sitä vielä barokkiaikana (1600–1750) pidettiin dissonanssina. Esimerkki Monteverdin teoksesta *Lamento d'Arianna*, "Lasciatemi Morire" -osa (1608).^[18] Soita^(ohje)

Dominanttiseptimisointu Beethovenin viidennen sinfonian (1804–1808) viimeisessä osassa.^[19] Soita^(ohje)

Dominanttiseptimisointuja Chopinin f-molli-masurkassa (1849), op. 68, nro 4, tahdit 1–4: "Tänä aikana [Romantiikan kautena (1825—1900)] septimisointu oli jo saanut lähes konsonanssin aseman."^[18] Soita^(ohje)

Renessanssiajan säveltäjät ajattelivat enemmänkin intervallien kuin sointujen käsittein. Aikakauden musiikissa dominanttiseptimisointu esiintyikin vain satunnaisesti. Sen sijaan 1600-luvulta alkaen siitä tuli uudemman musiikin varsinainen tunnusmerkki ja samalla tärkein sen kehitykseen vaikuttanut tekijä. ^[20] Monteverdin katsotaan yleensä käyttäneen sitä ensimmäisenä ilman valmistavaa sointua^[21] Hän ja muut varhaiset barokkisäveltäjät alkoivat käyttää V⁷ -sointua osana johdantona funktionaaliseen harmoniaan. V⁷ -sointu oli jatkuvasti käytössä koko klassisen aikakauden, ja sitä käsiteltiin samaan tapaan kuin barokkiaikanakin. Romanttisella kaudella kehittyivät vähitellen vapaammat sävelkulut, jotka johtivat siihen, että jälkiromanttisena ja impressionistisena kautena dominanttiseptimisoinnun funktionaalinen käyttö alkoi hiipua, samaan aikaan kuin vielä selvemmin dissonoivat soinut yleistyivät, kun taas duuri- ja mollisointujen käyttö dominanttisointuina väheni. Lopulta suuressa osassa 1900-luvun taidemusiikkia V⁷ -sointua ei käytetty lainkaan. Sitä vastoin jazzissa ja populaarimusiikissa funktionaalista harmoniaa ja sen mukaisesti myös V⁷ -sointua käytetään edelleen.^[18]

Sointukulut ja purkautuminen

Dominanttisointu, jossa pohjasävel on kaksinnettu ja kvintti jätetty pois, sekä toonikasoitu, johon se purkautuu Soita^(ohje).

Dominanttisoinnussa esiintyvä tritonus ja sen purkautuminen Soita^(ohje).

Dominanttiseptimisoinnussa esiintyvän tritonuksen purkautuminen toonikasointuun, jossa pohjasävel esiintyy kolmeen kertaan Soita^(ohje).

C-duurin täydellinen ja epätäydellinen dominanttiseptimisointu: G7 and h° Soita^(ohje).

Dominanttiseptimisointu purkautuu yleensä siten, että sen terssi ja kvintti eli sävellajin johtosävel ja supertoonika, purkautuvat toonikasävelelle, kun taas soinnun septimi eli sävellajin subdominantti purkautuu sävellajin kolmannelle sävelelle eli mediantille, joka on samalla toonikasoinnun terssi. Myös soinnun pohjasävel purkautuu yleensä bassossa esiintyessään sävellajin toonikasävelelle,^[22]^[23]^[24] mutta muissa asemissa esiintyessään se pysyy yleensä ennallaan.^lähde?

Eri sävellajien dominanttiseptimisoinnut

Seuraava taulukko osoittaa eri sävellajien dominanttiseptimisoinnut ja niiden sävelet. Muunnossävellajeilla eli duurilla ja mollilla, joilla on sama perussävel, on dominanttiseptimisoinnussa samat sävelet.^lähde?

Sävelten nimistä ja sointumerkinnöistä on huomattava, että saksalaisessa nimistössä, jota Suomessakin vanhastaan käytetään, H merkitsee alentamatonta ja B sitä vastaavaa alennettua säveltä. Kitaran sointumerkinnöissä kuitenkin käytetään yleensä englantilaisen käytännön mukaista nimistöä, jolloin B merkitsee alentamatonta säveltä, joka Suomessa käytetyn saksalaisen nimistön mukaan on H. Tällöin alennetulle sävelelle, suomalaisittain B:lle, käytetään merkintää B♭. Tässä taulukossa on sävelten nimet esitetty sekä saksalaisen (suomalaisen) että (suluissa) englantilaisen, mutta sointumerkintä vain englantilaisen käytännön mukaisesti.^lähde?

