Tamilit

Tamilien alkuperä, kuten muidenkin dravidakansojen, on tuntematon, vaikkakin geneettiset ja arkeologiset todisteet antavat olettaa näiden saapuneen Intiaan noin 6000 eaa.^[13] On esitetty, että muinaisen Iranin elamiiteilla olisi saattanut olla yhteyksiä näihin, mutta tämän tueksi ei ole juurikaan pitäviä todisteita. On myös ehdotettu Indus-kulttuurin ihmisten olleen tamileja tai muita dravidoita,^{[14]lähde tarkemmin?} mutta teoria on kiistanalainen ja Induksen ihmisten identiteetistä ei vallitse akateemista konsensusta.

Varhaisimmat suorat todisteet tamiliasutuksesta nykyisen Tamil Nadun alueella ovat megaliittihautapaikkoja noin vuodesta 1000 eaa. eteenpäin. Niitä on löydetty ympäri Tamil Nadua, erityisesti Adichanallurista. Hautaukset muistuttavat klassisen tamilikirjallisuuden kuvauksia hautajaisista ja ovat siten konkreettisia todisteita tamilien läsnäolosta Etelä-Intiassa tällä aikakaudella. 2000-luvun kaivauksissa on löydetty myös näytteitä varhaisesta tamilikirjoituksesta, joka ajoittuu ainakin ajalle 500 eaa.^[15]

 

Noin 200-luvulta eaa. lähtien muinaista tamilivaltiota hallitsi kolme kuninkaallista dynastiaa: Chola, Chera ja Pandya. Kukin dynastia hallitsi omaa valtakuntaansa tamilia puhuvan alueen sisällä. Klassinen kirjallisuus ja kaiverrukset kuvaavat myös monia heimopäälliköitä, jotka yhdessä hallitsivat suurta osaa keskistä Tamil Nadua. Heimopäälliköiden (vēlīr) ja kuninkaiden väliset sodat olivat yleisiä, kuten ne olivat Sri Lankassakin, jossa ne kuitenkin näyttävät olleen enimmäkseen välienselvittelyjä eivätkä niinkään taisteluja toisten alueiden valtaamiseksi. Kuninkaat ja heimopäälliköt suosivat taiteita, ja paljon kirjallisuutta onkin peräisin tältä aikakaudelta. Kirjallisuus osoittaa, että monet tamileille ominaisiset kulttuuriperinteet ovat peräisin jo klassiselta aikakaudelta.

Maanviljely oli tärkeää aikakaudella, ja on todisteita siitä, että tamilit rakensivat kastelukanavia ja muun muassa Kallanain padon, jota pidetään yhtenä vanhimmista edelleen käytössä olevista padoista. Talous keskittyi kuitenkin ulkomaankauppaan, ja on olemassa todisteita merkittävästä kanssakäymisestä eurooppalaisten kanssa. Karurista ja Arikamedusta on löytynyt roomalaisia kolikoita ja todisteita roomalaisten kauppiaiden käynneistä. On myös todisteita, että Pandya-kuninkaat lähettivät ainakin kaksi lähetystöä Rooman keisarin Augustuksen luo. Punaisella merellä tehdyissä kaivauksissa on löytynyt ruukunsirpaleita, joissa on tamilikirjoitusta. Ne antavat olettaa tamilikauppiaiden olleen alueella.^[16] Periplus Maris Erythraei, tuntemattoman matkailijan luultavasti ensimmäisellä vuosisadalla kreikaksi kirjoittama kirjoitus kuvaa Pandyan ja Cheran kuningaskuntien satamat ja heidän kanssaan käytyä kauppaa yksityiskohtaisesti. Se myös osoittaa, että tamilien tärkeimpiä vientituotteita tuohon aikaan olivat pippuri, malabathrum, helmet, norsunluu, silkki, nardusöljy, timantit, safiirit ja kilpikonnankuori.^[17]

Klassinen aikakausi päättyi noin 300-luvulla kaḷvār-kansojen tunkeuduttua pohjoisesta alueelle. Näitä kuvaillaan tavallisesti barbaareiksi sekä ahdistaviksi ja tyrannimaisiksi hallitsijoiksi. Aikakautta kutsutaan usein tamilien pimeäksi ajaksi, joka päättyi keisarillisen Pallava-dynastian nousuun.

Vaikka pallavat mainitaan jo aikakirjoissa 200-luvulta, he eivät nousseet keisarilliseksi dynastiaksi ennen 500-lukua. Dynastia ei näytä olleen alun perin tamileja ja vaikka he omaksuivat nopeasti tamilin kielen ja tavat, tamilien yhteiskunta muuttui heidän aikakaudellaan. Pallavat halusivat verrata itseään suuriin pohjoisiin Mauryan ja Guptan valtakuntiin. Siksi he muuttivat kuninkaallisen hallintotavan keisarilliseksi ja yrittivät vallata mahdollisimman paljon alueita suoraan alaisuuteensa. Pallavat edistivät myös Shivan ja Vishnun palvontaa ja heidän kulttuurinsa aloitti suurten seinämaalauksia ja veistoksia täynnä olevien kukkaistemppelien rakentamisen. Kastilaitoksen uskotaan syntyneen tällä aikakaudella.^[18]

