Tango

 

Tangossa mies vie, ja nainen tanssii miehen käsivarsien otteessa, joka tangoon lainattiin valssista. Kumpikin tanssija kuitenkin liikkuu yhtä paljon. Tanssijat liikkuvat vastapäivään. Mies liikkuu kävellen ja pysähdellen, ja ohjaa naista pitämällä oikeaa kättään naisen selällä. Nainen vastaa miehen aloitteisiin luovasti ja aktiivisesti jalkaliikkeillä, pyörähdyksillä ja käännöksillä. Askeliin kuuluu improvisaatiota, mutta liikkeet ovat standardisoituja. Tanssisalien tango on kokonaan improvisoitua, koska tanssijat vaihtavat partneria tanssien välillä. Ammattilaistanssijoiden liikkeet ovat koreografioituja ja hyvin koristeellisia.^[1]

Tangomusiikin rytmit tulevat Andalusiasta ja Afrikasta, ja melodiat Italiasta.^[1] Tangomusiikki oli aluksi eloisaa, mutta 1920-luvulla siitä oli jo tullut vahvasti melankolista. Samalla 2/4-tahtilaji oli korvautunut esimerkiksi 4/4:llä tai 4/8:lla.^[2]

Tangomusiikin aiheena on lähes aina rakkaus tavalla tai toisella, ja tanssi ilmentää dramatiikkaa ja intohimoa.

Tangon syntyyn vaikuttivat niin Etelä-Amerikan eurooppalaiset, afrikkalaiset kuin intiaanienkin kulttuurit.^[1] Sana tango tulee Afrikan bantukielistä ja tarkoittaa rumpuja tai tanssillisia kokoontumisia. Sanalla on tarkoitettu Etelä-Amerikassa 1700-luvulta asti monenlaisia tanssin ja musiikin muotoja.^[1]

Aluksi tangoihin ei kuulunut tanssiparin välistä kosketusta. Nykymuotoinen tango syntyi vuosina 1860–1890 kaupunkilaistanssina Río de la Platan alueella Argentiinan pääkaupungissa Buenos Airesissa ja Uruguayn pääkaupungissa Montevideossa. Sitä ennen alueen eurooppalaisperäinen väestö oli tanssinut menuettia, gavottia, kontratanssia ja katrillia sekä 1840-luvulta alkaen myös valssia, polkkaa, masurkkaa ja sottiisia. Buenos Airesissa oli tuolloin vielä suuri afrikkalaisvähemmistö, ja 1830-luvulla afroargentiinalaiset tanssit alkoivat tulla suosituksi teatterissa. Afrikkalaisista tansseista tango sai liikkeen ja kadenssin sekä tanssijoiden kaartuvat asennot. Myös tangon kaikkien liikkeiden pohjana oleva ocho-kuvio tulee mustien candombe-tanssista.^[1]

Aluksi milonga tangoa soitettiin 2/4-tahtilajissa ja säestettiin viululla, kitaralla ja huilulla, joskus myös harpulla. Myöhemmin mukaan tulivat mandoliini, klarinetti, piano ja harmonikka. 1900-luvun taitteessa soittimiin lisättiin bandoneón, suuri harmonikka. 1910-luvulla tango-orkesteriin lisättiin vielä kontrabasso, sello ja alttoviulu. Tuolloin lähinnä habanerasta ja milongasta vaikutteita saanut tanssi alkoi saada myös italialaisia vaikutteita.^[1]

Tangoa tanssiittin kaupunkien kortteleissa ja esikaupungeissa, niin bordelleissa kuin patioillakin. Sitä pidettiin kauan marginaalisena, moraalittomana ja siveettömänä tanssina, ja Buenos Airesin yläluokka torjui sen, vaikka vauraiden perheiden vesat tanssivatkin sitä bordellikäynneillään.^[1]

