Blogi - Planeetta X - Ihmiset - Älypää ilmaiset nettipelit ja tietovisat

Blogin nimi: Pluton kutakuinkin oudot jutut

Blogi aloitettu: 29.1.2023
Blogimerkintöjä: 28 kpl
Avainsanat: Lyhyesti, luovasti, uskottavasti? kpl

• Lumo Lumo30.1.2025 klo 22:20  Kommentoi (1)

            

      - Kuule Valtteri.

      - Mitä nyt?

      - Tässä Lopunajan Sanomissa on mainos.

      - Niitä riittää. Mitä sitten?

      - Ne myy saaria, ostetaanko?

      - Saari? Me? Missä päin, jos saan kysyä?

      - Tyynessä valtameressä, lähellä päiväntasaajaa.

      - Tyynessä valtameressä! Lähellä päiväntasaajaa!

      - Mutta Valtteri, sehän sopisi vallan mainiosti kahdelle rauhallista elä- 

        mää viettävälle ehtoopuolen vaappujalle. Eikös vaan?

      - Selma, sinusta on tullut seniili!

      - Itsestäsi on! Lisäksi tämä on kerrottu kivan runollisesti. Luenko?

      -  Ähh. No, anna tulla tämän kerran.

   

                                Eläkeläinen!

   

                  Rahat kiertoon mummi sekä vaari

                  päätökseen tulee pian elon kaari

                  edullisesti järjestyy nyt oma saari

                  riemua jatkuvaa tuottaa joka aari

   

                  Jälkipolvet muistaa kyllä kiittää

                  aatokset lämpimät teihin liittää

                  esivanhemmat nuo viisaat jalot

                  saaren ostivat rakensivat talot

   

      - No, mitä sanot?

      - "Viisaat jalot"... voihan se niinkin olla. Onko siinä niiden hintoja?

      - Ei, mutta eihän ne paljoa voi maksaa. Ovat niin kaukanakin.

      - Totta. No, jos ostettaisiin sitten. Ei mitään suurta, ihan pikkuinen

         vaan.

      - Voi Valtteri! Saari voi olla pieni, mutta sinun sydämesi on mantereen

        kokoinen!

       Niinpä Valtteri soitti lehdessä ilmoitettuun numeroon. Tunnin odotte-

   lun jälkeen maksullinen hilipatihippan-musiikki vihdoin päättyi.

      - Oy Kaukosaari Ab. Puhelimessa Kauko Saari.

      - Täällä Valtteri Sammalkivi, päivää.

      - Hyvää päivää.

      - Semmoisella asialla vaan, että saari pitäisi saada. Vaimo vaatii.

      - Sellaisia ne vaimot tuppaa olemaan - viisaita. Millaisen saaren hiek-

        kaan rouva haluaa varpaansa upottaa?

      - Ihan pikkuisen vaan.

      - Kuulkaa, teillä kävi nyt uskomaton tuuri! Olemme juuri saaneet myyn-

        tilistalle aivan fantastisen, pienen Lumo Lumo-nimisen saaren. Siis

        kertakaikkiaan unelmien täyttymys!

      - Paljonko se täyttymys maksaa? 

      - Vain viisisataatuhattaa markkaa.

      - Viisi... siis puoli miljoonaa!

      - Se ei ole hinta eikä mikään! Näkisittepä nämä kuvat tässä pöydälläni.

        Myisitte kotinne tästä paikasta!

      - No, jos me sitten ostettaisiin tämä Mulo Mulo.

      - Lumo Lumo.

      - Niin, se juuri.

      - Mainiota, näin ne asiat hoituu! Sihteeri lähettää ensi tilassa saaren

        tiedot, kuvat ja yhtiön tilinumeron. Saatuamme maksun, on Lumo

        Lumo teidän. Olen suoraan sanoen jopa hieman kateellinen teille.

        Tärkeintä kuitenkin, että saari löysi oikeat omistajansa. Onneksi

        olkoon ja terveiset vaimolle!

      - Kiitos kiitos, sanotaan. 

       Valtteri laittoi luurin paikoilleen ja meni olohuoneeseen.

      - Katsos Selma, näin ne asiat hoituu! Meillä on nyt saari!

      - Voi kun kiva! Minkä niminen?

      - Lumo Lumo.

      - Miten kaunis nimi! Paljonko se maksoi?

      - Nimikö?

      - Ei kun saari.

      - No mitäs... eihän se ollut kuin... puoli miljoonaa.

      - Puo... puoli miljoonaa! Sehän on yhtä paljon kuin meidän elinikäiset

        säästömme! Hyvänen aika sentään, Valtteri!

      - Selma rauhoitu, ei mitään ongelmaa. Se oli edullinen. Kitkutellaan

        vain vuoden päivät ja matkarahat on koossa. Yksinkertaista!

      - Sinä se tässä olet yksinkertainen!

      - Itse käskit ostaa!

      - Idiootti!

      - Itse olet!

       Kahden päivän kuluttua tuli kirje. Selma ja Valtteri olivat leppyneet ja

   päättäneet suullisenkin sopimuksen olevan sitova. Niinpä he pulittivat

   puoli miljoonaa Oy Kaukosaari Ab:n tilille ja asia oli heidän osaltaan sitä

   myöten selvä. Enää ei tarvinnut muuta kuin odotella kaikessa rauhassa

   omistuspapereiden saapumista. Kuviakin oli luvattu.

       Kului viikko, kului toinen. Sammalkiven pariskunnassa alkoi hiljalleen

   ilmetä merkkejä hermostollisen tasapainon järkkymisestä. Selma viilteli

   sukkapuikolla käsivarttaan Pälkäneen Puikottarien joulumyyjäisissä.

   Valtteri puolestaan oli kolaamassa lunta heidän omakotitalonsa pihalla,

   kun hän kaivautui kinokseen. Selma havaitsi myyjäisistä palatessaan ta-

   pahtuneen ja veti naapurin Eskon kanssa Valtterin esiin. Sillä lumiukolla

   oli punainen nenä ja rahiseva hengitys, joten elämä jatkui.

       Seuraavana päivänä kaivattu kirje tippui luukusta. Valtteri riensi ves-

   sasta minkä tohveleiltaan ehti ilosanomaa hakemaan. Se mukanaan hän

   meni olohuoneeseen, jossa Selma kutoi sukkaa. Radiossa Eero ja Jussi

   & the Boys esitti: "Jos saaren minä saisin, vaikka pikkuisen..."

      - Tässä se nyt on! hihkui Valtteri kirjekuorta heiluttaen.

      - Niin näkyy olevan! Sinä saat kunnian lukea sen meille! iloitsi Selma ja

        laittoi kutimet ja tyttärenpoika Arvolle valmistuvat villasukat syrjään.

        Kauppakirja sekä kuvat Lumo Lumosta talloivat sukat mennen tullen.

        Selma seurasi silmät hehkuen kuoren avaamista. Valtteri asetteli lu-

        kulasit jo vaalentuneelle nenälleen, sulki radion, rykäisi ja luki:

   

                         Arvoisat Selma ja Valtteri

   

       Minulla on teille sekä hyviä että huonoja uutisia. Aloitetaan huonoista.

   Nyt on käynyt niin, että ostamanne Lumo Lumo on räjähtänyt. Se oli tuli-

   vuorisaari kuten ne siellä päin tuppaavat olemaan. Tiedätte myös, että

   niissä piilee aina omat riskinsä ja ymmärrätte, ettei yhtiö näin ollen voi

   palauttaa rahoja. Sopimus on sitova.