Elpyneet Chola- ja Pandya-dynastiat kukistivat pallavat 800-luvulla. Cholat nousivat valta-asemaan 900-luvulla ja perustivat imperiumin, joka kattoi suurimman osan eteläistä Intiaa ja Sri Lankaa. Imperiumi ylläpiti vahvoja kauppasuhteita Kiinan ja Koillis-Aasian kanssa. Cholat olivat Etelä-Intian ensimmäinen dynastia, jolla oli laivasto, joka purjehti aina Thaimaahan, Burmaan ja Sumatralle. Cholat kävivät kauppakiistojen takia suuren ja tuloksellisen meritaistelun Srivijaya-valtakuntaa vastaan. Chola-imperiumi hiipui 1100- ja 1200-luvuilla ja Pandya-dynastia nautti lyhytaikaisesta valta-asemansa noususta, mutta toistuvat muslimien hyökkäykset 1400-luvulta lähtien aiheuttivat dynastian päättymisen 1500-luvun lopulla.^[19]

Tämän jälkeen ei noussut uusia suuria imperiumeja vaan Tamil Nadua hallitsivat paikalliset päälliköt, kuten nykypäivän Maharashtran ja Andhra Pradeshin alueiden nayakit. 1600-luvulta lähtien eurooppalaiset alkoivat rakentaa alueelle tukikohtia ja kauppapaikkoja. Britit, ranskalaiset ja tanskalaiset taistelivat keskenään usein 1700-luvulla ja vuosisadan loppuun mennessä suurin osa Tamil Nadusta oli brittihallinnon alaisuudessa.

Läntiset tamilimaat eriytyivät muista Cholan ja Pandyan imperiumin menetettyä hallinnan alueeseen 1200-luvulla. Ne kehittivät oman erillisen kielensä ja kirjallisuuden, jotka kasvoivat erilleen tamilista, muotoutuen nykyaikaiseksi malajalamin kieleksi 1400-lukuun mennessä.^[20]

 

Chola-dynastiaa edeltävästä Sri Lankan tamilinkielisen alueen historiasta ei ole päästy yksimielisyyteen tieteilijöiden keskuudessa. Radikaaleimmat singaleesihistorioitsijat ovat esittäneet, ettei Sri Lankassa ollut tamileja ennen 600-luvun maahanmuuttoa, kun taas monien tamilien mielestä tamilit ovat alueen alkuperäisasukkaita.

Historialliset todisteet eivät ratkaise asiaa kumpaankaan suuntaan. Muutamat Sangam-aikakauden runot on pantu runoilija ”Pūtan̲r̲evan̲ār from īl̲amin” nimiin. Il̲am, joka kirjoitetaan myös muodossa Eelam, on vanha tamilinimi Sri Lankalle ja tätä tamilit yleensä pitävät todisteena tuon ajan tamiliasutukselle Sri Lankassa. Singaleesihistorioitsijat kuitenkaan eivät hyväksy tätä ja väittävät, että arkeologisia todisteita tamiliasutuksesta Sri Lankassa ei ole kuin paljon myöhemmältä ajalta. Aikakauden kertomukset, jotka eivät anna lopullisia todisteita kumpaakaan suuntaan, kertovat kuinka tamilit sotivat singaleesien kuningaskuntia vastaan ja toisinaan hallitsivat osia Sri Lankasta sekä toimivat Sri Lankan kuninkaiden neuvonantajina jo hyvinkin varhain. On kuitenkin epäselvää, tulivatko nämä tamilit Intiasta vai olivatko he alun perin Sri Lankasta.

Historiallisista todisteista selviää, että Intian tamilien kuningaskunnat olivat läheisissä tekemisissä Sri Lankan asioiden kanssa jo hyvin varhain. Merkkejä tamilikauppiaista Anuradhapurassa on melko varhaiselta ajalta. Tamiliseikkailijat tutkivat saarta jo 75 eaa. 600-luvulta eteenpäin Tamil Nadun imperiumit näyttelivät merkittävää roolia Sri Lankassa ja tältä ajalta on konkreettisia todisteita tamiliasutuksesta saarella. Tamilisodat Sri Lankaa vastaan huipentuivat Chola-dynastian valloittaessa saaren 900-luvulla. Valtaa kesti 1000-luvun jälkipuoliskolle asti.

Cholan vallan heikentymistä Sri Lankassa seurasi Polonnaruwan kuningaskunnan uudelleenmuodostuminen 1000-luvun lopulla. Vuonna 1215 Arya Chakaravarthin dynastia muodosti itsenäisen kuningaskunnan Jaffnan saaristoon ja Sri Lankan pohjoisosiin. Alagakkonara, tamili, joka oli singaleesikuningaskunnan palveluksessa, pysäytti Arya Chakaravarthin etenemisen etelään. Alagakkonara rakensi linnoituksen Kotteen ja pidätteli Arya Chakaravarthin armeijaa siellä samaan aikaan kun löi hyökkäävät joukot Panadurassa. Alagakkonaran jälkeläisestä tuli myöhemmin singaleesien kuningas. Suvun syöksi vallasta Ming-amiraali Zheng He vuonna 1409.

Arya Chakaravarthi -dynastia hallitsi suurta osaa koillista Sri Lankaa vuoteen 1619, jolloin portugalilaiset valtasivat alueen. Sen jälkeen hollantilaiset ottivat haltuunsa saaren rannikkoalueet, kunnes niistä tuli vuonna 1796 osa brittiläistä imperiumia.

 

Britit sulauttivat Etelä-Intian tamilialueet Madrasin presidiumiin, joka yhdistettiin Brittiläiseen Intiaan (British Raj). Samoin tamiliosat Sri Lankasta yhdistettiin saaren muihin alueisiin vuonna 1802, jolloin muodostettiin Ceylonin siirtokunta. Molemmat säilyivät osana Intiaa ja Sri Lankaa näiden itsenäistyessä 1947 ja 1948.