Tango saapui Pariisiin vuonna 1907, ja levisi sieltä muihin Euroopan pääkaupunkeihin sekä New Yorkiin. Niiden aristokraattisissa tanssihuoneissa tangosta tuli säädyllinen ja tyylitelty tanssi, josta oli jätetty pois vihjailevat asennot. Kun näin siistitty tango palasi Buenos Airesiin, myös kaupungin yläluokka alkoi tanssia sitä. Keskiluokan tanssisaleissa tanssittiin tango lisciota, jossa tangon monimutkaiset askeleet oli jätetty pois. Näin syntyi sulava tango de salón, joka mahtui tanssisalien ahtaille parketeille. Monimutkaisempia tangoaskeleita nähtiin edelleen tango fantasía -tyylissä tanssinäytöksissä, joissa oli enemmän tilaa.^[1]

Tango oli noussut 1920-luvulla suosituksi niin Buenos Airesin keskustassa kuin laitakaupungillakin. Keskustan tango oli tyyliteltyä, mutta laitakaupungilla monimutkaisempaa. Tango muuttui jälleen 1940-luvulla, kun maakunnista muutti paljon ihmisiä Buenos Airesiin. Tanssin suosio kääntyi laskuun 1950-luvulta alkaen.^[1]

Latinalaisamerikkalainen tango julistettiin vuonna 2009 Unescon aineettomaksi kulttuuriperintökohteeksi.^[3]

Saksassa ja Keski-Euroopassa tangon tempo on nopeahko, tyyli suhteellisen reipas ja poljento marssimainen. Haikeutta on havaittavissa.^lähde? Monet ^lähde? katsovat saksalaistyyppisen tangon poikkeavan suomalaista tangoa enemmän argentiinalaisesta tyylistä.

Nykyään useista tanssityyleistä Suomessa merkittävimmät ovat argentiinalainen tango, suomalainen tango ja kilpatanssitango. Näistä argentiinalaista tangoa pidetään yleensä autenttisimpana ja lähimpänä eteläamerikkalaista tangokulttuuria.

Suomalaiset ovat kehittäneet tangosta oman, suomalaisen versionsa, niin musiikissa kuin tanssissa. Tango on edelleen melko suosittua Suomessa, mistä kertovat muun muassa suuri tangomusiikkia esittävien artistien määrä sekä jokakesäinen tangofestivaali, Seinäjoen tangomarkkinat, joka on järjestetty vuodesta 1985 lähtien. Festivaalin näkyvin osa on laulukilpailu, jonka voittaja kruunataan tangokuninkaalliseksi. Kahtena ensimmäisenä vuonna ainoastaan Tangokuningas valittiin Tangolaulukilpailun voittajaksi, mutta vuosina 1987–2008 ja vuodesta 2013 alkaen myös Tangokuningatar. Ainoastaan yksi henkilö valittiin Tangokuninkaalliseksi vuosina 2009–2012. Tunnetuimpiin^selvennä suomalaisiin tangokappaleisiin lukeutuvat muun muassa Unto Monosen ”Satumaa”, Toivo Kärjen ”Liljankukka”, Olavi Virran säveltämä ja tulkitsema ”Punatukkaiselle tytölleni”. Uudempaa polvea edustavat Mika Toivasen säveltämä ja Kirsi Rannon levyttämä ”Jää” sekä Timo Forsströmin ”Soittakaa lujempaa”, jonka on levyttänyt Mikko Kilkkinen. Yksi suomalaisen tangon erikoispiirteitä on rytmin vaihtaminen kertosäkeessä beguineksi, joka on enemmänkin rumban tyylinen rytmi, mutta kotiutunut lähtemättömästi suomalaiseen tangoon. Toinen suomalaisessa tangossa säilynyt erityispiirre on Habaneran rytmi, esimerkiksi Arja Korisevan ”Rannalla”, jossa vuorottelevat niin habanera kuin myös tangolle ominainen staccato.

