Grenadan historia

Grenadan historia alkoi noin 5000–3000 eaa., jolloin saarelle saapuivat ensimmäiset asukkaat. Heistä tiedetään hyvin vähän, mutta arawakit syrjäyttivät heidät noin 1000–500 eaa. Sotaisat karibit puolestaan kukistivat arawakit vuosien 1000–1300 välisenä aikana. Kristoffer Kolumbus näki ensimmäisenä eurooppalaisena Grenadan 15. elokuuta 1498. Eurooppalaiset antoivat saaren olla rauhassa useiden vuosikymmenien ajan, ja karibit karkottivat ensimmäiset uudisasukkaat pois. Martiniquen kuvernööri Jacques Dyel du Parquet osti Grenadan 1650 ja perusti sinne nykyisen St. George’sin. Ranskalaiset alkoivat viljellä tupakkaa, ja du Parquet’n nimittämä kuvernööri Jean Le Compten kukisti arawakkien kapinan ja hävitti intiaanit käytännössä kokonaan.

Grenada siirtyi Ranskalta Britannialle ja takaisin muutamia kertoja 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Britannialle se siirtyi Pariisin rauhassa 1783. Brittien siirtomaahallinnon ensimmäiset vuodet olivat levottomia, kun protestanttiset britit syrjivät katolisia ranskalaisia ja käyttivät orjia, joiden vapauttamista Ranska tuki. Vapaa ja tummaihoinen plantaasinomistaja Julien Fédon johti 1795–1796 Fédonin kapinaa, jossa oli mukana ranskalaisia plantaasinomistajia ja entisiä orjia. Britit kukistivat kapinan, vaikka väliaikaisesti Fédon hallitsi lähes koko saarta. Orjuuden lakkauttamisen jälkeen saarille tuotiin siirtotyöläisiä, mutta monet heistä muuttivat pian muualle.

Grenada kuului Länsi-Intian federaatioon 1958–1962 ja sai sen hajoamisen jälkeen autonomian Britannian liitännäisvaltiona. Maan ensimmäinen pääministeri Eric Gairy ajoi kuitenkin täyttä itsenäisyyttä, jonka Grenada sai 7. helmikuuta 1974. Gairy oli itsevaltainen johtaja, ja hänet syrjäytettiin 1979. Uusi sosialistinen Maurice Bishopin hallitus hajosi kuitenkin sisäisiin ristiriitoihin, ja Hudson Austinin johtama armeija otti vallan lokakuussa 1983. Tämä antoi Yhdysvalloille ja sen liittolaisille syyn Grenadan miehitykseen ja vasemmistohallituksen kaatamiseen. Grenadaan palautettiin monipuoluejärjestelmä. Maan talous koki kovan kolauksen 2004, kun Hurrikaani Ivan tuhosi lähes koko maan ja muskottipähkinäsadon.

Grenadan ensimmäiset asukkaat saapuivat Etelä-Amerikasta 5000–3000 eaa. Heistä tiedetään hyvin vähän, mutta he olivat todennäköisesti metsästäjä-keräilijöitä, jotka keräsivät kasveja sekä pyydystivät kaloja ja äyriäisiä. Orinocojoen seudulta tulleet arawakit syrjäyttivät nämä noin 1000–500 eaa. Grenadalle ja muille Windwardsaarille tuli erityisesti arawakeihin kuuluneita ignereitä.^[1]

Ignerit hallitsivat Grenadaa noin vuoteen 1200, jolloin saarille tuli jälleen uusi ryhmä eteläamerikkalaisia intiaaneja. Sotaisat karibit syrjäyttivät ignerit kokonaan vuosien 1000–1300 välisenä aikana.^[1]

Kristoffer Kolumbus näki Grenadan purjehtiessaan saaren ohi 15. elokuuta 1498. Hän antoi saarelle nimen Concepción.^[2] Amerigo Vespucci purjehti saaren ohi 1499 ja nimesi tämän ilmeisesti uudelleen Mayoksi, jona se tunnettiin seuraavien 20 vuoden ajan. Espanjalaiset antoivat Mayon pohjoispuolisille saarille nimen Los Granadillos.^[1] Pian tämän jälkeen Mayo-nimen korvasi kartoissa nimi Granada.^[3]

Eurooppalaiset jättivät Granadan rauhaan vuoteen 1609, jolloin brittikauppiaat yrittivät perustaa sinne Megrin Town -nimisen asutuksen. Eurooppalaiset joutuivat kuitenkin karibien jatkuvien hyökkäysten kohteeksi ja lopulta hylkäsivät asutuksensa vielä saman vuoden aikana.^[3]

