Valéry Giscard d’Estaing

Giscard d’Estaingin isä toimi valtion tilintarkastajana miehitetyllä Reininmaalla, joka on Ranskan valtion yksi kaikkein arvostetuimpia ja halutuimpia virkoja. Kahdeksantoistavuotiaana hän liittyi armeijaan ja ehti vielä toisen maailmansodan taisteluihin Ranskassa ja Saksassa. Ansioistaan sodassa Giscard d’Estaingille myönnettiin sotaristin, toisen maailmansodan urhoollisuusmitali Ranskassa.

Korkeakouluopintonsa hän suoritti teknisessä korkeakoulussa, jonka jälkeen hän suoritti kansallisen hallintokoulun, jonka tehtävänä on kouluttaa virkamiehiä valtion hallintoon.^[1] Hallintokoulun jälkeen hän valitsi uran valtion tilintarkastajana, joka on hallintokoulun priimusten yleisin suosikki, kun he paremmuusjärjestyksessä saavat valita avoimista viroista itselleen sopivimman.

Giscard d’Estaingin eteneminen urallaan on hyvä esimerkki perinnöllisestä sosiaalisesta etenemisestä.^{kenen mukaan?} Toisaalta ENA-koulun tarkoituksena on ollut tällaisen etenemisen estäminen, mutta siinä ei ole onnistuttu. Giscard seurasi siis isäänsä valtion tilintarkastajana. Hän kuitenkin jätti virkansa tilintarkastajana 1956, kun hänet valittiin kansanedustajaksi. Tämän tehtävän hän ”peri” isoisältään, joka luopui pitkään hallussaan pitämästään paikasta.

Vuonna 1962 Giscard nimitettiin valtiovarainministeriön valtiosihteeriksi ja pian tämän jälkeen pääministeri Georges Pompidoun ehdotuksesta kenraali Charles de Gaulle nimitti hänet valtiovarain- ja talousministeriksi.^[1] Tästä tehtävästä hän joutui kuitenkin luopumaan vuonna 1966 tultuaan hyvin epäsuosituksi. Tämän jälkeen hän perusti oman puolueensa, joka ohjelmaksi hän julisti: ”Me olemme enemmistöltämme keskusta- ja eurooppalainen puolue”. Hän tukikin 1960-luvun lopulla voimakkaasti Britannian jäsenyyttä Euroopan yhteisössä.

Kenraali de Gaullen eron jälkeen hänet nimitettiin uudelleen valtiovarain- ja talousministeriksi. Tässä tehtävässä Giscard d’Estaing toimi vuosina 1969–1974.^[1] Saaden hyväkseen Jacques Chiracin tuen valinnalleen, voitti Giscard d’Estaing Jacques Chaban-Delmasin presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella ja niin hänestä tuli oikeiston yhteinen ehdokas vasemmiston François Mitterrandia vastaan. Hänet valittiin elokuussa 1974 Ranskan tasavallan nuorimmaksi presidentiksi 48-vuotiaana.^[2]

 

Tultuaan presidentiksi Giscard d’Estaing nimitti tukijansa Jacques Chiracin pääministeriksi, mutta erimielisyyksien tähden tämä erosi parin vuoden kuluttua. Seitsenvuotiskautensa aikana Giscard sai tehtyä joitain välttämättömiä uudistuksia: keskinäiseen sopimukseen perustuva avioero saatiin voimaan, ministeri Simon Veilin voimakkaasti ajama uudistettu aborttilaki toteutettiin ja täysi-ikäisyysraja laskettiin 18 vuoteen.

Uudistusmielisenä Giscard d’Estaing jatkoi muutoksiaan. Hän heikensi eräitä keskeisiä kansallisia symboleja: kansallislipun sinisestä tehtiin vähemmän aggressiivinen, kansallislaulua soitettiin vähemmän sotilaallisesti ja hyökkäävästi, puheensa hän piti myös englanniksi. Ensimmäisenä valtionpäämiehenä hän pukeutui virallisessa kuvassaan tavalliseen arkipukuun. Myös presidentin virka-asunnon Élysée-palatsin tiukkaa ja monimutkaista protokollaa yksinkertaistettiin. Ranskan oloissa nämä muutokset ovat todella merkittäviä.