Tunnettuja suomalaisia tangojen sanoittajia ovat olleet muun muassa Kerttu Mustonen, Helena Eeva, Reino Helismaa, Kullervo (Tapio Lahtinen), Lauri Jauhiainen, Sauvo Puhtila ja Juha Vainio.

Tangon on katsottu saapuneen Suomeen syksyn 1913 aikana. Helsinkiläiset tanssikoulut tarjosivat tuon vuoden syys- ja lokakuussa tangotunteja, joiden opettajat Bertha Corander ja Hilma Liiman olivat tutustuneet Eurooppaa valloittaneeseen uutuuteen Pariisissa ja Berliinissä. Lokakuun aikana Helsingin Sanomiin ilmestyi sarja mainoksia, joissa kerrottiin helsinkiläisessä elokuvateatteri Apollossa 2. marraskuuta järjestettävästä tangomatineasta. Aikaisemman uransa balettitanssijana hylännyt Toivo Niskanen oli muokannut tangosta salonkitanssin jätettyään pois ”pariisilaisyleisön alhaisimpiin vaistoihin vetoavan himon hekuman, rohkeat vartalokontaktit ja riettaat taivutukset”. Niskasen ja Elsa Nyströmin esitystä saapui seuraamaan noin 600 henkeä. Yhtenäistä kuvausta matineasta ei ole säilynyt, mutta myöhemmistä tapahtumista, valokuvista, piirroksista ja mykkäelokuvien tangonumeroista päätellen kyse oli argentiinalaisen tangon salonkitangoksi tyylitellystä versiosta. Ei myöskään tiedetä, mitä tangomusiikkia tanssipari käytti. Esitys uusittiin kolme kertaa ja sen näki kaikkiaan noin 3 000 henkilöä. Seurauksena oli valtaisa tangoinnostus suurimmissa kaupungeissa Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Viipurissa; sen sijaan maaseudulla tango jäi vielä tuntemattomaksi.^[4] Jo tällöin syntyi myös ensimmäinen suomalainen tangoparodia. Kuplettilaulaja Iivari Kainulainen irvaili tangoinnostukselle vuonna 1915 sanoittamallaan ja levyttämällään ”Tanko-laululla”. Kappaleen säveltäjä ei ole tiedossa.^[5]

1920-luvulla tango alkoi jäädä uusien muotitanssien foxtrotin ja charlestonin varjoon ja sen hiipumista kuvaa, että vuosina 1929–1935 Suomessa levytettiin vain viitisenkymmentä tangoa. Ensimmäiset tangosävelmät tulivat Suomeen lähinnä Argentiinasta, Ranskasta ja Saksasta, mutta myös muun muassa Georg Malmstén, Valto Tynnilä ja Martti Jäppilä sävelsivät muutamia tangoja. Tangon kehittyminen suoranaiseksi kansallistanssiksi alkoi heti toisen maailmansodan päätyttyä erityisesti Toivo Kärjen ansiosta. Saksalaisen Alfred Hausen ja alankomaalaisen Malandon orkesterit sytyttivät 1950-luvun loppupuolella Keski-Euroopassa suuren tangoinnostuksen, joka heijastui myös Suomeen. Se ei kuitenkaan paisunut läheskään sellaisiin mittasuhteisiin kuin seuraavalla vuosikymmenellä. 1950-luvun loppuvuosien suomalaisia tangolaulajia olivat muiden muassa uransa huipulla ollut Olavi Virta sekä Juha Eirto, Jorma Lyytinen, Eila Pienimäki ja Veikko Tuomi. Myös Metro-tytöt levyttivät muutamia tangoja.^[6]