       Unohtakaamme kuitenkin ikävät asiat, tässä tulee hyvät uutiset. Teillä

   on nimittäin nyt ainutlaatuinen tilaisuus sijoittaa edullisesti huipputason

   taiteeseen! Olemme saaneet kiitolliselta asiakkaaltamme, Länsi-Bongon

   kulttuuriministeri Bango Zarrolta, lahjoituksena kadonneeksi luullun Pi-

   casson maalauksen Sininen sammakkomies. Sen arvo tulee kaksinker-

   taistumaan viidessä vuodessa, vähintään. Lähetätte vain kuukausittain

   puolet eläkkeistänne ja me ilmoitamme milloin taulu on teidän. Kätevää,

   eikö totta!

       Lopuksi yhtiö vielä pahoittelee Lumo Lumon räjähtämistä, mutta saa-

   ria tulee ja saaria menee. Sellaista se elämä on!

   

                            Terveisin Kauko Saari

                              Oy Kaukosaari Ab

   

       Mukana oli myös valokuva. Sillä paikalla missä Lumo Lumon olisi yh-

   tiön mukaan pitänyt olla, oli pelkkää merta. Selma ja Valtteri katselivat

   sitä hiljaa kuin tyhjää kehtoa, aina eivät toiveet toteudu. Onneksi he oli-

   vat saaneet kiinnityksen parempaan tulevaisuuteen Sinisen sammakko-

   miehen muodossa.

      - Huomaatkos, Valtteri, kuinka asiat aina lopulta järjestyvät?

      - Aivan, mutta hieman kyllä harmittaa tämä Lumo Lumon tapaus.

      - Äsh, se oli niin kaukanakin!

      - Olet oikeassa. Hyvä, että räjähti!

   

   

   

  ---

• Hyvää yötä!20.1.2025 klo 17:58  Kommentoi (1)

   

      - Äiti, miksi valo sammui?

      - Koska on aika käydä nukkumaan.

      - Miksi on aika käydä nukkumaan?

      - Koska valo sammui.

   

      - Äiti, miksi täällä on niin kylmä?

      - Tämä on jääkaappi, täällä kuuluukin olla kylmä.

      - Minkä takia?

      - Jotta säilyisimme terveinä ja tuoreina.

      - Miksi meidän pitää säilyä terveinä ja tuoreina?

      - Ettei isäntäväki saisi vatsanväänteitä.

      - Mistä ne niitä saisi?

      - Kulta pieni, meistä, sinusta ja minusta!

      - Miten se on mahdollista?

      - Kyllä sinä vielä jonain päivänä ymmärrät.

   

      - Äiti, mikä minä olen?

      - Voi Pirkko, sinä olet porkkana!

      - Mikä on porkkana?

      - Vihannes, sinä olet äidin pikku vihannes!

      - Sittenhän sinäkin olet!

      - Olet oikeassa, äitikin on vihannes.

      - Entä isä, onhan minulla oltava isäkin?

      - Totta kai, isä on vihannes siinä missä mekin.

   

      - Äiti, missä isä on?

      - En tiedä. Olit juuri syntynyt, kun meidät laitettiin eri pusseihin.

        Siitä asti äiti on ollut yksinhuoltaja.

      - Hyvinhän tässä on pärjätty kaksistaankin, vai mitä?

      - Kulta pieni, mihin minä joutuisinkaan ilman sinua!

      - Minne sinä voisit joutua ilman minua?

      - Kaipa herrasväen päivällispöytään. Totta puhuen  Pirkko,

        sinne tässä ollaan matkalla joka tapauksessa.

      - Minäkin?

      - Kuten runoilija sen muotoilisi: "Ovi jääkaapin kun käy, ei

        Pirkkoa enää missään näy". Eli kyllä, sinäkin.

   

      - Äiti, minulla on eräs toive.

      - Niinkö? Kerro ihmeessä, mikä se on?

      - Pääsisinpä hopealautaselle!

      - Oi, se olisi kyllä hienoa! Keitettynä vai pilkottuna?

      - Keitettynä, ilman muuta!

      - Miksi juuri keitettynä?

      - Puhtaus on puoli ruokaa!

      - Kyllä sinä olet sitten viisas! Ja olisihan se nyt kovin hassua,

         jos sinä lojuisit pilkottuna hujan hajan salaatissa. Enhän sil-

         loin edes tunnistaisi, että äidin pikku Pirkkohan se siinä!

   

      - Äiti, mä en saa unta.

      - No voi. Silloin kannattaa laskea jänöjä, se auttaa.

      - Yritetään. Yksi jänö... kaksi jänö... kolme jänö...

      - Pirkko, se pitää sanoa: jänöä.

      - Yksi jänöä... kaksi jä... hei, joku sytytti valon!

      - Katsos vaan, se on itse isäntä! Ei huolen häivää, ei noin pullea

        mitään porkkanoita nakerra. Ellei sitten...

      - Ellei sitten mitä?

      - On mahdollisuus - pieni, mutta kuitenkin - että emäntä on

        pistänyt isännän laihdutuskuu...

      - Äiti!

      - Hei hei, Pirkko, äiti lähtee nyt! Hyvää yötä!

   

   

  ---

• Pelkkää sattumaa!10.1.2025 klo 12:06  Kommentoi (1)

   

                       Maailmaan mahtuu monenlaista runoilijaa,

                       mutta vain yksi P. L. Agiaatti.

   

   - Herra kustannuspäällikkö, päivää. Tässä on uusin runoni. Olkaa hyvä!

   - "Ukki teki viemärin eteiseen". Jaa-a, löytyisikö tällä kertaa jotain omaa?

   

                       Tyttö näki ikkunasta kuinka Kustaa

                       kyydillä hoitajien vietiin pois

                       äiti kysyi: "Miksi nuo tervettä kuskaa?

                       Psykiatri on kai päästänsä sekaisin"

   

    - Tämähän on taas plagiaatti! Nyt siitä Hectorin laulusta!

    - Ei voi olla, minulla ei ole edes radiota. Pelkkää sattumaa!

   

                       Tyttö nauroi hetken ja istui tuoliin

                       synkkänä soi kappale Hectorin

                       kukapa ei eksyisi hulluuden luoliin

                       kuten kävi koulun rehtorin

   

   - Siinä! Tässä jopa mainitaan Hector! Miten selitätte tämän?

   - Onko todellakin näin? Outo juttu. Pelkkää sattumaa!

   

                        Ja hullu oli Kustaa, äiti kyllä tiesi sen

                        ja mummikin sai kyydin laitokseen

                        ja vesi valui rännissä, satoi yhtenään

                        ukki kantoi kippoja eteiseen

   

   - Kantoi eteiseen! Tosin ukki, eikä kukkia, mutta kuitenkin!

  - Kipot on kippoja ja kukat kukkia, ei niitä voi sekoittaa!

   

                      Toiset tarttuu sarviin toiset tuoppiin

                      toisilla vain ahtaampi pulkka on

                      jokainen meistä sortua voi kuoppiin 

                      yksin on ihminen niin ponneton

   

    - No, sentään rahtusen jotain omaakin! Mutta nämä toiset ja toisilla.

    - Sillä sun Hectorillasi tuskin on mitään toisinoikeutta. Vai onko?

      

                       Minä panin isälle pakkopaidan

                       että edes jossakin rauha ois

                       yhdessä laulettiin "kiitos faijan"

                       sunnuntaina isäkin vietiin pois

   

    - Siis ihan karmee plagi! Ei tällaista voi julkaista!

    - Ja miksi ei? Ettäkö plagiaatti? Pelkkää sattumaa!

   

                       Ja isä meni hoitoon, äiti lensi Thaimaaseen

                       ja mummi sai taas kyydin laitokseen

                       ja vesi valui rännissä, satoi yhtenään

                       ukki teki viemärin eteiseen

   

   - Eihän tästä puuttunut enää kuin se enkeli!

   - Mikä ihmeen enkeli?

   - Se, minkä lumi teki sinne eteiseen!

   - Kuinka lumi voi tehdä enkelin?

   - Mistä minä tiedän, kysy Hectorilta!