Sävellajin perussävel	Dominanttiseptimisointu	Pohjasävel	Suuri terssi	Kvintti	Pieni septimi
F	C⁷	C	E	G	B
Fis	C♯⁷	Cis (C♯)	Eis (E♯)	Gis (G♯)	H
Ges	D♭⁷	Des (D♭)	F	As (A♭)	Ces (C♭)
G	D⁷	D	Fis (F♯)	A	C
Gis	D♯⁷	Dis (D♯)	Fisis (F)	Ais (A♯)	Cis (C♯)
As	E♭⁷	Es (E♭)	G	B (H♭)	Des (D♭)
A	E⁷	E	Gis (G♯)	H	D
Ais	E♯⁷	Eis (E♯)	Gisis (G)	His (H♯)	Dis (D♯)
B	F⁷	F	A	C	Es (E♭)
H	F♯⁷	Fis (F♯)	Ais (A♯)	Cis (C♯)	E
Ces	G♭⁷	Ges (G♭)	B (H♭)	Des (D♭)	Fes (F♭)
C	G⁷	G	H	D	F
Cis	G♯⁷	Gis (G♯)	His (H♯)	Dis (D♯)	Fis (F♯)
Des	A♭⁷	As (A♭)	C	Es (E♭)	Ges (G♭)
D	A⁷	A	Cis (C♯)	E	G
Dis	A♯⁷	Ais (A♯)	Cisis (C)	Eis (E♯)	Gis (G♯)
Es	B♭⁷	B (B♭)	D	F	As (A♭)
E	B⁷	H	Dis (D♯)	Fis (F♯)	A

Lähteet

↑ Music: In Theory and Practice, 1. osa, 7. p. s. 199. Benward & Saker, 2003. ISBN 978-0-07-294262-0
↑ Music: In Theory and Practice, 1. osa, 7. p. s. 77. Benward & Saker, 2003. ISBN 978-0-07-294262-0
↑ ^a ^b ^c Erkki Salmenhaara: ”Dominanttiseptimisointu”, Soinnutus, s. 102–107. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0
↑ Erkki Salmenhaara: ”VII asteen septimisoinnut”, Soinnutus, s. 255. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0
↑ Forte, Allen (1979). Tonal Harmony in Concept & Practice, s. 145. 3. p. ISBN 0-03-020756-8.
↑ Erkki Salmenhaara: ”Kolmisointujen rakenne ja tonaaliset funktiot”, Soinnutus, s. 102–103. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0
↑ Richard Franco Goldman: Harmony in Western Music, s. 34–35. W. W. Norton, 1965. ISBN 0-214-66680-8
↑ ^a ^b Ken Stephenson: What to Listen for in Rock: A Stylistic Analysis, s. 82. Yale University Press, 2002. ISBN 978-0-300-09239-4
↑ Ken Stephenson: What to Listen for in Rock: A Stylistic Analysis, s. 75. Yale University Press, 2002. ISBN 978-0-300-09239-4
↑ Erkki Salmenhaara: ”Tonaaliset muunnesoinnut”, Soinnutus, s. 212-213. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0
↑ ^a ^b ^c Erkki Salmenhaara: ”Dominantin dominantti”, Soinnutus, s. 219. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0
↑ Erkki Salmenhaara: ”Tonaaliset muunnesoinnut”, Soinnutus, s. 399. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0
↑ Benward & Saker (2008). Music in Theory and Practice, Vol. II, s. 222. ISBN 978-0-07-310188-0.
↑ ^a ^b Erkki Salmenhaara: ”Ylinousevien sekstisointujen muodot ja purkaukset”, Soinnutus, s. 336–341. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0
↑ J. M. Benitez: Contemporary Music Review: Listening 2, s. 34. (Lainaus Leonhard Euler) Harwood Academic Publishers, 1988. ISBN 3-7186-4846-6 Teoksen verkkoversio.
↑ David Wright: Mathematics and Music, s. 140–141. American Mathematical Society, 2009. ISBN 978-0-8218-4873-9 Teoksen verkkoversio.
↑ ^a ^b Otavan iso musiikkitietosanakirja, 4. osa (Laulu–Rantasalo), s. 124. Otava, 1978. ISBN 951-1-04763-9
↑ ^a ^b ^c Benward & Saker (2003), s. 201.
↑ Forte (1979), s.142.
↑ ”Dominantti”, Tietosanakirja, 2. osa (Confrater–Haggai), s. 367. Otava, 1910.
↑ Richard Franco Goldman: Harmony in Western Music, s. 39. W. W. Norton, 1965. ISBN 0-214-66680-8
↑ Benjamin, Horvit, Nelson: Techniques and Materials of Music, s. 46–47. Cengage Learning, 2008. ISBN 0-495-50054-2
↑ Saker (2003), s. 202–204
↑ Benward & Saker (2008), s. 343