Kun Intia itsenäistyi 1947, Madrasin presidiumista tuli Madrasin osavaltio käsittäen nykypäivän Tamil Nadun, Andhra Pradeshin rannikkoalueet, pohjoisen Keralan ja Karnatakan lounaisrannikon. Jälkeenpäin osavaltio jaettiin kielitieteellisten rajojen mukaan. States Reorganisation Actissa (”Osavaltioiden uudelleenjärjestelylaki”) vuonna 1956 Madrasin osavaltio menetti läntiset rannikkoalueensa. Bellaryn ja Etelä-Kanaran alueet liitettiin Mysoren osavaltioon. Kerala muodostettiin Malabarin alueesta ja entisistä Travancoren ja Cochinin ruhtinaskunnista. Vuonna 1968 Madrasin osavaltion nimeksi tuli Tamil Nadu.

Liittovaltiojärjestelmän muodostamisen jälkeen oli jonkin verran vaatimuksia tamilien itsenäisestä valtiosta. Intian perustuslaki kuitenkin tarjosi merkittävän autonomian osavaltioille ja tamilien vuoden 1963 protestit johtivat hallituksen ottamaan käyttöön uuden ”kolmen kielen mallin”, joka suojelee paikallisten kielten puhujia hindiltä. Tämä on johtanut siihen, että Intian tamilit ovat nykyään tyytyväisiä liittovaltiomalliin ja itsenäisyysliikkeelle ei nykyään ole juurikaan kannatusta.

Sri Lankassa kehitys oli päinvastaista. Siellä tamilit tunsivat, että singaleesienemmistö syrjii heitä. Tämä johti federalismivaatimuksiin, jotka kasvoivat 1970-luvulla itsenäisyysliikkeeksi. Tilanne puhkesi sisällissodaksi 1980-luvun alussa. Sri Lankan hallitus virallisti voittonsa Tamilitiikereistä vuonna 2009. Sodassa arvioitiin kuolleen jopa 80 000 ihmistä.^[12]

Useimmat Intian tamileista asuvat Tamil Nadun osavaltiossa, joka kattaa suuren osa entisestä Madrasin presidiumista. Osavaltio sai nykyiset rajansa vuonna 1956 ja nimensä vuonna 1968. Tamilit ovat selvänä enemmistönä Puducherryn liittovaltion alueella, joka on entinen Ranskan siirtokunta. Puducherry on Tamil Nadun sisällä oleva enklaavi.

Tamiliyhteisöjä on myös Intian muissa osissa. Useimmat näistä ovat melko nuoria: brittiajan tai sen jälkeen muodostuneita. Osa kuitenkin on jo ainakin keskiajalta: Hebbarin ja Mandyamin tamilit eteläisessä Karnatakassa, Keralan Palakkadin tamilit ja Maharashtran Punen tamilit. Monet Intian tamilit haluavat itseään kutsuttavan termillä (englanniksi) Tamilians ja pitävät ilmaisua Tamils loukkaavana. Sri Lankassa tilanne on päinvastainen.

Nykyään Sri Lankassa elää kaksi tamiliryhmää. Ensimmäinen ryhmä on Sri Lankan tamilit (eli Ceylonin tamilit), jotka ovat Jaffnan kuningaskunnassa eläneiden tai itärannikolle muuttaneiden tamilien jälkeläisiä. Toinen ryhmä on intialaista alkuperää olevat tamilit eli ylämaan tamilit (engl. Hill Country Tamils), jotka ovat Tamil Nadusta 1800-luvulla teeplantaaseille lähetettyjen työläisten jälkeläisiä. Sri Lankan tamilit asuvat enimmäkseen maan pohjoisissa ja itäisissä provinsseissa kun taas ylämaan tamilit asuvat keskiosien ylänköalueilla. Historiallisesti nämä kaksi ryhmää ovat pitäneet itseään erillisinä yhteisöinä.

 

Vuonna 1949 Yhdistyneen kansallispuolueen (UNP) hallitus, jossa oli mukana G. G. Ponnabalam, tamilikongressin ja Sri Lankan tamilien johtaja, riisti intialaisilta tamileilta näiden kansalaisuuden, mukaan lukien oikeuden äänestää. Huomattavaa on kuitenkin, että Sri Lankan tamilien oppositiojohtaja S. J. V. Chelvanayagam puolueineen oli tätä päätöstä vastaan.

1960-luvulla Sri Lankan ja Intian hallitusten välisen sopimuksen jälkeen noin 40 prosenttia ylämaan tamileista sai Sri Lankan kansalaisuuden ja monet muista siirtyivät Intiaan. Etninen konflikti vahvisti kuitenkin yhteisen tamili-identiteetin kasvua ja kaksi ryhmää tukevat nykyään toisiaan enemmän kuin ennen. 1990-luvulle tultaessa useimmat ”Intian tamileista” ovat saaneet Sri Lankan kansalaisuuden.

Edesmennyt M. G. Ramachandran, tamilifilmitähti ja entinen Tamil Nadun pääministeri sekä All India Anna Dravida Munnetra Kazhagam -puolueen perustaja syntyi malajalivanhemmille Sri Lankassa. Ceylonin työläisten kongressipuolueen johtaja Saumyamurthy Thondaman puolestaan syntyi Intiassa.