   - Keneltä Hectorilta?

   - Hullu. Joka tapauksessa: karmee plagiaatti!

   - Herra kustannuspäällikkö: pelkkää sattumaa!

     

   

  ---

• Intian rubiini12.12.2024 klo 00:50  Kommentoi (0)

   

        Herättyään aamuisin kullatussa pylvässängyssään maharadja Otsir 

    vääntäytyi ähkäisten istumaan, työnsi turpeat jalkansa hopeakirjailtuihin

    kippurakärkisiin tohveleihin ja vaappui loisteliaan kirjoituspöydän ää-

    reen. Sen marmoriselle pinnalle hän kumosi varovasti pöydän keskeltä 

    ottamansa lippaan sisällön, kaksikymmentäviisi kookasta jalokiveä. Sii-

    nä oli opaaleja, safiireja, smaragdeja sekä rubiineja. Hän asetteli kivet

    neliön muotoon aloittaen vasemmalta ylhäältä päätyen alas oikealle.

    Sitten Otsir ihaili niitä yhdessä ja erikseen. Ne olivat hänen aarteensa,

    ne olivat hänen lapsiaan.

        Eräänä kauniina kesäaamuna maharadja oli jälleen rakentamassa, ku-

    ten hän kutsui, Taivaallista tarhaa, kun hän huomasi jotain perin outoa:

    kaksikymmentäneljä - yksi kivi puuttui! Hikihelmien kihotessa otsalle to-

    tesi Otsir kauhukseen tarhan sydämen, Intian rubiinin kadonneen. Hän

    tarttui vaskikelloon ja ravisti sitä kiivaammin kuin koskaan. Ovi avautui.

       - Herra kutsui, ilmoitti Essal, ylimmäinen huonepalvelija.

       - Niin tein ja syystä teinkin! Mieti tarkkaan. Havaitsitko eilen pienintä-

         kään vierasta liikehdintää palatsin käytävillä?

       - Havaitsinpa hyvinkin, hyvä herra.

       - Tarkemmin, millaista liikehdintää?

       - Kolme miestä valkoisissa haalareissa.

       - Kolme miestä val... ? Nimiä, Essal, nimiä!

       - Ittram, okram ja Ukkram.

       - Kautta palavan bengalintiikerin, mitä hiivatin hiippareita he ovat?!

       - Työmiehiä, maalareita Manipurista.

       - Maalareita naapurista?

       - Manipurista, hyvä herra, Manipurista. Olitte maininnut Ovaapille pa-

         latsin kaipaavan uutta ilmettä, joten hän katsoi aiheelliseksi...

       - Totta, nyt muistankin. Käy hakemassa heidät - ja vähän äkkiä!

        Eipä aikaakaan ja siinä he nyt olivat: Ittram, Okram ja Ukkram.

       - Onko teillä pensselin karvan vertaa käsitystä miksi te kolme seisotte

         siinä nyt?

       - Kyllä on, sanoi Ittram.

       - No, miksi?

       - Herra maharadja käski.

       - Aivan, mutta mistä syystä annoin tuon käskyn? Sinä siinä.

       - Haluatte meidän aloittavan maalaamisen tästä huoneesta, arveli Ok-

         ram.

       - Toinen samanlainen. Entä mitä veikkaa tämä kolmas epeli?

        - Annatte meille potkut? ehdotti Ukkram.

       - Tuossa oli jo hivenen järkeäkin. Mennäänpä sitten itse asiaan: kuka

         teistä halvatun rutjakkeista varasti Intian rubiinin?!

       - En minä ainakaan, sanoi Ittram olkapäitään kohauttaen.

       - Enkä minä liioin, sanoi Okram ja levitteli käsiään.

       - Saati minä. Olen ensimmäistä kertaa tässä huoneessa, totesi Uk-

         kram.

       - Ahaa! huudahti Otsir. - Mistä tiesit, että säilytän jalokiviä juuri täällä?!

       - Tuota... öh... hyvä on. Turha maalata kuivalla sudilla. Minä se olin.

        Ukkram kaivoi rubiinin taskustaan ja laittoi sen pöydälle.

       - Kas siinä. Olen valmis kantamaan vastuuni. Ittram ja Okram ovat

         syyttömiä, heitä älköön rangaistako. Toimin yksin.

        Maharadja käänsi katseensa ja tutkaili kahta muuta alta kulmain. Vi-

    attomuuden heleät värit hehkuivat heidän kasvoillaan.

       - Kertokaa totuus. Olitteko mukana tässä?

       - En minä ainakaan, sanoi Ittram olkapäitään kohauttaen.

       - Enkä minä liioin, sanoi Okram ja levitteli käsiään.

       - Hyvä on. Te kaksi voitte ryhtyä maalaamaan, mutta tämä kolmas...

   

        Maharadja Otsir heräsi kullatussa pylvässängyssään, vääntäytyi äh-

    käisten istumaan, työnsi turpeat jalkansa hopeakirjailtuihin kippurakär-

    kisiin tohveleihin ja vaappui loisteliaan kirjoituspöydän ääreen. Hän tart-

    tui vaskikelloon ja ravisti sitä. Ovi avautui.

          Hyvää huomenta, Teidän Korkeutenne, toivotti uusi ylimmäinen huo-

    nepalvelija syvään kumartaen. Otsir teki kämmenellä kutsuvan eleen ja 

    Ukkram tuli pöydän vastakkaiselle puolelle, otti lippaan ja kumosi varo-

    vasti sisällön marmoriselle pinnalle.

       -  Armon ja laupeuden ruhtinas, Otsir Mahtava. Suoritan nyt laskutoi-

         mituksen. Kaksikymmentäviisi, jalokiviä on oltava tasan kaksikym-

         mentäviisi tai minä, Ukkram, roikun sata auringonkiertoa puutarhan

         korkeimman himalajansypressin latvassa. Sen jälkeen olen vapaa

         lähtemään minne ikinä tahdon, vaikka Manipuriin. Kiitos teille, Kaikis-

         ta Suurin, Otsir Mahtava!

        Tämän sanottuaan Ukkram asetti opaalit, safiirit, smaragdit sekä ru-

    biinit niille kuuluville paikoilleen. Viimeisenä hän laittoi hellästi keskelle

    Taivaallisen tarhan sydämen, Intian rubiinin.

   

   

  ---

• Tyttö ja koivu18.11.2024 klo 13:23  Kommentoi (1)

   

                         Piirsi tyttö merkiksi rakkauden

                         kylkeen koivun pienen sydämen

                         keskelle kirjoitti nimen armaan

                         ikuisesti säilyisi siinä varmaan

   

                         Saapui syksy lehdet maahan varisi

                         muutti linnut haaveet tytön karisi

                         kun lähtikin poika meriä seilaamaan

                         sanoi vain taas keväällä kohdataan

   

                         Talttui talven tuiskut ja kevät koitti

                         kivissä rannan aallot kaipuuta soitti

                         vaan pitänyt poika ei lupaustaan

                         ja tullut takaisin linnut mukanaan

   

                         Murheissaan tyttö luo koivun kulki

                         ympäri rungon kädet yhteen sulki

                         katseellaan paikan haki piirroksen

                         tapahtuneen näki siinä muutoksen

   

                         Nimi pojan löytyi edelleen sieltä

                         vaan sydän väistynyt oli ristin tieltä

                         henkäyksen kylmän tunsi kasvoillaan

                         luota koivun juoksi kauhuissaan

   

        Hyvä lukija. Olisi ollut kauniimpaa ja jotenkin lohdullisempaa runon

    päättyessä linnun lennähtäessä oksalle laulamaan. Tyttö olisi ymmärtä-

    tänyt pojan tulleen hyvästelemään hänet. Toisin kuitenkin kävi.

