Thomas Hiärne

Thomas Hiärne l. Hjärne (1638 Skuoritsa, Inkerinmaa – 1678 Werdenin kartano) oli ruotsinkielinen liivinmaalainen runoilija ja historioitsija, Erlandus Jonæ Hjärnen poika ja Urban Hjärnen veli.^[1]

Koulunkäynnin päätyttyä Hiärne aloitti opinnot Dorpatissa (Tartto). Hänen elämänvaiheistaan ja -olosuhteista ei ole juurikaan tietoa. Vuonna 1666 hän oli maaviskaalina Inkerinmaalla, ja sen jälkeen hänestä todennäköisesti tuli ritarikunnan sihteeri Saarenmaalle.^[2]

Hiärne on esiintynyt useassa tilaisuudessa runoilijana, mutta hänet tunnetaan kuitenkin lähinnä historioitsijana. Hän tutki perusteellisesti Itämerenmaakuntien historiaa, mutta ei itse ehtinyt julkaista mitään. Hänen seitsemänä kirjana ilmestynyt teoksensa Ehst-, lyf- und lettlandische geschichte julkaistiin kokonaisena vasta 1835 (Napierskyn teoksessa "Monumenta Livoniæ antiquæ").^[2] Jelgavassa 1794 julkaistu painos lienee tuhottu. Teos on merkittävä Ruotsin historian kannalta ja erityisen perusteellinen kuvatessaan venäläisten maahantunkeutumista ja hävitystä kovia kokeneissa maissa 1500-luvulla.^[1]

Riian ritarihuoneen arkistossa säilytetään yhtä Hiärnen kirjoituskokoelmaa, joka käsittelee Liivinmaan historiaa, ja Mecklenburgin ritarihuoneen kirjastossa on Riian arkkipiispojen historia.^[2]

Historioitsijana Hiärnea on sanottu Viron Liviukseksi. Runoilijana on Hedvig Charlotta Nordenflycht verrannut häntä Ovidiukseen. Vielä hänen aikanaan olivat siis Hiärnen runot tunnettuja. Lukuun ottamatta yhtä ainoaa Lyckones säkreste Afvel, joka on Per Hansellin Vitterhetssamlingissa (runokokoelmassa), ne ovat kadonneet tai kätkeytyneet tuon ajan runoilijoiden runojen joukkoon, joiden tekijät ovat tuntemattomia ja pysynevätkin sellaisina.^[1]

Hiärne käänsi Jean Puget de la Serren Betraktelser om Evigheten 1677.^[1]