Sri Lankassa on myös huomattava tamilia puhuva muslimiväestö. Toisin kuin tamilia puhuvat muslimit Intiassa, he eivät pidä itseään etnisesti tamileina ja niinpä heidät yleensä luetteloidaan erillisenä etnisenä ryhmänä virallisissa tilastoissa.

Suurimittainen tamilien siirtolaisuus alkoi 1700-luvulla, kun monia köyhiä tamileita lähetettiin työläisiksi brittiläisen imperiumin kaukaisiin osiin, erityisesti Malakan niemimaalle, Etelä-Afrikkaan, Fidžille, Mauritiukselle ja Karibialle. Suunnilleen samoihin aikoihin monet tamililiikemiehet muuttivat muihin imperiumin osiin erityisesti Burmaan ja Itä-Afrikkaan.^[12] Tamileja asuu edelleen paljon näissä maissa ja tamiliyhteisöt Singaporessa, Réunionilla, Malesiassa ja Etelä-Afrikassa ovat pitkälti säilyttäneet kulttuurinsa ja kielensä. Malesiassa lapset käyvät tamilikoulua ja suuri osa tamililapsista Mauritiuksella, Réunionilla ja Singaporessa oppivat tamilin äidinkielenään. Suojellakseen tamilin kieltä Singapore on tehnyt siitä kansalliskielen, vaikka tamilit edustavatkin vain 4,2 prosenttia väestöstä. Osa tamiliyhteisöistä, kuten Etelä-Afrikassa sijaitseva, eivät käytä tamilia enää ensimmäisenä kielenään, mutta ovat säilyttäneet vanhan tamili-identiteetin.

1980-luvulla käynnistyi myös laajamittainen Sri Lankan tamilien muuttoliike. Viimeaikaiset siirtolaiset ovat enimmäkseen muuttaneet Australiaan, Eurooppaan, Pohjois-Amerikkaan ja Kaakkois-Aasiaan. Nykyisin suurin tamiliyhteisö eteläisen Aasian ulkopuolella on Kanadan Torontossa. Viime vuosina myös monet nuoret koulutetut intialaiset, erityisesti tietotekniikan alalta, ovat muuttaneet Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Nämä uudet siirtolaisyhteisöt ovat sulautuneet isäntäyhteiskuntaan vanhoja paremmin ja monet niistä ovat perustaneet kulttuurijärjestöjä suojelemaan ja edistämään tamilikulttuuria ja -kieltä.

Tamilit suhtautuvat vahvan tunteellisesti omaan kieleensä, jota usein kirjallisuudessa kutsutaan nimellä tamil̲an̲n̲ai, ”tamiliäiti”. Se on historiallisesti ollut, ja suuressa määrin yhä on, tamili-identiteetin keskus.^[21] Kuten muut Etelä-Intian kielet, se kuuluu dravidakielten kielikuntaan eikä ole sukua Pohjois-Intian indoeurooppalaisille kielille. Kieli on saanut vähemmän vaikutteita sanskritista kuin muut dravidakielet ja se on säilyttänyt monia piirteitä proto-dravidasta. Nykyajan tamili lainaa kuitenkin erityisesti Tamil Nadussa vapaasti sanoja sanskritista ja englannista.

Klassinen tamilikirjallisuus, joka vaihtelee lyyrisestä runoudesta runousoppiin ja eettiseen filosofiaan, eroaa huomattavasti muiden Intian kielten nykykirjallisuudesta. Se edustaa vanhinta maallista kirjallisuutta Etelä-Aasiassa.^[22] Klassiseen tamilikirjallisuuteen kuuluvat Tiruvalluvarin Tirukural, tamilien viisi suurta eeposta (Manimegalai, Seevaga Sindhamani, Silapadhigaaram, Valayaapathi ja Kundalakesi) ja Auvaiyarin teokset. Kirjoitettu kieli on muuttunut hyvin vähän aikojen kuluessa, jonka vuoksi klassinen kirjallisuus on edelleen helposti nykyajan tamilien omaksuttavissa ja näin ollen se jatkaa vaikuttamistaan tamilikulttuurissa.

Nykyaikainen tamilikirjallisuus on kirjavaa vaihdellen intialaisesta nationalismista Subramanya Bharathyn töihin, Kalki Krishnamurthyn historiallisesta romantiikasta radikaaleihin ja sosiaalirealismia edustaviin Pudhumaipithanin ja Jayakanthanin teoksiin sekä Malathi Maithreen ja Kutti Revathin feminismiin. Sujatha, joka on kirjoittanut kirjoja romanttisista romaaneista tieteiskirjallisuuteen, on eräs suosituimmista tamilinkielisistä nykykirjailijoista. Viime vuosina Sri Lankan tamilikirjallisuus on tuottanut useita voimakkaita teoksia, jotka heijastelevat siviilien kokemaa tragediaa vuosien sisällissodan keskellä. Tamileilla on myös runsaasti diaspora-kirjallisuutta.

Tamilien kuvataiteet yhdistävät kaikkia sen kolmea pääsuuntausta: arkkitehtuuria, kuvanveistoa ja taidemaalausta ja noudattelevat selvästi etelä-aasialaista perinnettä. Kaikkein perinteisin tamilitaide on ainakin nimellisesti uskonnollista, yleensä keskittyen hindulaisuuteen, vaikkakin uskonnollinen elementti on yleensä vain edustamassa universaalia – tai joskus humanistista – teemaa.^[23] Klassisia taidemuotoja harjoitetaan yhä eli ne edustavat elävää kulttuuria.