        Vanhemmat näkivät tytön surun ja pienen tivaamisen jälkeen saivat

    tietää syyn. Isä lähti siltä seisomalta kaatamaan koivun. Jos ei kerran

    lintu laulanut, niin pokasaha sitten. Puusta tehdyillä klapeilla ei saatu

    saunaa lämpiämään, ei sitten millään. Kahden pesällisen jälkeen ikkuna

    oli kuurankukkia tulvillaan - elokuussa!

        Kerrotaan koivun kannolla nähdyn merimiesasuisen nuorukaisen istu-

    van pää kumarassa. Eräänä talvi-iltana tyttö lähti paikalle ja kun häntä ei

    kuulunut takaisin, meni isä etsimään. Jäljet lumessa päättyivät kannolle

    eikä tyttöä ole nähty sen koommin.

   

   

  ---

• Kaappikello29.10.2024 klo 02:45  Kommentoi (0)

    

        Elipä kerran Suuren meren rannalla mies, jonka nimi oli Pali Santeri.

    Hän oli ammatiltaan puuseppä, taitava, mutta köyhä sellainen. Eräänä

    tuulisena päivänä Pali katseli kuinka aallot vaelsivat pää vaahdossa ve-

    tistä tietään tuupertuen lopulta hengettöminä rantahiekkaan. Mikä syn- 

    tyy, se myös kuolee - aikaa ei voi vangita. Vai voiko? Siitä hänelle pul-

    pahti ajatus kaappikellosta, jossa ei olisi koneistoa lainkaan.

        Pali pakersi ja puursi, puursi ja pakersi, ja kas, lopulta verstaan lattial-

    la seisoi kaunein kaappikello ikinä! Vatsaa ei kuitenkaan kauneudella

    täytetä, joten aamulla  askeleet suuntautuivat torille.

       - Ostakaa, ostakaa! Ei enää kiirettä minnekään! Ostakaa!

        Mutta ihmiset vain pudistelivat päitään.

        - Ei viisareita, ei vitjoja! Kelvoton, täysin hyödytön!

        Ei auttanut, vaikka Pali puolitti hinnan. Markkinoiden päätyttyä hän kii-

    kutti allapäin kaappikellon takaisin verstaalle.

        Yöllä Pali pyöriskeli sängyssä hampaitaan narskutellen. Oltiin aivan

    hänen henkisen kestokykynsä rajoilla. Äkkiä Pali viskasi peiton syrjään,

    säntäsi ovesta pihan poikki verstaalle, nappasi kaappikellon kainaloon

    ja juoksi rantaan.

       -  Saakoon meri sen, mikä ei ihmisille kelpaa!

        Näiden sanojen saattamana lensi kaappikello aaltojen huomaan.

        Kului vuosi, kului toinenkin. Köyhä puuseppä Pali Santeri veisti vers-

    taallaan mitä ihmeellisempiä luomuksia, mutta yhtä hän ei voinut saada

    mielestään. Kyynel, suolainen kuin meri, vierähti karkealle poskelle

    kaappikelloa muistellessa.

        Kerran utuisella torilla ituisia perunoita ostaessaan, äkkäsi Pali niiden

    seassa nuhjuisen arpalipun. Hän ojensi sen myyjälle, Peruna-Pipsalle,

    joka kohautti vain olkapäitään ja tuhahti:

       - Ennemmin meri kuivuu kuin minä voitan.  Voit pitää sen.

        Lauantaina oli arvonta ja kuinkas kävikään: Pali voitti pääpalkinnon!

    Se oli matka Tik Tak Tikille, mikä oli saari keskellä Suurta merta. Harva

    siitä tiesi ja vielä harvempi oli käynyt, mutta siellä se vaan oli!

        Vihdoin koitti lähtöpäivä ja Pali meni satamaan, jossa kuunariparkki

    Kohtalotar odotti. Niin myös odotusten liekit löivät korkealle hänen as-

    tuessaan laivaan.

        Ensimmäisenä päivänä meri oli tyyni, mutta toisena kuin keinu ja kol-

    mantena kuin kaksi keinua. Palk näki peilissä merisairaat kasvot. Nel-

    jäntenä päivänä kapteenin pöydässä putkahti vatkuli takaisin lautaselle.

    Loppumatkalla ei Palia lääkärin (kapteenin) määräyksestä enää nähty

    hyttinsä ulkopuolella. Kohtalottaren kiinnittyessä seitsemäntenä päivä-

    nä laituriin hän hoippui hotelliin toipumaan.

        Varhain aamulla muiden turistien vielä nukkuessa söi Pali kanttiinissa

    puoli lautasellista paikallista herkkua ökö ököä. Jälkiruuan sijaan hän

    päätti lähteä tutustumaan saareen lähemmin. Tarjoilija Zepu ehdotti

    opastettua kiertokäyntiä, mutta Palin mielestä omin päin kulkien voi

    päästä myös sellaisiin paikkoihin, joita turisteille ei näytetä.

        Ähellettyään sinne sun tänne läpi tiheän kasvillisuuden hän saapui il-

    lansuussa kylään, jossa oli meneillään jonkinlaiset uskonnolliset rituaa-

    lit. Aukiolla olkihameiset Alma Nakka-heimon jäsenet kiersivät kehää 

    tanssien kiihkoisasti huumaavan rummutuksen tahdissa.

        Sen lakattua he polvistuivat kädet ojennettuina kohti keskustaa. Pali

    nielaisi. Se sama kaappikello mikä ei torilla ollut kelvannut kenellekään, 

    pönötti nyt Tik TakTikillä palvonnan kohteena! Olipa aikoihin eletty! Hän

    puikkelehti alkuasukkaiden välitse kaappikellon viereen ja kohotti käten-

    sä tervehdykseen.

       - Arvoisa heimoväki! Nimeni on Pali Santeri. Tulen kaukaa, ettekä vält-

        tämättä ymmärrä suomea, mutta sen minä vaan sanon teille, että tä-

        mä kapistus tässä, on minun omin käsin tekemä ja se kuuluu minulle,

        kokonaan minulle! Hankkikaa oma!

        Puheensa lisäksi Pali teki toisen, vielä pahemman virheen: hän kos-

    ketti kaappikelloa. Ajan ja veden jumalatar Rolex Aquaa oli loukattu! Al-

    ma Nakan väki tarrasi häpäisijään ja sulloi hänet kaappikelloon. He kan-

    toivat sen rantahietikolle ja sitoivat kiinni siellä seisovaan paaluun. Pääl-

    likkö Rak Sutuksen käskystä riensivät lapset ilosta kiljahdellen hake-

    maan kuivia oksia ja risuja. Niitä kertyikin kaappikellon juurelle ilahdut-

    tavan runsaasti.

        Rummutus alkoi taas ja Pali seurasi aukosta uhrimenojen kulkua. Oli-

    ko hän katkera? Ei, ei sinne päinkään! Hän oli se, joka heitti kaappikellon

    mereen ja tuli saarelle rähjäämään. Syy oli hänen, yksin hänen! Oikeus

    oli voittanut.

        Liekkien rätinä toi Palille mieleen saunan lämmityksen. Nyt ei heitet-

    täisi löylyä, mutta kuuma tulisi. Rauha valtasi uupuneen, rikkirevityn sie-

    lun ja sydän sykki yhdessä maailmankaikkeuden kanssa. Enää ei ollut

    kiire minnekään, ei minnekään. Aika oli kuollut.

        Taivas hehkui purppuraa kauniimmin kuin koskaan auringon laskies-

    sa Suuren meren taakse.

