Varsovan liitto

Liittosopimuksen allekirjoittivat Albania, Bulgaria, Saksan demokraattinen tasavalta, Neuvostoliitto, Puola, Romania, Tšekkoslovakia ja Unkari. Sopimukseen liittyivät siis Jugoslaviaa lukuun ottamatta kaikki Euroopan sosialistiset maat. Tšekkoslovakian miehitys 1968 sai Albanian luopumaan lopullisesti Varsovan liiton jäsenyydestä, joskin maa oli vetäytynyt ideologisten erimielisyyksien vuoksi toiminnasta käytännössä jo vuonna 1961.^[3]

Samat maat olivat myös talousliiton, Keskinäisen taloudellisen avun neuvoston (SEV) jäseniä. Myöhemmin SEV:hen, mutta eivät Varsovan liittoon, liittyivät myös muutamat Euroopan ulkopuoliset maat (Mongolian kansantasavalta, Kuuba ja Vietnam).

Sotilasliiton jäsenet sitoutuivat tarvittaessa puolustamaan toisiaan, mikäli yksi tai useampi jäsenvaltio joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Varsovan liittoa johdettiin suurelta osin Moskovasta ja asevoimien runkona olivat Puolaan, Unkariin, Tšekkoslovakiaan ja Saksan demokraattiseen tasavaltaan sijoitetut neuvostojoukot. Nämä joukot olivat olleet maissa jo toisen maailmansodan päättymisestä asti miehitysjoukkoina. Neuvostoliitto huolehti myös jäsenmaiden armeijoiden varustamisesta. Romaniasta joukot vetäytyivät vuonna 1958, koska Romania kielsi niiden läsnäolon. Albaniassa tai Bulgariassa merkittäviä vieraita joukkoja ei ollut.

Liiton organisaation korkein elin oli poliittinen neuvotteleva valiokunta, jossa kunkin jäsenmaan hallituksella oli edustus. Käytännössä tämä elin oli vain muodollisuus. Todelliset päätökset tehtiin jäsenmaiden kommunististen puolueiden johtomiesten kesken. Lisäksi käytännön eliminä olivat pääesikunta ja pysyvä sihteeristö, joka toimi yhdessä SEV:n sihteeristön kanssa. Varsovan liiton komentaja oli aina Neuvostoliiton nimeämä marsalkka, joka samalla oli maansa puolustusministerin varamies. Operatiivista toimintaa johti Neuvostoliiton nimeämä esikuntapäällikkö. Varsovan liiton organisaation alaisuuteen kuuluivat myös Neuvostoliiton ilmavoimien länteen keskitetyt taktiset ilmavoimat.^[3]

Vuonna 1956 Unkari yritti julistautua irti liittosopimuksesta Unkarin kansannousun yhteydessä, mutta neuvostojoukot miehittivät maan, kukistivat kansannousun ja pakottivat Unkarin pysymään sotilasliiton jäsenenä. Sen seurauksena Varsovan liittoa varmennettiin siten, että kukin jäsenmaa teki Neuvostoliiton kanssa kahdenvälisen sopimuksen, jossa Neuvostoliitto sai oikeuden pitää pysyvästi joukkojaan jäsenmaissa. Varsovan liiton kokouksessa vuoden 1966 heinäkuun 7. päivänä kaikki jäsenmaat lupasivat lisätä apuaan Hanoille. Vuonna 1968 Varsovan liiton joukot tukahduttivat Tšekkoslovakiassa syntyneen demokratisoitumisprosessin (Prahan kevät) lähettämällä sinne miehitysjoukkoja.^[3][4]

 

Naton kannalta Varsovan liittoon ja Neuvostoliittoon liittyi varsinkin se uhkakuva, että ylivoimaisten maavoimiensa ansiosta Varsovan liitto olisi hyökätessään pystynyt etenemään melko nopeasti Benelux-maihin saakka. Jos Varsovan liitto olisi miehittänyt Berliinin ja Saksan liittotasavallan, se olisi helposti voinut jatkaa etenemistään Ranskaan saakka. Puolasta löytyneet ja julkistetut asiakirjat kuitenkin viittaavat siihen, ettei Varsovan liitto tavoitellut Ranskan valloittamista, vaan jos se olisi saanut vallattua Saksan kokonaan ja miehittänyt Benelux-maatkin edeten Englannin kanaalin rannikolle, se olisi todennäköisesti neuvotellut Yhdysvaltain kanssa Ison-Britannian tulevaisuudesta ja rauhasta.