Suomessa vallitsi 1960-luvun puolivälissä ennen kokematon ”tangokuume”, ja tangon suosion kerrottiin olleen eräillä seuduilla miltei hysteeristä.^[7] Ilmiötä on pidetty eräänlaisena ”kansan syvien rivien” protestina rautalankavillitykselle ja ”beatlemanialle”. Tangokuumeen sytyttäjänä on pidetty Veikko Tuomen levyttämää Pentti Viherluodon kappaletta ”Musta ruusu”, joka ilmestyi levymyyntilistoille loppuvuodesta 1962 ensimmäisenä tangona vuosikausiin. Tangon suosio jakaantui Pekka Gronowin mukaan paitsi sukupolvien kesken myös maantieteellisesti; ”tangoraja” kulki melko tarkoin teollisuus-Suomen ja maatalous-Suomen välillä jälkimmäisen ollessa tangon kannatusaluetta. Silloisia tangolaulajia olivat vanhat konkarit Olavi Virta, Henry Theel ja Veikko Tuomi sekä nuorempaa polvea edustaneet Eino Grön, Reijo Taipale, Esko Rahkonen, Mikko Järvinen, Taisto Tammi ja Markus Allan. Näistä Eino Grön ja Reijo Taipale jatkavat uraansa edelleen. Keskeiseksi tangojen säveltäjäksi nousi Toivo Kärjen rinnalle Unto Mononen. Tangokuumetta kuvastivat omalta osaltaan myös tangoparodiat (muun muassa Kari Kuuvan ”Tango pelargonia” ja Martti Innasen ”Elsa, kohtalon lapsi”). Vuonna 1966 M. A. Numminen levytti huomiota herättäneen, Unto Monosen säveltämän ja Nummisen itsensä sanoittaman tangon ”Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa”.^[8] Tangomarkkinoiden esiin nostamia laulajia ovat olleet muun muassa Kauko Simonen, Jari Sillanpää, Mika Pohjonen, Sauli Lehtonen, Sebastian Ahlgren, Arja Sipola, Risto Nevala, Marita Taavitsainen, Arja Koriseva, Eija Kantola, Johanna Pakonen, Saija Varjus, Tarja Lunnas, Kirsi Ranto, Elina Vettenranta, Jenna Bågeberg, Saija Tuupanen, Susanna Heikki, Tommi Soidinmäki, Henri Stenroth, Saska Helmikallio, Amadeus Lundberg, Jouni Keronen, Johanna Debreczeni ja Suvi Karjula. Vuoden 2011 tangokuningattareksi valittiin Mervi Koponen.

Kilpatanssina nelijakoinen tango luetaan vakiotansseihin yhdessä valssin, wieninvalssin, quickstepin ja foxtrotin kanssa. Musiikin tulee olla kilpailuissa tempoltaan 100–134 iskua minuutissa. Kilpatangossa pyritään staccato-maiseen askellukseen toisin kuin muissa vakiotansseissa, jossa liikkeen tulee olla jatkuvaa. Tango poikkeaa muutoinkin muista vakiotansseista, sillä askeleet kohdistuvat latinalaistanssien tapaan lattiaa kohden eivätkä tanssisuuntaan (”lattian päällä liidellen”). Tanssiasento poikkeaa myös muista vakiotansseista. Miehen oikea käsi menee pidemmälle naisen selkään, vasemman käden ote naisen oikean käden kanssa pidetään selvästi alempana ja polvet ovat hieman koukussa eli pari tanssii alempana (tangossa normaalisti tanssitaan alempana kuin foksissa). Asento pysyy myös koko tanssin ajan alhaalla, nousuja ja laskuja ei juuri esiinny.

Kilpatanssissa noudatetaan Suomen Tanssiurheiluliiton sääntöjä, joissa on määritelty erikseen eri taitoluokissa sallitut kuviot.^[9]

• Kärjä, Antti-Ville & Åberg, Kai (toim.): Tango Suomessa. Nykykulttuurin julkaisu nro 108, 2012.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tango Wikimedia Commonsissa

• fin.tango.info
• Amigos del Tango -yhdistyksen sivusto