Alapohja

Alapohja on rakennuksen vaipan alin vaakaosa, joka voidaan tehdä maanvaraisena, paalutettuna tai kantavana.

Maanvarainen teräsbetonilaatta on nykyisin käytetyin alapohjatyyppi. Siinä kapillaarikatkona toimivan sorastuskerroksen päällä on tasoitehiekka, lämmöneristekerros ja teräsbetonilaatta. Hyvin lämmöneristetyissä alapohjissa lämmöneristettä on nykyään 200–400 mm. Lämmöneristeen riittävä lujuus on tärkeää, jotta teräsbetonilaatta ei painu. Tästä syystä styroksin eli EPS:n käytöstä ollaan siirtymässä tiiviimmän, painumatta suuria kuormia kestävän XPS:n käyttöön.^lähde?

Kantavasta tuulettuvasta alapohjasta eli rossipohjasta tuli 1900-luvulla pientalojen yleisin alapohjatyyppi Suomessa. Tuulettuvaan alapohjaan kuuluvat tuuletusaukot estävät terveydelle haitallisen maaperän radioaktiivisen radonkaasun kulkeutumisen rakennukseen. Ne pitävät lisäksi alapohjan rakenteet kuivina estäen home- ja lattiasienten kasvun. Tuuletus järjestetään yleensä vähintään 10x15 sentin kokoisilla avoimilla tuuletusaukoilla, joita pitää sijoittaa sokkeliin vähintään kuuden metrin välein sekä myös nurkkiin.^[1] Mikäli rakennus sijaitsee suojaisessa paikassa, tuuletusaukkojen määrää on lisättävä huomattavasti vähimmäissuosituksesta. Erillisiä tuuletusaukkoja ei tarvita, jos alapohja on ladottu luonnonkivistä ja kivien välissä on runsaasti ilmarakoja.

Alapohjan alle jätetään yleensä ryömintätila, joka mahdollistaa rakenteiden kunnon tarkkailemisen ilman niiden purkamista. Ryömintätilaa voidaan käyttää myös taloteknisten asennusten sijoittamiseen, kunhan ne eivät häiritse ilman virtaamista tuuletusaukkojen välissä. Jotta ryömintätila tuulettuisi kunnolla, ryömintätilan alla oleva maapohja ei saisi olla talon ulkopuolelle jäävää maanpintaa alempana.^[1]

Tuulettuvaa alapohjaa käytetään esimerkiksi silloin, kun halutaan estää maaperän radonkaasun kulkeutuminen sisätiloihin tai kun maapohjan kantavuus ei ole riittävä maanvaraiselle laatalle.

Alapohjan kantava rakenne voi olla puuta, betonia, siporexia, terästä tai liittorakenne, esimerkiksi teräspoimulevy ja betoni. Puurakenteinen tuulettuva alapohja toteutetaan yleensä vasoituksella, joka tehdään yleensä sahatavarasta, mutta joskus myös liimapuusta, kertopuusta tai kovalevyuumapalkeista. Vasoituksen väliin asennetaan lämmöneriste ja yläpintaan höyryn- tai ilmansulku, sekä lattiapinnoitus. Vasoituksen alapuolelle voidaan asentaa vielä koolaus ja lämmöneristekerros sekä tuulensuojalevy. Rakenne on kuitenkin määriteltävä aina tapauskohtaisesti.

Lämmöneristeenä voidaan käyttää mitä tahansa eristetyyppiä: esimerkiksi puukuitueristeitä, mineraalivillaeristeitä, EPS- ja XPS-polystyreenilevyjä tai purueristettä. Mikäli alapohjassa käytetään sahanpurua, kutterinlastua tai puhallettavia puu- tai mineraalivillakuitueristeitä, on huomioitava eristekerroksen painuminen kasaan ajan myötä. Jos asiaa ei oteta huomioon suunniteltaessa, voi rakenteeseen syntyä ajan mittaan kylmäsiltoja, jotka heikentävät lämmöneristystä ja saattavat aiheuttaa kosteusriskejä.

Multapenkkiä käytettiin yleisesti vielä 1800-luvun lopulla. Multapenkki on tuulettuva alapohja rossipohjan tapaan. Multapenkkiperustuksessa maa-ainesta nostetaan sisäpuolelta alimpiin hirsiin asti ja maa-ainesta paikoillaan pitää joko sisempi, 1-3 hirrestä koostuva kehä, tai kivistä rakennettu muuri, joka samalla tulee alapohjapalkkeja.

Multapenkkiperustuksessa tuuletusaukot ovat laudoitettu ja kulkevat maa aineksen läpi, tuulettaen tilan keskelle jäävän tyhjän tilan. Parhaiten tämän rakenteen tunnistaakin tuuletusaukoista näkyvistä laudan päistä.

Multapenkki altistaa alimmat hirsikerrat kosteus- ja lahovaurioille, minkä vuoksi ne on uusittava säännöllisin väliajoin. Multapenkkitaloihin asennettiin yleensä lattian ulkoreunoja kiertävät irralliset lattialankut, jotta multiaishirsien kuntoa oli helpompi seurata, sekä maa-ainesta voitiin tarpeen mukaan lisätä, sen painuessa.^[2]

• Rakennusperinto.fi - Alapohja (Arkistoitu – Internet Archive)
• Tuulettuva kantava alapohja eli rossipohja. Pohjois-Pohjanmaan korjausrakentamiskeskus • Korjausohjeita • 31.2.2005. (Arkistoitu – Internet Archive)