   

      

   

  ---

• Hilda ja Homeros25.9.2024 klo 03:23  Kommentoi (1)

   

                           Hilda-muori perunoita kuori

                           muisteli tapausta kun oli nuori

                           aikoi silloinkin ruokaa valmistaa

                           tarpeet siihen täytyi varmistaa

   

                           Katsoessaan mitä oli komeros'  

                           niin seisoikin siellä Homeros

                           välissä hyllyjen hillopurkkien

                           takaa vuosien häntä kurkkien

   

                           Yllään tooga reissussa rypistynyt

                           tyyli ihmisiin hiukan typistynyt

                           runoa viisauden yritti sorvata

                           oloaan luvatonta siten korvata

   

                            Kieli Kreikan muorilla ontui

                            suoni ohimon tiukkana juontui

                            tohtinut ei miestä ulos heittää

                            ajatteli vieraalle sumpit keittää

   

                            Ryystöä kahvin hän fiinisti esitti

                            vaan aikeen kauniin vieras vesitti

                            ei kyökkiin tulemaan suostunut lain 

                            kuin patsas jalustallaan toljotti vain

   

                            Hiiltyi Hilda nyt koko ukkoon

                            oven sulki ja laittoi lukkoon

                            sinne seisomaan jäi Homeros

                            runojaan lausumaan komeros'

   

                           Puolet sadasta oli vuosia vierinyt

                           tapaus mielestä jo kauas kierinyt

                           muistiin palasi kohdattuaan tutun

                           joka kertoi hälle seuraavan jutun:

   

                          "Baarissa Dionysoksen päivänä tässä

                           porukalla istuttiin iltaa viettämässä

                           astui sisään mies toogaan pukeutunut

                           aikaan nykyiseen ei hän lukeutunut

   

                           Colaa Agrin mies pullon kumosi

                           ja runoilla Kreikan väen lumosi

                           hän kirjasta antiikin niitä selasi

                           sielulla kuulijan pajatsoa pelasi"

   

                           Ajatteli Hilda juuri Homerosta

                           kun liikettä kuului komerosta

                           veitsi kuorinnan lattialle tipahti

                           Mirri naukaisten kyökistä livahti

   

                           Oliko mies vihan pitkän sorttia

                           lähettäisikö kohti tuonen porttia

                           päätti muori tuon riskin ottaa

                           pakko joskus on tuuriin luottaa

   

                           Aukaisi oven se hiljaa narahti

                           sisään astui ovi kiinni pamahti

                           ripeästi avain lukossa kääntyi

                           pielet suun hältä alas vääntyi

   

                           Nauru Homeroksen kyökissä raikui

                           takaa vuosien kosto korvissa kaikui

                           tekoaan katuen Hilda ovea takoi

                           anomuksia armon suustaan latoi

   

                           Oli teko pahoittanut miehen mielen

                           opetellut kuitenkin Suomen kielen

                           taidolla uudella hän muoria sätti

                           ja komeroon tämän virumaan jätti

   

                           Kreikassa kaikki sen hyvin ties

                           oli Homeros ihan kunnon mies

                           kuluttua viikon palasi oven taa

                           kättään sovinnon tahtoi ojentaa

   

                           Avainta käänsi ja oven aukaisi

                           nauruun hilpeään näky laukaisi

                           oli kasvot Hildan hillolla hivellyt

                           kuin itse Picasso niitä sivellyt

   

                           Seisomaan nousi muori häpeissään

                           tahmeutta hillon pyyhki näpeistään

                           purkit tyhjentyneet jaloissa pyöri

                           aukesi viimein vankeuden nyöri

   

                          Toisiaan halasivat anteeksi antoivat

                          purkit hillottomat tiskiin kantoivat

                          ajatuksen maukkaan silloin Hilda sai

                          mukaan Homeroksen pyysi totta kai

   

                          Niin perustettiin Hilda ja Homeros

                          ei pidetty enää ketään komeros'

                          hillot Hildan saran huipulle auroi

                          kyljissä purkkien Homeros nauroi

   

   

   

  ---

• Pellon kuningas19.8.2024 klo 08:24  Kommentoi (0)

   

      Alue oli eristetty viirein ja pientareella seisovaan kylttiin oli merkitty ti-

  luksen numero 37. Paikan koko kertoi miksi mainoksessa oli kehotettu

  ryhtymään pienviljelijäksi. Viljon katse osui ojassa lojuvaan heinäseipää-

  seen. Siinäkö oli menestyvän viljelijän tarvikkeet kaupan päälle? Korvissa

  kohisi katkeruuden maininkien vyöryessä kehon lävitse.

      Yöllä Viljo makasi talorötiskössä miettien siihenastista elämäänsä,

  sen virheitä ja vielä suurempia virheitä. Mihin palstan ostoa voisi verrata?

  Yhtenä helteisenä yönä tuli mentyä pakastearkkuun nukkumaan. Onneksi

  Reetta oli noussut syömään jäätelöä ja päästänyt miehensä sulamaan.

  Sanoi tämän olleen liian nuori arkkuun.

      Ennen Viljolla oli mennyt ihan mukavasti. Hän oli ollut töissä hyvin pal-

  kattuna sytytysnarujen suunnittelijana Oy Lamppu Ab:ssa. Sitten yhtiö

  ajautui konkurssiin maksamattomien sähkölaskujen vuoksi ja samalla

  sammui Viljon valoisana alkanut ura. Pimeinä talvi-iltoina hän istui koto-

  na tilannettaan pohdiskellen. Reetalla sentään oli vakituinen väliaikaistyö

  Oy Nojatuoli Ab:ssa nojien kulmatarkastajana.

      Eräänä keväisenä aamuna Viljo äkkäsi Helsingin sanomissa ilmoituk-

  sen: "Hyvä ihminen, ryhdy pienviljelijäksi! Tänään tilus erikoishintaan ja

  menestyvän viljelijän tarvikkeet kaupan päälle! Älä ole etana - soita heti!"

      No, Viljohan soitti välittömästi. Kolmen päivän päästä tipahti luukus-

  ta kirje, jossa oli palstan osoite ja Tilusmestarien tilinumero. Hinta oli so-

  pivasti puolet kodin myyntiarvosta, sillä Reetta ei ollut tarpeeksi heinä-

  viritteinen - ehtojen mukaan vain sitä sai viljellä -  muuttaakseen maalle

  asumaan.

      Maksettuaan tiluslaskun Viljo hyvästeli vaimonsa, joka sanoi hoitavan-

  sa avioeroasiat. Niinpä hän saattoi iloisin mielin suunnata kuplavolkkarin

  etupellin kohti uutta kotiseutuaan Töppälää. Asvaltin vaihtuessa hiek-

  kaan soljui huulilta kuin itsestään "Mä maalaispoika oon".

      Aamulla Viljo heräsi auringon vaalentamassa vinttihuoneessa. Hetken

  venyteltyään hän meni ulos pellon laitaan. Jälleen katse kohdistui ruoho-

  jen seassa pilkottavaan heinäseipääseen. Viljo nosti sen eteensä.

     - Kuulehan kaveri. Tässä me nyt ollaan. Vain me kaksi, ei ketään muuta.

      Hän katseli seivästä kuin odottaen sen puhuvan, mutta eihän suuton

  suu sanoja suolla. Viljo halusi varmistaa:

     - Hei, sano nyt, oletko samaa mieltä?

      Hiljaisuus huokui harmaana kuin harakan haamu.

     - Et vastaa, uskon kuitenkin sinun olevan. Lienee turha kysyä nimeäsi,

  joten annan sinulle sellaisen... Antero, olkoon nimesi Antero.

      Viljo kohotti seipään ja iski sen pientareeseen. Hän meni takaisin vintil-

  le, kaivoi repusta Pienviljelijän kasvutarinan ja ryhtyi pänttäämään.