Giscard d’Estaing on aina ollut intohimoinen yhtyneen Euroopan puolustaja. Presidenttikaudellaan hän puolusti voimakkaasti ajatusta ”Euroopan Yhdysvalloista.” Hän toimi aloitteentekijänä valtionpäämiesten säännöllisille huippukokouksille ja vahvistutti Euroopan parlamentin valtaoikeuksia, eritoten tämän budjettivaltaa. Myös parlamentin valinta yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella oli hänen aloitteitaan. Talouden alueella hän sai aikaan EMU:n perustamisen, jonka tehtävänä oli vähentää jäsenvaltioiden välisen valuuttakaupan riskejä.

Giscard d'Estaingilla oli hyvät henkilökohtaiset suhteet Länsi-Saksan liittokansleriin Helmut Schmidtiin, ja yhdessä he panivat alulle seitsemän johtavan talousvallan vuosittaiset G7-kokoukset. Kokouksissa käsiteltiin aluksi vapaamuotoisesti valuuttakursseja ja korkotasoa, ja tarkoituksena oli, että valtionpäämiehet keskustelisivat luottamuksellisesti keskenään ilman avustajia. Vähitellen kokousten esityslista piteni ja virkamiehet oli otettava avuksi kokousten valmistelussa, kunnes 1990-luvulle tultaessa G7-kokouksissa käsiteltiin käytännössä koko maailman ongelmia.^[3]

Vuonna 1975 Giscard d'Estaing allekirjoitti Ranskan edustajana Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin Helsingin päätösasiakirjan.^[4] Kesäkuussa 1980 hän teki valtiovierailun Suomeen presidentti Urho Kekkosen toimiessa isäntänä.^[5]

Vuonna 1979 Giscard d'Estaing joutui skandaalin keskelle, kun hänen väitettiin Ranskan valtiovarainministerinä ottaneen vastaan timantteja Keski-Afrikan tasavallan keisariksi julistautuneelya Jean-Bedel Bokassalta. Giscard d'Estaing kiisti syytökset, mutta kohu varjosti hänen presidenttikautensa loppuvuosia.^[6] Giscard d’Estaing oli aluksi tukenut Bokasaa, mutta jättäytyi pois mm. Bokassan kruunajaisista.^[7]

Vuoden 1981 vaaleissa vasemmiston ehdokas François Mitterrand voitti Giscard d’Estaingin toisella vaalikierroksella, ja näin hänestä tuli eläkeläispresidentti 55-vuotiaana.

Entisenä presidenttinä Giscard d’Estaing oli itseoikeutettu istumaan Ranskan perustuslakia tulkitsevassa perustuslakineuvostossa, mutta erosi siitä kuitenkin jo heti 1981, jotta säilyttäisi sanomisen vapauden ja kannanottojen mahdollisuuden. Tällöin hän johti hetken 1978 perustamaansa puoluetta.

Giscard d’Estaing palasi vanhalle ”läänitykselleen” Auvergneen, jossa hän pääsi aluehallinnon puheenjohtajaksi, mutta epäonnistui yrityksissään päästä Clermont-Ferrandin kaupunginjohtajaksi. Tämän jälkeen hän jättäytyi pois varsinaisesta kansallisesta politiikasta ja keskittyi alueellisen politiikkaan ja Euroopan asioihin.^lähde? Hän on ollut sittemmin mm. Euroopan parlamentin jäsen.^[1]

Paikallisvaaleissa 21. ja 29. maaliskuuta 2004 hän ja hänen puolueensa hävisivät sosialistien ehdokkaalle alueparlamentin puheenjohtajuuden Puy-de-Dômen alueella. Vasemmiston massiivinen voitto sai Giscard d’Estaingin lopettamaan osallistumisen päivänpolitiikkaan myös alueellisella tasolla ja hän päätti palata uudelleen perustuslakineuvoston (Conseil d’État) jäseneksi.