Aiheesta muualla

Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Dominanttiseptimisointu Wikimedia Commonsissa

Käännös suomeksi

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Dominant seventh chord

[1] Music: In Theory and Practice, 1. osa, 7. p. s. 199. Benward & Saker, 2003. ISBN 978-0-07-294262-0

[2] Music: In Theory and Practice, 1. osa, 7. p. s. 77. Benward & Saker, 2003. ISBN 978-0-07-294262-0

[Salmenhaara-3] Erkki Salmenhaara: ”Dominanttiseptimisointu”, Soinnutus, s. 102–107. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0

[ES255-4] Erkki Salmenhaara: ”VII asteen septimisoinnut”, Soinnutus, s. 255. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0

[5] Forte, Allen (1979). Tonal Harmony in Concept & Practice, s. 145. 3. p. ISBN 0-03-020756-8.

[6] Erkki Salmenhaara: ”Kolmisointujen rakenne ja tonaaliset funktiot”, Soinnutus, s. 102–103. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0

[7] Richard Franco Goldman: Harmony in Western Music, s. 34–35. W. W. Norton, 1965. ISBN 0-214-66680-8

[Stephenson-8] Ken Stephenson: What to Listen for in Rock: A Stylistic Analysis, s. 82. Yale University Press, 2002. ISBN 978-0-300-09239-4

[9] Ken Stephenson: What to Listen for in Rock: A Stylistic Analysis, s. 75. Yale University Press, 2002. ISBN 978-0-300-09239-4

[10] Erkki Salmenhaara: ”Tonaaliset muunnesoinnut”, Soinnutus, s. 212-213. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0

[ES219-11] Erkki Salmenhaara: ”Dominantin dominantti”, Soinnutus, s. 219. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0

[12] Erkki Salmenhaara: ”Tonaaliset muunnesoinnut”, Soinnutus, s. 399. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0

[13] Benward & Saker (2008). Music in Theory and Practice, Vol. II, s. 222. ISBN 978-0-07-310188-0.

[Salmenhaara341-14] Erkki Salmenhaara: ”Ylinousevien sekstisointujen muodot ja purkaukset”, Soinnutus, s. 336–341. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0

[Benitez-15] J. M. Benitez: Contemporary Music Review: Listening 2, s. 34. (Lainaus Leonhard Euler) Harwood Academic Publishers, 1988. ISBN 3-7186-4846-6 Teoksen verkkoversio.

[Wright-16] David Wright: Mathematics and Music, s. 140–141. American Mathematical Society, 2009. ISBN 978-0-8218-4873-9 Teoksen verkkoversio.

[oimtsk-17] Otavan iso musiikkitietosanakirja, 4. osa (Laulu–Rantasalo), s. 124. Otava, 1978. ISBN 951-1-04763-9

[BS201-18] Benward & Saker (2003), s. 201.

[19] Forte (1979), s.142.

[20] ”Dominantti”, Tietosanakirja, 2. osa (Confrater–Haggai), s. 367. Otava, 1910.

[21] Richard Franco Goldman: Harmony in Western Music, s. 39. W. W. Norton, 1965. ISBN 0-214-66680-8

[Techniques-22] Benjamin, Horvit, Nelson: Techniques and Materials of Music, s. 46–47. Cengage Learning, 2008. ISBN 0-495-50054-2

[23] Saker (2003), s. 202–204

[24] Benward & Saker (2008), s. 343

[1]

[2]

[3]

[4]

[5]

[6]

[7]

[8]

[9]

[10]

[11]

[12]

[13]

[14]

[15]

[16]

[17]

[18]

[19]

[20]

[21]

[22]

[23]

[24]

Dominanttiseptimisointu

Sisällys

Soinnun käännökset ja muunnelmia