 

Tärkein tamilien maalausmuoto on tanjore-maalaus, joka kuten nimi kertoo, on saanut alkunsa Tanjoresta (nykyään Thanjavur) 800-luvulla. Maalaus tehdään sinkkioksidilla päällystettyyn vaatteeseen, johon se värjätään ja koristellaan puolijalokivillä sekä kulta- tai hopealangalla. Samantyylisiä, mutta tekotavaltaan erilaisia, ovat temppeleiden seinämaalaukset. Tästä tunnetuin esimerkki on Meenakshin temppeli Maduraissa. Tamilimaalaukset yleensä tunnetaan tyylikkäästä eleganssistaan, rikkaasta värimaailmasta sekä yksityiskohtiin keskittymisestä.

Tamiliveistokset on yleensä tehty pronssiin valamalla tai kivestä (yleensä temppelien yhteydessä). Vanhimmat säilyneet veistokset ovat 600-luvulta. Mahabalipuramin luolaveistokset ja Chola-dynastian aikaiset pronssiveistokset ovat hienoimpia esimerkkejä tamilien veistotaiteesta ja -tyylistä. Erityisen suosittu pronssiveistosten aihe oli Sivan kuvaaminen Nataraja-tanssiasennossa, jossa hän on kuvattuna yksi jalka ylhäällä ja sädekehän ympäröimänä.

Tamilitemppelit itsessään voidaan usein nähdä yhtenä suuren mittakaavan veistoksena. Temppelit tunnetaan erityisesti korkeista torneistaan, joita kutsutaan nimellä gopuram (tai gopura). Ne muodostuvat useista kerroksista, joista jokainen muodostaa oman pienoispyhäkkönsä. Aluksi temppelit olivat yksinkertaisia ja elegantteja, mutta myöhemmin niistä tuli huolitellumpia ja koristeellisempia kuten Brihadisvaran temppeli Thanjavurissa. 1200-luvulta eteenpäin temppelien sisääntuloportit – joita kutsutaan tamilin kielellä gopurameiksi – alkoivat myös kasvaa isommiksi ja koristeellisemmiksi. Erityisesti Chidambaramissa ja Srirangamissa olevien temppeleiden gopuramit ovat erityisen vaikuttavia, täynnä veistoksia ja reliefejä, jotka kuvaavat hindumytologian hahmoja ja tapahtumia.

Kuten intialaisessa taiteessa yleensä, tamilitaide ei perinteisesti harrasta muotokuvausta tai realismia. Pääpaino on teokseen liittyvien ideaalisten prototyyppien ja symbolien kuvaamisessa. Tämä tarkoittaa usein, että pienten yksityiskohtien, kuten käden asennon suunnan, kuvassa olevien eläinten tai puiden, kuvatun vuorokaudenajan tietäminen on tärkeää taideteoksen merkityksen ymmärtämiselle.

Perinteisillä tamilien esittävillä taiteilla on antiikkiset juuret. Temppelit ja kuninkaalliset hovit olivat esittävien taiteen keskuksia jo ainakin klassiselta aikakaudelta lähtien. Klassisen tamilikirjallisuuden ja Natya Shastran perusteella nykyiset taidemuodot ovat hyvin lähellä antiikkisia. Paljolti kuten muissakin intialaisissa perinteissä, tamiliperinne painottaa eri esittävien taiteiden ykseyttä ja niiden symbioottista suhdetta kuvataiteisiin ja kirjallisuuteen. Tamiliperinteen mukaisesti esityksen tavoitteena on tuoda rasa – maku, mieliala, tunne – esiin, ja laatua arvioidaan sen mukaan kuinka se vaikuttaa yleisön mielialaan.

Tamileilla on yhteinen musiikkiperinne muun Etelä-Intian kanssa, jota kutsutaan nimellä karnaattinen musiikki. Karnaattisella musiikilla on juurensa antiikkisissa musiikkimuodoissa, joita kuvataan klassisessa tamilikirjallisuudessa ja johon on vaikuttanut Natya Shastran musiikilliset teoriat. Musiikkityyli keskittyy lauluääneen, soittimia käytetään säestykseen tai matkimaan laulajan roolia. Karnaattinen musiikki rakentuu melodiatyyppien (rāgam) ja toistuvien rytmityyppien (thāḷam) ympärille. Toisin kuin pohjoinen hindustanilainen klassinen musiikki, karnaattinen musiikki on lähes täysin uskonnollista.

Jyrkkänä vastakohtana pidättyväiselle ja älylliselle karnaattiselle musiikille, tamilien kansanmusiikki on elämäniloisempaa. Suosittuja muotoja ovat villup pattu, jota esitetään jousella (vil) ja naattupurapaattu, joka on folkloreen ja kansan historiaan liittyviä balladeja. 2000-luvun alun johtavia tamilien perinnemusiikin esittäjiä ovat Pushpuvanam Kuppuswamy ja hänen vaimonsa Anitha sekä Chandramukhi Chinnaponnu.

 

Hallitseva klassinen tanssityyli on bharata natyam. Bharata natyam on enimmäkseen esittävää, ei osallistuvaa. Tanssissa kuvataan laulussa kerrottua tarinaa ja sitä esittää lavalla yleensä yksi tanssija orkesterin säestyksellä. Taustalla laulaa yksi tai useampi laulaja. Tarina kerrotaan käyttäen käsien asentoja (mudra), kasvonilmeitä ja vartalonasentoja. Temppeleitä varten oli oma tyylinsä, jota esitettiin vain temppeleissä aina 1930-luvulle asti. Tanssijat ovat perinteisesti olleet aina naisia, mutta nykyään tanssia esittävät myös useat tunnetut miestanssijat.