Giscard d’Estaing toimi Euroopan parlamentin jäsenenä vuosina 1989–1993. Kautensa alussa hän istui liberaali- ja demokraattipuolueen ryhmässä, mutta vuonna 1991 hän vaihtoi Euroopan kansanpuolueen ryhmään.^[8]

Vuonna 2001 Laekenissa Belgiassa pidetyssä Euroopan johtajien kokouksessa Giscard d’Estaing nimettiin puheenjohtajaksi Euroopan unionin tulevaisuutta pohtivan konventiin. Konventin tehtävänä oli yksinkertaistaa Euroopan unioniin liittyvää lainsäädäntöä ja käytäntöjä, ja se päätyi ehdottamaan EU:n perustuslakisopimusta. Puheenjohtaja Giscard d’Estaing sai osakseen runsaasti kritiikkiä, eritoten omavaltaisista ja hyvinkin itsenäistä päätöksentekotavoistaan. Melkoinen vastaisku hänelle oli ranskalaisten tekemä kielteinen kannanotto kyseiseen perustuslainomaisen sopimuksen hyväksymiselle.

11. joulukuuta 2003 Giscard d’Estaing valittiin Ranskan akatemiaan tuolille n:o 16, joka oli vapautunut Senegalin entisen presidentin ja ranskankielisen runoilijan Léopold Sédar Senghorin kuoleman myötä.^[9] Äänestyksessä hän sai 19 ääntä annetuista 34 äänestä. Tämä ehdokkuus ja valinta ovat herättäneet runsaasti kritiikkiä ranskalaisen älymystön keskuudessa ja on mahdollista, että myös sillä oli osuutensa kansanäänestyksessä, jossa konventin esitys henkilöityi voimakkaasti Giscard d’Estaingiin.

Giscard d’Estaing kuoli koronaviruksen aiheuttamiin komplikaatioihin 2. joulukuuta 2020 94 vuoden iässä. Élysée-palatsin tiedottaja kertoi Giscard d'Estaingin olleen kuolemaansa edeltäneinä kuukausina useaan otteeseen sairaalahoidossa sydänongelmien vuoksi. Viimeisiä kertoja hän esiintyi julkisuudessa osallistuessaan entisen presidentin Jacques Chiracin hautajaisiin syyskuussa 2019. Chirac oli toiminut Ranskan pääministerinä Giscard d’Estaingin presidenttikaudella.^[10]

• Démocratie française, Fayard, 1976;
• Deux français sur trois, Cie 12, 1984;
• Le Pouvoir et la Vie – osa I La Rencontre, Cie 12, 1988;
• Le Pouvoir et la Vie – osa II L’Affrontement, Cie 12, 1991;
• Le Passage, Robert Laffont, 1994;
• Dans cinq ans, l’an 2000, Cie 12, 1995;
• Les Français, réflexions sur le destin d’un peuple, Cie 12, 2000;
• Giscard d’Estaing, keskustelu Agathe Fourgnaud’n kanssa, Flammarion, 2002;
• Giscard d’Estaing présente la Constitution pour l’Europe, Albin Michel, 2003.

•   Kunnialegioonan suurristi (1974, suurmestari)
•   Kansallisen ansioritarikunnan suurristi (1974, suurmestari)
•   Vuosien 1939–1945 sotaristi kultaisella tähdellä^[11]

Lähde:^[9][12]

Lähde:^[22][23]

• La République mondaine, essai sur le giscardisme Grasset, 1979, Jean Bothorel
• Le Pharaon – Histoire du septennat Giscardien 19 mai 1974 – 22 mars 1978. Grasset, 1983. Jean Bothorel.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Valéry Giscard d'Estaing Wikimedia Commonsissa

• Valéry Giscard d’Estaing Euroopan parlamentin jäsenet. Euroopan parlamentti.