       Seuraavana päivänä Viljo ajoi läheiseen kylään ja tiedusteli Oskarin

  ohrabaarissa istuvilta äijiltä välineitä viljelyyn. Heiltä ei liiennyt, mutta yk- 

  si osoitti pajatsoa hartaasti pelaavaa miestä. Viljo esitti asiansa ja taka-

  ressun kilistessä kuppiin pyysi Hermanni-isäntä Viljoa mukaansa. Baarin

  taakse oli pysäköity vanha kunnon Massey Ferguson. Sen Viljo sai lai-

  naksi, sillä isännällä oli toinen traktori varalla. Opastuksen jälkeen Viljo

  ajoi tilukselleen. Pellon viereen oli naapuri tuonut auran ja kaksi säkillistä

  heinänsiemeniä.

   

                              Kannot juurineen ylös kiskoi

                              vaot auroi ja siemenet viskoi

                              versoi oraat ne röyhylle nousi

                              heleästi heinä tuulessa sousi

   

      Sanotaan, että seura tekee kaltaisekseen. Koko kesän Viljo oli jutellut

  Anterolle, vaiteliaalle, ainoalle ystävälleen. Hän oli kyllä havainnut muu-

  tokset kehossaan, mutta sopeutunut hyvin niiden hitaan etenemisen

  vuoksi. Entinen tumma tukka sojotti harmaana kuin kehnosti sidottu lyh-

  de ja harmaantunut oli myös säleinä hilseilevä iho. Kaventuneet hartiat

  kaartuivat eteen puuvartisia käsiä roikottaen.

      Paikkakuntalaiset olivat huomanneet kehityksen, mutta eivät suoma-

  laisina halunneet sekaantua toisten asioihin. Jokainen nuolkoon oman

  lautasensa jo ihan hygieenisyyden tähden.

      Oli aika korjata sato. Viljo niitti pellon ja muodosti naapureilta saaduis-

  ta ylijäämäseipäistä kehän. Nostettuaan ne täyteen hän nykäisi Anteron

  irti pientareesta ja käveli kehän keskelle.

     - Ystävä hyvä, tässä on sinun paikkasi.

      Viljo iski seipään maahan pystyyn.

     - Katso! Hoviväki ympärilläsi on valmiina palvelemaan. Kohta sinä olet

       tämän pellon kuningas. Olet ansainnut sen.

      Kuningasajatustaan hykerrellen hän alkoi mättää heiniä seipäälle. Vii-

  meistä hangollista kärjen päällä pitäessään, Viljo lausui:

     - Täten kruunaan sinut, Antero Vaitelias, pellon kuninkaaksi.

      Samassa Anteron silmät rävähtivät auki.

     - Näinkö sinä kohtelet ystävääsi, joka nurkumatta on kuunnellut sinua

  läpi kesän pitkien päivien? Teet minusta kuninkaan, mutta peität kasvoni

  kuin pahantekijän. Olen kuningas ja hallitakseni minun on nähtävä valta-

  kuntani, muuten se viedään minulta pois.

     - Anteeksi, Teidän Korkeutenne, en tullut ajatelleeksi.

     - Etpä tietenkään. Sitäpaitsi, olen allerginen heinälle. Toivon sinun otta-

       van nämä korret yltäni ja heti. Olisin kovin, kovin iloinen.

     - Se on vähintä mitä voin tehdä.

      Pian korret lojuivatkin jälleen maassa. Viljo katseli Anteroa ja hänen

  hämmästyksensä oli suuri, niin yhdennäköisiä he olivat. Samassa hän

  tunsi jalkojensa painautuvan kiinni toisiinsa ja sulautuvan yhdeksi. Jalka-

  terät kaventuivat kärjistään ja kääntyivät alaspäin. Kiitollisuus ei lukeutu-

  nut tulevan kuninkaan perushyveisiin hänen tarttuessa Viljoon ja iskies-

  sä tämän maahan pystyyn.

      - Valitan, ei istumapaikkoja. He he.

      Viljo ei saanut sanaa suustaan. Hän pystyi vain seuraamaan Anteron

  latoessa nivaskan toisensa perään hänen ylleen. Pään ollessa enää nä-

  kyvillä, piteli petollinen heinämies viimeistä tukkoa ilmassa.

     - Täten kruunaan sinut, Viljo Lörpöttelijä, tämän pellon kuninkaaksi. Olet

       ansainnut sen.

      Kruunun laskeutuessa ehti Viljo nähdä hymyn Anteron kasvoilla. Sen

  saman typerän hymyn, joka Töppölään lähdön aamuna oli kuvastunut

  peilistä. Se ei ollut enää hänen. Ei mikään ollut enää hänen. Paitsi pelto,

  niin, Viljo oli sentään - pellon kuningas.

   

   

   

  ---

• Ikuinen matka8.7.2024 klo 05:44  Kommentoi (0)

   

                            Tulen kaukaa

                            olen etsinyt sinua

                            kasvoiltasi luen

                            et tunnista minua

   

          - Tulen kaukaa. Mistä kaukaa?

          - Utsjoki-Kevo-akselilta.

          - Siis melko kaukaa. Olen etsinyt sinua. Ketä te olette etsinyt?

          - En ketään tiettyä, se on vain sellainen runouden määritttelemätön

            kaipuun kohde. 

          - Vai niin. Kasvoiltasi luen. Mitä ihmettä? Onko jonkun kasvoihin kir-

            joitettu teille viesti?

          - Mitä luulisitte? Ei tietenkään.   

          - No, hyvä. Et tunnista minua. Miksi hän ei tunnista teitä?

          - Koska emme ole koskaan tavanneet.

          - Ette ole tavanneet. Ilmankos ei.

   

                            Nousin vuoret    

                            laskin joet

                            kuiskeen kuulin

                            tiellä väärällä olet

   

          - Nousin vuoret. Millaisissa korkeuksissa me nyt liikumme?

          - Kyllä varnaan jossain, sanotaan, yli viidessä kilometrissä.

          - Onhan sekin. Laskin joet. Kuinka monta saitte?

          - Kuusikymmentäneljä.

          - Kuin shakkilaudan ruutuja. Kuiskeen kuulin. Kuinka hyvin?

          - Olisihan se voinut olla vähän kovempaakin, mutta sitten se ei olisi

            ollut enää kuisketta. Vai mitä? 

          - Ei tarvitse kuiskata. Tiellä väärällä olet. Olitteko?

          - En... tai ainakin luulen, etten ollut.

   

                            Muistelen sinua

                            ja matkan kulkua

                            kanavalla elämän

                            monta on sulkua

   

          - Muistelen sinua. Taasko se määrittelemätön kaipuun kohde?

          - Olette kuunnellut, olette oppinut! 

          - Kiitos. Ja matkan kulkua. Minkä matkan?

          - Ei  mitään pisteestä a pisteeseen b. Muuten vaan.

          - Selvä. Kanavalla elämän. Missä sellainen on?

          - Syntymän ja kuoleman välissä.

          - Niinpä tietenkin. On monta sulkua. Kuinka monta?

          - Mistä minä tiedän? Se vaihtelee.

   

                            Lähden kohta

                            on pakko jatkaa

                            sieluuni jäät

                            osaksi ikuista matkaa

   

          - Lähden kohta. Hyvä mies, minne teillä on kiire? Teille varattua ai-

            kaa on vielä liki puoli tuntia!

          - Totta. Tulen kaukaa ja olisin hullu, jos jättäisin nyt kesken.

          - On pakko jatkaa. Mitä teidän on pakko jatkaa? 

          - Mitä luulisitte? Näiden runojen väsäämistä tietysti!

          - Jatketaan. Sieluuni jäät. Irrallisena ottaen: miksi sieluun jäitä? Eikö

            runoilijan tehtävä ole tuoda lämpöä tähän kylmään maailmaan?

          - Olette oikeassa. Muutan sen muotoon: sieluuni sulat.

          - Se on parempi, mutta miksi sieluun sulkia?

          - (Idiootti!). Jotta ylevät aatokset lehahtaisivat lentoon!