Martiniquen kuvernööri Jacques Dyel du Parquet osti 1650 Grenadan ja perusti sinne Fort Louisin (nykyinen St. George’s).^[2] Kylään rakennettiin myös Fort Louis -niminen tykein varustettu linnoitus. Ranskalaiset kaatoivat metsää ja alkoivat viljellä tupakkaa. Ensimmäinen sato valmistui kahdeksassa kuukaudessa, ja du Parquet nimesi tämän jälkeen saaren kuvernööriksi sukulaisensa Jean Le Compten.^[3]

Karibit hyökkäsivät useasti ranskalaisten kimppuun, mutta jättivät itse linnoituksen rauhaan. Eräässä Le Compten vastaiskussa karibikylään useita ranskalaisia kuoli. Du Parquet lähetti Martiniquelta Le Compten vahvistukseksi 300 sotilasta. Karibit hyökkäsivät 1652 Fort Louisiin. Ranskalaisten vastahyökkäyksessä kuoli useita karibeja. Taistelu oli kohtalokas karibien kannalta, sillä sen jälkeen he joutuivat vetäytymään Grenadan vaikeakulkuisempaan itäosaan. Tämänkin jälkeen he tekivät ajoittaisia sissihyökkäyksiä ranskalaisia kohtaan, kunnes Le Compte hyökkäsi 150 miehen voimin karibialueelle ja tappoi lähes kaikki karibit. Vain muutamia selviytyi hyökkäyksestä, mutta loputkin karibit hävisivät hiljalleen.^[3]

Grenada säilyi Ranskalla vuoteen 1762, jolloin se siirtyi Britannialle. Virallisesti se luovutettiin Britannialle vuoden 1763 Pariisin rauhassa.^[2] Britit nimesivät saaren Grenadaksi. Ranskalaiset omistivat tuolloin noin 80 sokeri- ja 200 kahviplantaasia. Protestanttisten brittien ja katolisten ranskalaisten välille syntyi erimielisyyksiä, ja britit pyrkivät pakottamaan ranskalaiset kuuliaisuuteen Test Actin nojalla. Erimielisyyksistä huolimatta saaren talous kukoisti, ja vuonna 1772 saarella oli jo 300 plantaasia. Grenadasta tuli Britannian Länsi-Intian johtava kahvin ja kaakaon tuottaja.^[3]

Britannia ja Ranska ajautuivat uuteen sotaan vuonna 1776. Kreivi Charles Henri d’Estaingin komentamat ranskalaisjoukot valloittivat 1779 Grenadan 6 500 sotilaan ja 25 aluksen voimin. Grenada palautui Britannialle 3. syyskuuta 1783 Pariisin rauhassa.^[3]

Britit kostivat erityisesti ääriprotestanttisten kuvernööriensä aikana ranskalaisille heidän nelivuotisen hallintoaikansa. Monet ranskalaiset kokivat elämisen saarella mahdottomaksi ja lähtivat sieltä orjineen. Britit takavarikoivat katoliset kirkot ja muuttivat ne protestanttiseksi. Samalla kaikki avioliitot, kasteet ja hautajaiset julistettiin kielletyiksi, elleivät ne tapahtuisi anglikaanikirkoissa.^[4]

Britit olivat 1700-luvun lopulla alkaneet tuoda Grenadalle lukuisia orjia, vaikka ranskalaisten mielipiteet olivat kääntymässä orjuuden lakkauttamisen kannalle.^[2] Tällaisessa ilmapiirissä käynnistyi Fédonin kapinana tunnettu tapahtuma, kun tumma martiniquelainen plantaasinomistaja Julien Fédon johti satoja ranskalaisia plantaasinomistaja ja entisiä orjia kapinaan, jota tukivat Guadeloupen ranskalaiset. Kapina kesti maaliskuulta 1795 kesäkuulle 1796, ja sen aikana Fédon vapautti monia orjia, ryösti useita tiloja ja tappoi useita plantaasinomistajia. Enimmillään hänen joukkonsa hallitsivat lähes koko saarta, mutta eivät silti onnistuneet valtaamaan pääkaupunkia St. George’sia. Britit kokosivat joukkonsa ja kukistivat lopulta kapinan. Kapina vaikutti Grenadan talouteen, sillä sen aikana tuhoutui omaisuutta muutaman miljoonan punnan arvosta ja kuoli noin 7 000 orjaa.^[4]