Neuvostoliittolaisen kahden iskun doktriinin mukainen ensimmäinen 1 500 000 sotilaan aalto oli Saksan demokraattisessa tasavallassa, ja iskun läpimenon varmistava toinen aalto olisi ollut noin 7 000 000 sotilaan vahvuisena Puolassa. Näin Neuvostoliitto olisi onnistunut pitämään maasodan oman valtioalueensa ulkopuolella.

Pohjois-Euroopassa Nato pyrki pitämään huolen siitä, että Pohjois-Norjaa olisi tarvittaessa voitu puolustaa 60 000 hyökkäävää neuvostoliittolaista vastaan. Tällaisella hyökkäyksellä Neuvostoliitto olisi voinut pyrkiä turvaamaan Murmanskin laivastotukikohdan toiminnan ja samalla Neuvostoliiton kyvyn ydinvastaiskuun ydinsukellusvenein valtaamalla Pohjois- ja Keski-Norjan.

Varsovan liiton ja Naton selkkauksessa Suomi ei kenties olisi pystynyt tai halunnut pitää neuvostojoukkoja poissa Suomen Lapista. Natolla oli tätä varten nopean toiminnan pataljoona Keski-Euroopassa. Suomen puolueettomuuden uskottavuuden parantamiseksi ryhdyttiin Lapin puolustusta vahvistamaan perustamalla Sodankylään Jääkäriprikaati, Rovaniemelle Lapin lennosto ja Rovaniemen ilmatorjuntapatteristo osoitukseksi siitä, että myös Lappia aiottiin puolustaa.

• marsalkka Ivan Konev (1955–1960)
• marsalkka Andrei Gretško (1960–1967)
• marsalkka Ivan Jakubovski (1967–1976)
• marsalkka Viktor Kulikov (1976–1987)
• kenraali Pjotr Lušev (1987–1991)

• kenraali Aleksei Antonov (1955–1962)
• kenraali Pavel Batov (1962–1965)
• kenraali Mihail Kasakov (1965–1968)
• kenraali Sergei Štemenko (1968–1976)
• kenraali Anatoli Gribkov (1976–1989)
• kenraali Vladimir Lobov (1989–1990)

•   Albanian sosialistinen kansantasavalta (veti tukensa vuonna 1961 ja erosi Neuvostoliiton ja Albanian välirikon jälkeen vuonna 1968)
•   Bulgarian kansantasavalta^[5]
•   Neuvostoliitto^[5]
•   Puolan kansantasavalta^[5]
•   Romanian sosialistinen tasavalta ^[5]
•   Saksan demokraattinen tasavalta (erosi valmistautuakseen Saksojen jälleenyhdistymiseen jälkeen vuonna 1990)^[5]
•   Tšekkoslovakia^[5]
•   Unkarin kansantasavalta^[5] (erosi väliaikaisesti 1.–4. marraskuuta 1956 Unkarin kansannousun aikana)

•   Mongolian kansantasavalta (Heinäkuussa 1963 Mongolia pyysi, että se voisi liittyä Varsovan liittoon artikla 9:n mukaisesti^[6] johtuen Neuvostoliiton ja Kiinan jatkuvasta välirikosta. Mongolia jäi Varsovan liiton tarkkailijajäseneksi, tosin Neuvostoliitto toi maahan joukkoja vuonna 1966 ja veti ne pois vuonna 1992.^[6][7]

• Kollektiivinen turvallisuusjärjestö
• YYA-sopimus

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Varsovan liitto Wikimedia Commonsissa