          - Aivan, aivan. Matka ikuinen. Mikä matka voi olla ikuinen? 

          - Kahden ihmisen välinen! Hyvästi!

   

              

  ---

• Ajan riennot26.5.2024 klo 08:39  Kommentoi (2)

              

      Alkuräjähdys synnytti Ajan. Se pudisteli päätään luullen avaruuden ole-

  van äänetön. Edetessään tyhjyydessä se tunsi tekevänsä juuri sitä mihin

  se oli luotu, kiitämään. Oli mahtavaa syöksyä valtavalla nopeudella kum-

  mempia miettimättä, korvissa vauhdin kiivas kohina, suonissa nesteiden

  kihelmöivä kierto. Tärkeintä kuitenkin oli viedä aikaa uusille, syntymättö-

  mille seuduille.

      Kaikkeen lopulta kyllästyy, niin myös kiitämiseen. Se oli puuduttavaa

  ja yksinäistä hommaa. Niinpä Aika palasi vuosia taaksepäin ja kierteli

  elinkelpoista paikkaa etsien. Sen täytyisi olla asuttu planeetta, jonka

  väestöön  voisi sulautua, mennä naimisiin ja perustaa perhe. Ei enem-

  pää eikä vähempää kuin toteuttaa jokaiseen elolliseen olentoon sisään-

  rakennettu elämän tarkoitus.

      Jo kaukaa se havaitsi Linnunradan hopeanvalkoisen spiraalin. Orasta-

  van toivon vallassa Aika tutki aluetta peläten joutuvansa taas pettymään.

  Nähdessään sinertävän pianeetan aivan galaksin reunamilla, se tiesi et-

  sinnän päättyneen, niin paljon Maa poikkesi edukseen muista avaruuden

  kiertolaisista.

      Aika hakeutui alempiin ilmakerroksiin lentäen yli Välimeren Euroopan

  ylle. Suomen kohdalla se kaarteli jonkin aikaa ja laskeutui sitten Suo-

  musjärvelle. Siellä se lymysi tienvarren pensaikossa ohikulkijoita tarkkail-

  len. Olisi ollut liian toiveikasta näyttäytyä ihmisille. Sininen, läpikuultava

  hahmo voisi herättää hämmennystä, jopa pelkoa. Käynti planeettalla

  päättyisi todennäköisesti pakenemiseen tai kuolemaan. Erilaisuus tap-

  paa. Oli vain yksi vaihtoehto: se muuntautui ihmiseksi. Maassa Maan ta-

  valla tai takaisin avaruuteen.

      Aika otti nimekseen Anselmi Nuutti ja vuokrasi mökin Uitsalmen ran-

  nalta. Hän haki töitä Aikaministeriöstä saaden paikan juoksupoikana. Se

  oli työtä kellon ympäri ja vaati kovaa kuntoa. Anselmi juoksi pitkin teitä

  ja polkuja, halki soiden ja laaksojen, yli harjujen ja selänteiden, sateella,

  helteellä, pakkasella, päivin öin. Sen minkä teki, sen teki kunnolla.

      Vuoden verran oli hauskaa, mutta kuten kiitämisessäkin, jossain vai-

  heessa keho, mieli tai molemmat saavat tarpeekseen. Merkkejä siitä oli

  väreillyt ilmassa jo jonkin aikaa viivästymisten muodossa. Niinpä eräänä

  kauniina heinäkuun iltana Nuuksion kansallispuistossa otti Anselmi uu-

  puneena repun selästä ja heittäytyi mättäälle pitkäkseen. Siinä puolukan-

  varpujen huomassa hän sulki silmänsä ja vaipui syvään uneen...

       Kelloja on seinillä, hyllyillä, pöydillä ja vitriineissä. Kauppiaan sanat

  soljuvat hammasrattaiston välisestä mustasta aukosta. Kultaisten kul-

  maviisareiden alla fosforiset kellosilmät hehkuvat sitä kirkkaammin mitä

  innokkaammin hän kelloja esittelee. Anselmia ei kuitenkaan kiinnosta

  kellot. Töissä on ollut aikatauluongelmia ja salatakseen menetetyn ajan

  johtaja S.E.Kuntilalta, hän on päättänyt ostaa aikaa. Kellontarkka johtaja

  ei epäröisi sekuntiakaan lähettääkseen aikalaahurin kortistoon.

     - Anteeksi, että keskeytän, mutta olisiko teillä aikaa?

     - Jaa, olisitte heti sanonut. Hetkinen.

      Kauppias kumartuu, ottaa tiskin alta kaksi purkkia, vihreän ja punaisen,

  ja laittaa ne Anselmin eteen.

     - Arvoisa herra. Toisessa on aikaa lähes rajattomasti. Toisessa sen si-

       jaan, siinä lymyää Onork, aikavaras. Hän ei tunne sääliä sitä kohtaan,

       joka purkin aukaisee. Hän vie kaiken, aivan kaiken. Kumpi on kumpi,

       en tiedä, muuten olisin käyttänyt sen itse. Rohkeuteni ei riitä. Jollei

       kestä riskiä, ei ole myöskään palkinnon arvoinen. Saatte purkin viidel-

       lä sadalla, jos avaatte sen saman tien. Miten on, tuleeko kaupat?

      Anselmi empii. Riski on kuitenkin otettava ja hän latoo setelit tiskiin.

  Kauppias hymyilee hammasrattaistollaan koko rahan edestä.

     - Maksu suoritettu. Herra on hyvä ja valitsee. Toivotan onnea.

      Punainen vai vihreä? Punainen kuvastaa kielteisyyttä, vihreä myöntei-

  syyttä. Sen täytyy siten olla vihreä. Mutta, jos se onkin hämäystä - totta

  kai - siispä punainen! Hetkinen... kyseessä saattaa olla kaksoishämäys,

  eli onko vihreä sittenkin oikea? Punainen, vihreä, punainen, vihreä. Värit

  puskevat toisiaan kuin myskihärät. Anselmi on ihan sekaisin! Hän tarttuu

  vihreään ja vääntää kannen auki. Humahdus kuin muinaisen lentoliskon

  siivenisku, Onorkin vuosisatainen vankeus on päättynyt. Se leijuu vapaut-

  tajansa edessä, katsoo mustilla pohjattomilla silmillään ja äänellä kuin

  kaivoksen pohjaa äestäisi, lausuu:

   

                                   Aikaa lisää kun ostaa halusit

                                   luita omiasi siinä vain kalusit

                                   riskin otit ja katso kuinka nyt

                                   ajan lopunkin olet jo käyttänyt

   

      Onork kohottaa kätensä ja napsauttaa luisevia sormiaan.

     - Ruu ja Mis!

       Purkista nousee kaksi joutsenkasvoista, syaaninvihreää olentoa. Ne

  tarttuvat Anselmiin käyrillä kynsillään ja vievät purkkiin. Sen pohjalla on

  avoin vastakaivettu hauta, jonka kiveen on raapustettu:

   

                                  Oli nimenä sillä Anselmi Nuutti

                                  sillä joka tähän yksiöön muutti  

                                  ylistys nopeudelle alla mullan soi

                                  juoksuhaudaksikin tätä kutsua voi 

   

      ... Anselmi heräsi. Hän vilkaisi kelloa: puoli tuntia oli kulunut nukkues-

  sa. Potkujen todennäköisyys oli kasvanut luokkaan Titanic, ja koska pe-

  lastusveneessä ei ollut enää paikkaa hänelle, oli siinä hyvää aikaa pohtia

  unen mahdollista merkitystä.

      Lopulta se oli aivan selvää. Ajan perässä juokseminen oli paitsi järje-

  töntä, myös suurta ajanhukkaa. Tällä menolla hän saisi pian kutsun ma- 

  tojen päivällisille. Anselmi nousi mättäältä herätyksen saaneena, elämäs-

  sä koittaisi uusi aika.

