Tervavene

 

Tervavene kehittyi varsinkin Kainuussa poltetun tervan tuomiseksi Oulujoen vesireittiä myöten Oulussa olevaan Tervahoviin. Vene oli kapea ja pitkä, jotta se selviäisi helpommin koskisesta reitistä, johon kuuluivat latvavesinä Hyrynsalmen ja Sotkamon reitit, Oulujärvi reitin keskusjärvenä sekä Oulujoki sen laskujokena. Pohjoisemman Hyrynsalmen reitin alkupään Kiantajärven korkeus merenpinnasta oli 200,47 metriä, eteläisemmän Sotkamon reitin Lentuan 167,88 metriä, Oulujärven 122,77 metriä ja joen viimeisen kosken eli Merikosken niskan korkeus Oulussa enää 7,3 metriä. Jokiosuuksilla oli kymmeniä koskia pitkinäkin jaksoina. Tervaveneet olivat tuttu näky Kainuun maisemakuvassa vielä 1900-luvun alussa, jolloin osa tervankuljetuksesta siirtyi Iisalmen–Kajaanin rautatien valmistuttua kiskoille.

Kainuulaisen tervaveneen pituus oli 10–14 metriä, leveys 1,2 metriä ja korkeus 0,6 metriä ilman lisälaitoja (varpelaitoja ). Veneet olivat 1700-luvulla pienempiä, niihin mahtui alle kymmenen tynnyriä. 1800-luvun lopussa yksi vene kuljetti enimmillään lähes 30 tynnyriä. Vene oli kapea, pitkä ja hentorakenteinen, mutta sen sisälle pitkittäin ladottu tervatynnyrilasti teki siitä hyvän laskettavan kovissakin koskissa. Tynnyrit kuormattiin veneen pohjalle pitkittäin myös siksi, että ne eivät päässeet liikkumaan. Venettä käsitteli yleensä kaksi henkilöä eli tervansoutajaa, koskiosuuksilla käytettiin paikallisia laskumiehiä eli niin sanottuja koskiluotseja, joita Oulujoella oli jo 1600-luvulta.

Niin sanottuja varppeet, räpeet ja hattulaudat olivat käytössä korottamaan veneen laitoja lastin painon mukaan. Veneen tärkeä osa oli pitkä perämela ja sen pidike eli niin sanottu vihta veneen perässä. Perämies ohjasi venettä koskessa melan ponnesta. Veneessä oli yleensä purje järviosuuksia varten sekä masto jalustimineen ja purjenuora maston kärjestä veneen perään. Hattulaudat korottivat veneen keulaa eli kokkaa, tervaamattomat rävelaudat ja varppeet taas laitoja, joihin ne sidottiin vitsaksilla. Laitalautoja oli kolme puolellaan, yleensä mäntyä mutta joskus kuusta. Veneessä olivat myös pitkän vesimatkan aikana tarpeelliset airot koivuisine hankaimineen, huopaimet, äyskäri sekä paluumatkalla ylävirtaan tarvittavat sauvoimet ja vetoköydet.

 

Palatessa veneen lisälaidat poistettiin ja venettä supistettiin parraspuista kokoon, että se jaksettiin vetää koskista ylös. Jokivarteen rakennetut kivimöljät olivat myös suurena apuna. Pyhäkoski oli kuitenkin liian vuolas ja se kierrettiin maanteitse eli veneet kärrättiin kosken ohi kuten Kajaanin kaupungin alueella ennen sinne tervankuljetuksia varten tehtyjen kanavasulkujen valmistumista. Ruuat ja muut matkatarvikkeet kuljetettiin konteissa, arkuissa ja leileissä, joiden piti erityisesti menomatkalla mahtua veneeseen tervatynnyreiden ja miehistön ohella. Täydessä lastissa vene painoi nelisen tonnia, tällaista kuormaa varten siihen tarvittiin kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen kuusennäreestä tehtyä kaarta. Palatessa vene oli kevyt, lastina oli useimmiten kaupungista ostettua ruokasuolaa, joskus myös kahvia sekä muita harvinaisempia kaupungista saatavilla olleita tarvikkeita.

• Kauppila, Raili & Suihko, Anneli: Tervan tie. Kainuun museon julkaisuja. 1987. ISBN 951-800-106-5.

• Kainuun terva: Tervavene (Viitattu 31.12.2008)