Britannia lakkautti orjuuden 1833, mutta parlamentti hyväksyi pian tämän jälkeen ”pakollisen oppiajan”, joka pakotti vapautetut orjat työskentelemään neljästä kuuteen vuoteen isäntiensä luona ilman palkkaa. Tämä järjestelmä lakkautettiin 1838, ja Grenadankin orjat vapautuivat todella 31. heinäkuuta. Monet tilat ja plantaasit kaatuivat työvoiman puutteen takia, ja vapautetut orjat perustivat taloja ja pientiloja entisten maatilojen ympärille. Näin syntyivät monet Grenadan maaseudun kylistä. Jäljelle jääneet tilat siirtyivät 1800-luvun puolivälissä sokerista kaakaoon ja 1900-luvulla muskottipähkinään. Carriacoun saarella maissista ja kyyhkynherneestä tuli pääviljelyskasveja.^[4]

Grenadalle alettiin 1800-luvun puolivälissä tuoda siirtotyöläisiä orjien tilalle. Halpaa työvoimaa tuotiin Länsi-Afrikasta, Intiasta, Maltalta ja Madeiralta. Suunnitelma epäonnistui pahoin, ja monet ensimmäisistä siirtotyöläisistä muuttivat Trinidadille. Hieman yli 3 200 intialaista tuotiin Grenadalle 1800-luvun puolivälin jälkeen. Heistä hieman yli puolet jäi saarelle asuttamaan saaren sisämaan ja itäosan kyliä. Intialaiset sulautuivat grenadalaisiin, ja heidän jälkeläisensä ovat olleet merkittäviä saaren talouselämässä.^[4]

Grenadasta tuli 1885 Brittiläisten Windwardsaarten hallintokeskus, jona se oli vuoteen 1958, jolloin Grenada liittyi Länsi-Intian federaatioon. Federaatio hajosi 1962, mutta Grenada pyrki liittoutumaan Windwardsaarten muiden saarien sekä Barbadosin ja Leewardsaarten kanssa.^[2]

Britannia antoi 3. maaliskuuta 1967 Grenadalle itsehallinnon liitännäisvaltiona. Grenadan yhdistyneen työväenpuolueen (GULP) Eric Gairystä tuli maan ensimmäinen pääministeri. Hänen kautensa oli erittäin ristiriitainen ja aiheutti maassa levottomuuksia. Gairyn tavoitteena oli saada Grenadalle täysi itsenäisyys. Gairyn aikana tapahtui monia väkivaltaisuuksia, mutta Britannia myönsi Grenadalle täyden itsenäisyyden 7. helmikuuta 1974.^[4]

Gairyn vastainen mieli-ala kasvoi tavallisen kansan keskuudessa ja kärjistyi lakkoina, mellakoina ja mielenosoituksina. Vastustajat perustivat maaliskuussa 1973 New Jewel Movement -nimisen puolueen (NJM), jota johti karismaattinen Maurice Bishop.^[5] NJM ja muut oppositiopuoleet pienensivät vuoden 1976 vaaleissa GULP:n enemmistöä parlamentissa. Gairyn ollessa ulkomailla NJM järjesti 13. maaliskuuta 1979 verettömän vallankumouksen.^[2] Bishopista tuli pääministeri ja Bernard Coardista varapääministeri. Uusi hallitus sai tukea Kuubalta ja Neuvostoliitolta. Kuuba varusti asein ja ammuksin myös kansanvallankumouksellista armeijaa.^[5]

Länsivaltiot vastustivat uutta sosialistista hallitusta, mutta hallitus keskittyi kehittämään Gairyn puuttellisesti edistämää taloutta.^[2] Bishopin hallinto kaatui sen keskuskomitean erimielisyyksiin, jotka kärjistyivät 12. lokakuuta 1983 Coardin määrättyä Bishopin kotiarestiin.^[5] Tuhansien ihmisten mielenosoitus vapautti Bishopin ”verisenä keskiviikkona” 19. lokakuuta. Hänet kuljetettiin Fort Georgeen, joka oli hallituksen sotilaspäämaja. Coard hyökkäsi armeijan tuella linnoitukseen, vangitsi ja teloitti Bishopin tukijoineen. Armeija ilmoitti tämän jälkeen vallankumouksellisen sotilasneuvoston perustamisesta. Neuvoston oli tarkoitus johtaa maata toistaiseksi.^[6] Valtaan nostettiin kenraali Hudson Austinin kuubalaismielinen hallitus. Kaappauksen aikana saarella oli viitisenkymmentä kuubalaista sotilasneuvonantajaa ja noin 700 rakennustyöläistä.^[7]