Tamileilla on myös suuri joukko kansantansseja. Arvostetuin näistä on karakāṭṭam. Sen uskonnollisessa muodossa tanssia esitetään Mariamma-jumalattaren kuvan edessä. Tanssija kantaa päänsä päällä bambukehityksen ympäröimää messinkikannua, joka on täynnä keittämätöntä riisiä ja joka on koristeltu kukkasin. Tanssija elehtii ja hyppii laulun rytmin mukaan tiputtamatta jyviä. Karakāṭṭamia esitetään yleensä erityisten laulujen kanssa, joita kutsutaan nimellä temmanguppāṭṭu tai thevar pāṭṭu. Näissä kansanlauluissa rakastaja laulaa rakkautensa kohteelle nadaswaramin ja melamin säestyksellä. Muita kansantanssityylejä ovat muun muassa mayilāṭṭam, jossa tanssijat sitovat riikinkukonsulkia vyötärölleen; ōyilāttam, jota tanssitaan ympyrässä samaan aikaan heiluttaen erivärisiä vaatekappaleita; poykkāl kuthiraiyaaṭṭam,, jossa tanssijat käyttävät leikkihevosia; mān̲āṭṭam,, jossa tanssijat matkivat peuran sulavia hyppyjä; par̲aiyāṭṭam, jota tanssitaan rytmisten rummunlyöntien tahtiin sekä thīppandāṭṭam, johon liittyy palavat puiset soihdut.^[24]

Tamilitanssi liittyy läheisesti tamilien teatteriperinteeseen. Useimmat taidemuodot sisältävät molempia. Kuravañci on draamatanssityyppi, jota esittää neljä tai kahdeksan naista. Draama alkaa kurava-heimon ennustajanaisen kertomuksella rakkaudestaan riutuvasta naisesta. Laulut itsessään ovat lyyrisen kauniita, jota vaikutelmaa vahvistetaan tanssiesityksellä.

Therukkūthu (kirjaimellisesti ”katunäytelmä”) on kyläteatterin tai kansanoopperan muoto. Sitä esitetään perinteisesti kylien aukioilla ilman lavasteita. Esitykset sisältävät sekä lauluja että tanssia, usein samanaikaisesti ja tarinat voivat olla uskonnollisia tai maallisia. Esityksillä ei ole tiukkaa muotoa ja esiintyjät ovat usein vuorovaikutuksessa yleisön kanssa, pilkaten heitä tai ottaen heidät mukaan dialogiin. Viime aikoina therukkūthu on toiminut menestyksellisesti erilaisten sosiaalisten sanomien, kuten raittiuden, kastijärjestelmän kritisoinnin ja laillisten oikeuksien välittäjänä. Tämä on levinnyt myös Intian muihin osiin.

Tamil Nadussa Melaturin kylässä järjestetään paikallisen jumaluuden kunniaksi vuosittain bhagavatamelaksi kutsuttu esitys, joka kestää läpi yön. Osavaltiossa on myös kehittynyt länsimaista vaikutteita ottanut näyttämötaideperinne.

Nykyaikaisessa tamiliyhteiskunnassa ovat säilyneet sekä klassiset että perinteiset esittävät taiteet. Kansantaiteet taantuivat 1900-luvun puolivälissä, mutta ovat elpyneet uudelleen viime vuosina erityisesti eteläisessä Tamil Nadussa vaikkakin niiden suosio keskittyy maaseudulle. Tamil Nadun kansantaiteiden seura (Tamil̲nāṭu iyalisai nāṭaka man̲r̲am) on keskittynyt kansantaiteiden säilyttämiseen ja edistämiseen ja sillä on ollut merkittävä rooli kulttuuriperinteiden jatkumisessa.

Tamil Nadun tamilit suhtautuvat kiihkeästi elokuvaan. Tamilien elokuvateollisuus, jota kutsutaan yleisesti nimellä ”Kollywood”, on Intian toiseksi tuotteliain filmiteollisuus. Suurin osa tamilielokuvista sisältävät laulu- ja tanssikohtauksia. Elokuvamusiikki on oma suosittu genrensä, joka yhdistelee karnaattista musiikkia, tamilien kansanmusiikkia, Pohjois-Intian tyylejä, hip hoppia ja jopa heavy-musiikkia. Kuuluisia 1900-luvun lopun elokuvamusiikkisäveltäjiä ovat M. S. Viswanathan, Ilayaraaja ja A. R. Rahman.

Useimmat tamilit ovat hinduja, mutta islamilla ja kristinuskolla on myös pitkät perinteet Tamil Nadussa. Suositun legendan mukaan viimeisen Chera-kuninkaan sanotaan kääntyneen muslimiksi ja matkustaneen Arabiaan Muhammadin kumppaniksi (sahaba). Erään varhaisen Pallava-kuninkaan äidin uskotaan olleen kristitty. Eurooppalainen kristinusko korvasi alkuperäisen tamilikristinuskon kokonaisuudessaan 1500-luvulla ja useimmat nykypäivän kristityistä ovat joko protestantteja tai katolilaisia. Jainalaisuus oli yhteen aikaan valtauskonto Tamil Nadussa, mutta se taantui huomattavasti Pallava-dynastian aikana ja nykyään on vain muutamia tuhansia tamilijainalaisia.