      Aamulla hän meni Aikaministeriöön. Kuntilan sihteeri Alma Nakka sa-

  noi johtajalla olevan tärkeä neuvottelu Kiinan viisarivaltuutettu Ring Kin-

  gin kanssa. Anselmi luki Almaa kuin avointa almanakkaa ja protokollan 

  ohittaen painui toimistoon. 

     - Kas kas, hätkähti Kuntila ja sujautti Aku Ankan työpöydän laatikkoon. -

       Itse Nuutti ja tähän aikaan liikkeellä! Mitä asia koskee?

     - Huomenta. Sitä vaan, että voitte ruveta hakemaan uutta juoksupoikaa.

       Minun juoksuni on juostu.

     - Vai sillä lailla, vai sillä lailla. Kuulkaas nyt, Nuutti. Ajat ovat ankeat, ei

       töitä ole jonossa kuin mummoja Aikamiesten konserttiin. Olette kieltä-

       mättä hieman töpeksinyt, ehkä myös aavistuksen tiukanpuoleisten ai-

       kataulujemme vuoksi. Hmm... voisin siirtää teidät johonkin teille sove-

       liampaan hommaan. Olen muuten sattumoisin kuullut halustanne pe-

       rustaa perhe. Pitääkö tieto paikkansa?

     - Tuota... kyllä se pitää.

     - No hyvä. On kaksi asiaa, jotka minun elämänkokemukseni perusteella

       miehellä täytyy olla. Kiinnostaako kuulla?

     - Herra johtaja, sallikaa viisautenne langeta ylleni.

     - Kuulkaa siis. Nuo kaksi ovat: työpaikka ja vaimo. Voin tarjota molem-

       mat. Mitä tuumitte siitä?

     - Työpaikan ymmärrän kyllä, mutta vaimo...?

     - Hyvä Nuutti. Tiedätte varmaan, että virastomme henkilökuntaan lu-

       keutuu Neiti Aika. Kuten nimestä voitte päätellä, hänellä ei ole puoli-

       soa - vielä. Tässä vaiheessa te astutte kuvaan. Sen mitä häntä tunnen,

       te kaksi sopisitte mainiosti tulevien lastenne vanhemmiksi. Soittakaa

       siis Neiti Ajalle ja tehkää avaussiirtonne. Eli miten on, unohdetaanko 

       nämä joutavanpäiväiset eropuheet ja pistetään viisarit pyörimään? 

     - Tuota, kun asiaa nyt tarkemmin puntaroi, niin herra johtaja taitaa olla

       oikeassa. Tehdään kuten sanoitte.

     - Mainiota. Pitäkää tämä päivä vapaata, katsotaan sitä uutta hommaa

       sitten vaikka huomenaamulla. Näkemiin, Nuutti.

     - Näkemiin, herra johtaja. Ja kiitos.

      Ohittaessaan Alma Nakan ei Anselmi voinut olla toteamatta:

     - Kovin oli Akun näköinen viisarivaltuutettu.

      Raitiovaunun ikkunapaikalla istuessaan Anselmi mietti Kuntilan ehdo-

  tusta. Kehtaisiko ottaa virka-aikana yhteyden niin henkilökohtaisen asian

  merkeissä? Voisi vielä saada syytteen häirinnästä. Takasillalla kaitee-

  seen nojaileva humalainen hoilasi:

     - Ei aika mennyt koskaan palaa!

      Sanoitus pisti Anselmin pohtimaan elämän ainutkertaisuutta. Se ete-

  nee kuin raitiovaunu, ja jos nukahtaa, onkin pian päätepysäkillä. Ei siis

  ollut mitään syytä vitkastella. Aika ei kasva korkoa, se vierii kuin kolikko

  viemäriin.

      Kotiin tultuaan tarttui Anselmi ensi tilassa luuriin. Peitelläkseen kai-

  nouttaan naisväen suhteen, hän omaksui miehekkään suorapuheisen

  tyylin.

     - Tässä Nuutin Anselmi Aikaministeriöstä, päivää. 

     - Ai kollega, hyvää päivää!

     - Semmoisella asialla tässä ollaan liikenteessä, että miten olisi, jos nei-

       dillä vaan on aikaa, kun tuo nimikin siihen niin kovin viittaa, että lähti-

       sitte tässä jonain kauniina päivänä allekirjoittaneen kanssa vaikka

       kahvikupposelle, niin selvittäisiin yhdessä olisiko meillä kahdella ken-

       ties samansuuntaisia tavoitteita esim. perhesuunnittelun suhteen? Et-

       tä miten olisi, neiti, tuota noin... paljonko kello?

     - 10.32.40.

     - Kiitos tiedosta. Kuulemiin.

      Ei asia, vaan miten se sanotaan. Anselmin sydän nakutti kuin pieni

  höyryvasara. Kuten Maan nähtyään, niin myös Neiti Ajan kuultuaan, hän

  tiesi etsinnän päättyneen. Mutta... löydön kohde ei ollut vastannut! Siis

  siihen varsinaiseen kysymykseen.

     - Olet universumin suurin idiootti! soimasi Anselmi itseään. - Kehtaisiko

       soittaa uudestaan? Pitäisikö hänkin minua idioottina?

      Samassa puhelin pärähti.

     - Anselmi Nuutti.

     - Tässä Neiti Aika. Teitte äsken kysymyksen kahvikupposta koskien?

     - Kyllä, niin taisin tehdä.

     - Ankaran harkinnan jälkeen... missä voimme tavata?

     - Jaa-a. Eikö se ole itsestään selvää: Stockmannin kellon alla.

     - Niinpä tietysti. Mihin aikaan?

     - Eipä olisi arvannut: Neiti Aika kysyy minulta aikaa . Sopiiko kello 18?

     - Sopii hyvin. Tasalta tavataan!

      Niin sai alkunsa heidän yhteinen taipaleensa. Sivuutamme tarkemmat

  yksityiskohdat todeten, että he menivät naimisiin. Rouva Nuutti työsken-

  teli kotiäitiyden ohella Kukkuu-käkikellofirman ruokinta-assistenttina ja

  Anselmi kellokallena Aikaministeriön iänikuisilla käytävillä. Kuten puolet

  avioliitoista, niin myös heidän päättyi eroon, mutta vasta punaisen mökin,

  perunamaan, työsuhdeBemarin ja neljän lapsen jälkeen. Heillä ei yksin-

  kertaisesti riittänyt aikaa toisilleen. 

      Erojärjestelyt sujuivat lähes täydellisessä yhteisymmärryksessä. Ainoa

  poikkeus tapahtui Anselmin vaatiessa ministeriöltä häälahjaksi saatua

  kaappikelloa itselleen. Pesänjakaja Tasalan todistaessa Rouvan suu oli

  pyöreä kuin nahkiaisella tämän tuhahtaessa: - On aikoihin eletty!

      Ero toi muutoksia. Rouvasta tuli jälleen Neiti Aika ja hän sai takaisin

  entisen työnsä. Anselmi puolestaan otti alkuperäisen muotonsa ja lähti

  jatkamaan ajan viemistä maailmankaikkeuteen. Eniten Aikaa jäi Maareis-

  sussa kaivelemaan lasten katoaminen elämästä. Lohdutusta toi se biolo-

  ginen tosiasia, että vaikka he olivat vielä lapsia, olivat he aikaihmisiä. Jo-

  nain kauniina päivänä hekin joisivat kahvikupposen ja hänen geeniensä

  kierto Maan päällä saisi jatkoa. Muuten, kiitäminen pitkästä aikaa oli to-

  della hauskaa!

   

                                  Sanotaan että aika rientää

                                  mutta mistä sen voi tietää

                                  eihän sitä edes nähdä saata

                                  ei askelta kuulla vasten maata

   

    

   

  ---