”Verisen keskiviikon” tapahtumat antoivat Yhdysvalloille syyn syrjäyttää Grenadan sosialistinen hallinto. Joidenkin Karibian maiden tukemana käynnistettiin operaatio Urgent Fury. Vain kuusi päivää ”verisen keskiviikon” jälkeen lokakuun 25. päivän aamuna 1 900 yhdysvaltalaissotilasta ja 300 liittolaista Karibian maista nousivat maihin ja ottivat yhteen kuubalaisten ja grenadalaisten sotilaiden kanssa. Liittoutuneet valtasivat saaren 31. lokakuuta mennessä. Carriacoun ja Petite Martiniquen saaret antautuivat taisteluitta 2. marraskuuta. Yhdysvaltain johtama valtaus herätti myös vastustusta, ja esimerkiksi Britannian parlamentti tuomitsi Kansainyhteisöön kuuluvan maan valtauksen.^[6] Miehityksen ilmoitettiin kuitenkin tapahtuneen Itäisen Karibian yhteistyöjärjestön pyynnöstä.^[8]

Seitsemäntoista PRG:n ja Grenadan armeijaan kuulunutta henkilöä tuomittiin Yhdysvaltain järjestämissä oikeudenkäynneissä. Neljätoista heistä tuomittiin kuolemaan, mutta rangaistus muunnettiin elinkautiseksi vankeudeksi kansainvälisen painostuksen jälkeen.^[8] Loput kolme saivat 30–45 vuotta vankeutta. Vuonna 2003 Amnesty International julkaisi selonteon, jonka mukaan oikeudenkäynnit eivät olleet oikeudenmukaisia ja vangitsemiset olivat poliittisia sekä kytköksissä kylmään sotaan. Viimeiset tuomituista vapautettiin 2009.^[9][10]

Valtauksen jälkeen asetettiin neuvoa-antava neuvosto, jonka tarkoituksena oli palauttaa maan perustuslaki ja valmistaa vapaat vaalit, jotka lopulta pidettiin 3. joulukuuta 1984. Niissä maan pääministeriksi valittiin uuden kansallispuolueen Herbert Blaize. Pisimpään pääministerinä on ollut Keith Mitchell, joka johti valtiota 1995–2008.^[6]

Grenadan parlamenttivaaleissa vuonna 2018 pääministeri Keith Mitchellin puolue NNP voitti kaikki parlamentin 15 paikkaa ja Mitchell jatkoi pääministerinä. Tämä oli kolmas kerta, kun NNP voitti vaaleissa kaikki parlamentin paikat. Edellisen kerran se sai kaikki paikat Grenadan edellisissä parlamenttivaaleissa vuonna 2013, jolloin Mitchell palasi valtaan. Sitä ennen näin tapahtui vuoden 1999 vaaleissa.^[11]

Hurrikaani Ivan iski Grenadalle 7. syyskuuta 2004. Pääministeri Mitchell julisti kansallisen hätätilan ja sanoi, että jopa 90 prosenttia valtiosta oli hävitetty.^[9] Ivanin aiheuttamat tuhot arvioitiin noin miljardin Yhdysvaltain dollarin suuruisiksi. Se vahingoitti pahoin Grenadan matkailualaa ja maataloutta. Grenada oli ennen Ivania Indonesian jälkeen maailman toiseksi suurin muskottipähkinän tuottaja. Vain vuosi Ivanin jälkeen Hurrikaani Emily aiheutti lisää tuhoja. Se ei ollut kuitenkaan yhtä katastrofaalinen, mutta aiheutti silti noin 100 miljoonan Yhdysvaltain dollarin tuhot.^[12]

Vuodesta 1995 asti pääministerinä ollut Keith Mitchell syrjäytettiin yllättäen vuoden 2008 vaaleissa, joissa kansallinen demokraattinen kongressi otti vaalivoiton. Mitchellin seuraajaksi nousi Tillman Thomas.^[9] Thomas ei pystynyt nostamaan hurrikaani Ivanin jäljiltä Grenadan taloutta nousuun. Tehtävää vaikeutti entisestään matkailualaan vaikuttanut maailmanlaajuinen lama. Uusi kansallispuolue palasi valtaan vuoden 2013 vaaleissa ja Mitchell pääministeriksi. Puolue oli kampanjoinut muun muassa aikeellaan houkutella sijoittajia ja niiden kautta työpaikkoja valtioon.^[13]

• Grenada Encyclopædia Britannica. Encyclopædia Britannica, Inc. Viitattu 7.9.2015. (englanniksi)
• Crask, Paul: Grenada. Chalfont St Peter: Bradt Travel Guides, 2012. ISBN 978-1-84162-401-3 Google-kirjat (viitattu 7.9.2015).