Tamilihindulaisuudessa kuten muissakin hindulaisuuden paikallisissa muodoissa, on omia erityispiirteitään. Suosituin jumaluus on Murukan, joka on jo hyvin varhain esiintynyt Sivan pojan Kartikeyan kanssa, mutta joka alun perin on ollut ehkä toinen jumaluus.^[25] Mariammanin (Ammanin), jonka ajatellaan polveutuvan vanhoista äitijumalista, palvonta on hyvin yleistä. Cilappatikaramin sankaritarta Kannagia palvotaan paljon, erityisesti Sri Lankassa. Vishnulle, Sivalle, Ganapathille ja muille yleisille hindujumalille pyhitettyjä temppeleitä on paljon. Ayyavazhi-uskonto levisi Tamil Nadun eteläisissä osissa 1800-luvun puolivälissä ja sillä on paljon kannattajia Tirunelvelissa, Thoothukudissa ja Kanyakumarissa.

Maaseudulla Tamil Nadussa palvotaan monia paikallisia jumaluuksia, joita kutsutaan nimellä aiyyan̲ār. Niiden uskotaan olevan paikallisten sankareiden henkiä, jotka suojelevat kylää vaikeuksilta. Näiden palvonta keskittyy usein naḍukkalin – sankarin muistolle pystytetyn kiven – ympärille. Tämä palvonnan muoto mainitaan säännöllisesti klassisessa kirjallisuudessa ja on ilmeisesti siis jäänne antiikkisesta tamiliperinteestä.

Šaivismilla on vahva kannatus tamilien keskuudessa vaikka sen suurimmat kannattaja-alueet ovatkin pohjoisessa. Alvarit ja nayanarit, jotka olivat valtaosin tamileja, olivat tärkeässä asemassa bhakti-perinteen renessanssissa Etelä-Intiassa. 900-luvulla Vishishtadvaita-teorian puolestapuhuja filosofi Ramanuja teki monia muutoksia palvontatapoihin luoden uusia määräyksiä temppelimenoihin ja hyväksyen alempikastiset hindut hänen tärkeimmiksi opetuslapsikseen. Muita tärkeitä tamilien hengellisiä johtajia olivat Vallalar (eli Jothi Ramalinga Swamigal), Ramana Maharshi ja siddharit, jotka olivat ryhmä joogeja. Siddha-lääkintä liittyy myös tamilien šaivismiin. Ramayanan tapahtumat sijoittuvat monilta osin tamilialueille ja legendojen mukaan monet Raman sotilaista olivat tamileja. Ainoa Parashuramalle omistettu temppeli on Tamil Nadussa.

Tamililegendan mukaan Chola-, Chera- ja Pandya-kuninkaat kävivät satavuotisen sodan ensimmäisen vuosisadan alussa, jonka aikana he kehittivät täydelliset kamppailulajit. Neljän kamppailulajin oletetaan saaneen alkunsa tästä: kalarippayattu, silambam nillaikalakki, maankombukkalai ja varma kalai, joita kaikkia harjoitetaan nykyään osissa Tamil Nadua ja Keralaa.

Silambam nillaikalakkissa käytetään 1,6-metristä keppiä. Se kehitettiin matkustajille, jotta nämä pystyivät kävelysauvallaan puolustamaan itseään mahdollisia vihollisia vastaan. Sen tekniikat keskittyvät sauvankäyttöön niin ettei sen liike pysähdy sekä sauvan, jalkojen ja vartalon yhdenaikaiseen liikkeeseen. Varma kalaissa opetellaan iskemään vastustajan vartalon elintärkeisiin osiin käsin ja asein, maankombukkalaissa käytetään metallikärkistä peuransarvesta tehtyä asetta. Kalarippayattussa käytetään kaikkia kamppailumuotoja, mukaan lukien aseeton hyökkäys ja hyökkääminen puisilla ja metallisilla aseilla. Kalarippayattun perinne on vahvinta Keralassa.

Antiikkinen tamilien taistelulaji, aseeton härkätaistelu, oli suosittua klassisen aikakauden sotilaiden keskuudessa. Sitä harjoitetaan edelleen osissa Tamil Nadua, erityisesti Alanganallurissa lähellä Maduraita, jossa se tunnetaan nimellä jallikaṭṭu tai mañcuviraṭṭu. Lajin tapahtuma järjestetään vuosittain pongal-juhlan aikoihin.

Koska tamilit ovat olleet levittäytyneenä useisiin valtioihin läpi historiansa, on olemassa muutamia muodollisia yleisiä tamili-instituutiota. Tärkeimmät tamilien kansalliset toimielimet ovat olleet Tamil Nadun ja Sri Lankan hallitukset, jotka ovat edesauttaneet tamilin kielen käyttöä 1950-luvulta lähtien.

Tamil Nadun politiikan tärkein liike on Periyar Ramasamin perustama ”Itsekunnioituksen liike” (Self-respect Movement), joka perustuu itsekunnioitukselle ja rationalismille ja taistelee kastilaitosta ja alempien kastien syrjintää vastaan. Tamil Nadun kaikkien tärkeimpien poliittisten puolueiden ideologiat perustuvat Itsekunnioituksen liikkeeseen.

Sri Lankassa tamilipolitiikkaa hallitsivat federalistiset liikkeet Federal Partyn (Liittovaltiopuolue, myöhemmin Tamil United Liberation Front, Tamilien yhdistynyt vapautusrintama) johdolla aina 1980-luvun alkuun. 1980-luvulla Sri Lankan tamilipolitiikkaan alkoivat vaikuttaa useiden aseellisten joukkojen suorittamat väkivaltaiset sotatoimet. Tamil Eelamin vapautuksen tiikerit eli Tamilitiikerit nousi näistä ryhmistä tärkeimmäksi 1990-luvulla. 2000-luvulla Tamilitiikerit ovat aina välillä yrittäneet käynnistää neuvotteluja Sri Lankan hallituksen kanssa. Järjestö kontrolloi osia Sri Lankan pohjois- ja itäosista ja on yrittänyt muodostaa alueelle omaa hallintoa, jota se kutsuu Tamil Eelamin hallitukseksi.

1960-luvulla Tamil Nadun hallitus järjesti Tamilien maailmankonferenssin ja kokouksia on järjestetty sen jälkeen säännöllisesti. Vuonna 1999 perustettiin Tamilien maailmankonfederaatio suojelemaan ja edistämään tamilikulttuuria sekä lisäämään yhteenkuuluvuuden tunnetta eri puolilla maailmaa asuvien tamilien välillä. Sen jälkeen konfederaatio on ottanut käyttöön tamilien lipun sekä laulun tamilien ylikansallisiksi symboleiksi. Lipun sanat ovat klassisen runoilijan Kanian Poongundranaarin runon avaussanat: ”Kaikki maat ovat kotimme, kaikki ihmiset ovat sukumme”.

• Bowers, F. (1956). Theatre in the East – A Survey of Asian Dance and Drama. New York: Grove Press.
• Casson, L. (1989). The Periplus Maris Erythraei: Text with Introduction, Translation and Commentary. Princeton, Princeton University Press. ISBN 0-691-04060-5.
• Chaitanya, Krishna (1971). A history of Malayalam literature. New Delhi: Orient Longman. ISBN 81-250-0488-2.
• Coomaraswamy, A. K. (1946). Figures of Speech or Figures of Thought. London: Luzac & Co.
• Gadgil, M. & Joshi, N. V. & Shambu Prasad, U. V. & Manoharan, S. & Patil, S. (1997). ”Peopling of India.” In D. Balasubramanian and N. Appaji Rao (eds.), The Indian Human Heritage, pp. 100–129. Hyderabad: Universities Press. ISBN 81-7371-128-3.
• Hart, G. L. (1975). The Poems of Ancient Tamil: Their Milieu and their Sanskrit Counterparts. Berkeley: University of California Press. ISBN 0-520-02672-1.
• Hart, G. L. (1979). ”The Nature of Tamil Devotion.” In M. M. Deshpande and P. E. Hook (eds.), Aryan and Non-Aryan in India, pp. 11–33. Michigan: Ann Arbor. ISBN 0-89148-014-5.
• Hart, G. L. (1987). ”Early Evidence for Caste in South India.” In P. Hockings (ed.), Dimesions of Social Life: Essays in honor of David B. Mandelbaum. Berlin: Mouton Gruyter.
• Mahadevan, Iravatham (2003). Early Tamil Epigraphy from the Earliest Times to the Sixth Century A. D. Cambridge, Harvard University Press. ISBN 0-674-01227-5.
• Parpola, Asko (1974). ”On the protohistory of the Indian languages in the light of archaeological, linguistic and religious evidence: An attempt at integration.” In van Lohuizen, J. E. de Leeuw & Ubaghs, J. M. M. (eds.), South Asian Archaeology 1973, pp. 90–100. Leiden: E. J. Brill.
• Parpola, Asko (2003). Deciphering the Indus script (2nd ed.). Cambridge: Cambridge University Press. ISBN 0-521-79566-4.
• Pillai, Suresh B. (1976). Introduction to the study of temple art. Thanjavur: Equator and Meridian.
• Ramaswamy, Sumathi (1998). Passions of the Tongue: language devotion in Tamil India 1891–1970. Delhi: Munshiram. ISBN 81-215-0851-7.
• Sastri, K. S. Ramaswamy (2002). The Tamils: The People, Their History and Culture, Vol. 1: An Introduction to Tamil History and Society. New Delhi: Cosmo Publications. ISBN 81-7755-406-9.
• Sharma, Manorama (2004). Folk India: A Comprehensive Study of Indian Folk Music and Culture, Vol. 11: Tamil Nadu and Kerala. New Delhi: Sundeep Prakashan. ISBN 81-7574-141-4.
• Sivaram, Rama (1994). Early Chola Art: Origin and Emergence of Style. New Delhi: Navrang. ISBN 81-7013-079-4.
• Suryanarayan, V. (2001). ”In search of a new identity”, Frontline 18(2).
• Swaminatha Iyer, S. S. (1910). A Brief History of the Tamil Country, Part 1: The Cholas. Tanjore: G. S. Maniya.
• Varadpande, M. L. (1992). Loka Ranga: Panorama of Indian Folk Theatre. New Delhi: Abhinav Publications. ISBN 81-7017-278-0.
• Wells, Spencer (2002). The Journey of Man: A Genetic Odyssey. Princeton University Press.
• Zvebil, K. (1974). The Smile of Murugan: On Tamil Literature of South India. Leiden: Brill. ISBN 90-04-03591-5.

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tamilit.

• Tamil Studies Conference 2006 (Arkistoitu – Internet Archive)
• Tamilnation.org
• A Tamil human rights news portal (Arkistoitu – Internet Archive)
• Thamizhar Martial Arts
• Tamilien diasporan historia
• Genocide of Tamils (Arkistoitu – Internet Archive)
• Tamil Virtual University – Video gallery (Arkistoitu – Internet Archive)
• Tamil Library