Savolaisten asutusliike

Savolaisten asutusliikkeen alkusysäyksenä ja ylläpitävänä voimana on pidetty vahvaa väestönkasvua ja tarvetta uusille erämaille, kalavesille ja kaskimaille. Savolaisten harjoittama kaskiviljely vaati jatkuvasti uusia maita, mutta tuotti niin hyviä satoja, että se elätti suuriakin perheitä. Toisaalta kaskiviljely myös vaati paljon työvoimaa.^[1]

Savolaisten eränkäynti ja sitä seurannut asutus levisivät voimakkaasti 1300-luvulla Päijänteen ja Saimaan välisellä alueella sekä Saimaan pohjois- ja itäpuolella. 1400-luvulla savolaiset olivat lisääntyneet ja muutto Karjalasta jatkui niin, että 1400-luvun puolessavälissä perustettiin Juvan ja Säämingin pitäjät ja 1470-luvulla rakennettiin Olavinlinna.^[1] Vakiintuneen käsityksen mukaan Pohjois-Savon asuttaminen alkoi 1400-luvun lopulla.^[2] 1500-luvun alussa Leppävirran seutu oli asutettu.^[1] Arvo M. Soinisen mukaan Pohjois-Savon asuttaminen oli vilkkaimmillaan 1520- ja 1530-luvuilla.^[2] Jukka Korpelan mukaan kyse ei varsinaisesti ollut Savon asuttamisesta, vaan alueella jo aikaisemmin eläneen väestön kirjaamisesta verorekistereihin ja veronmaksun edellyttämästä viljanviljelyn voimistumisesta.^[3]

 

Kuningas Kustaa Vaasa pyrki lisäämään kruunun tuloja. Hän yritti nostaa maaveroa, mutta talonpojat vastustivat sitä niin kovasti, että oli helpompaa kannustaa heitä perustamaan uusia tiloja. Näin kruunu sai uusia verotettavia. Etenkin Suomessa oli paljon mahdollisuuksia perustaa uusia tiloja. Silloisen asutuksen eteläpuolella oli maata, joka kiistattomasti kuului taloille ja kylille, mutta asutuksen pohjoispuoliset asumattomat maat olivat erämaita, joihin talonpojilla oli ikiaikainen nautintaoikeus.^[4] Vuonna 1542 kuningas otti erämaat kruunun haltuun ja julisti, että ne voitiin vapaasti asuttaa. Tämän myötä Savonlinnan voudit kehottivat savolaisia muuttamaan erämaihin.^[2] Savonlinnan vouti Klemet Krok huomautti jo tuolloin Kustaalle, että Pohjois-Savon asuttamisesta oli sekin hyöty, että se vahvistaisi alueen yhteyden Ruotsiin. Pohjois-Savo kuului Pähkinäsaaren rauhan nojalla virallisesti Venäjälle.^[4]

Kustaa Vaasan valtakauden (1523–1560) lopulla Leppävirta oli jo asutettu melko tiheästi ja Kuopio, Lapinlahti sekä Maaninka kohtalaisen tiheästi. Savon pohjoisimmissa pitäjissä asti oli kiinteää, mutta harvaa asutusta. Tavinsalmen pitäjän eli Pohjois-Savon asuttivat pääasiassa juvalaiset, rantasalmelaiset ja sääminkiläiset. Savon asutus ulottui pitkälle Venäjän puolelle Pähkinäsaaren rauhan rajalta.^[2]

Savolaisten asutusliikettä pidetään usein Kustaa Vaasan asutuspolitiikan seurauksena, mutta muuttoliike oli alkanut jo kauan ennen vuoden 1542 julistusta. Tässä vaiheessa Pohjois-Savon asuttaminen oli lopuillaan, joten Tavinsalmen hallintopitäjä voitiin jo perustaa. Kustaa ja hänen voutinsa ohjasivat asuttamista Hämeen ja Satakunnan erämaihin, kun näiden seutujen asukkaat eivät itse erämaitaan asuttaneet.^[1] Suurin osa Hämeen erämaiden uudisasukkaista oli savolaisia, koska Etelä-Savo on karua maata, kun taas Hämeen etelä- ja keskiosissa oli runsaasti uudisasutukseen soveltuvaa hedelmällistä maata ja hyviä kaskimaita.^[2] Savolaisten muuttoliike oli siis käynnistynyt spontaanisti, mutta 1540-luvulta lähtien kruunu ohjasi sitä.^[1] Liike myös vahvistui, kun kuningas ja vouti asettuivat tukemaan sitä.^[4]

Savolaiset olivat taistelleet erämaista hämäläisten kanssa keskiajalla, joten ennen hämäläisten nykyisessä Keski-Suomessa sijainneiden erämaiden asutusta savolaisten asutusliike suuntasi Pohjanmaalle.^[2]

1530-luvulta lähtien savolaisten asutus levisi pohjalaisten erämaille. Siikajoen vartta asutettiin Revonlahdelle asti, Oulujoen varrelta asutettiin Utajärvi sekä Muhos, ja myös Oulujärven rantoja asutettiin. 1540-luvulla savolaisia muutti Etelä-Pohjanmaan järviseudulle, Evijärvelle ja Lappajärvelle asti. Pohjoisessa asutus levisi Haapajärvelle ja Pyhäjärvelle, jossa oli myös hämäläisten erämaita. Pohjanmaan eteläosien savolaisasutus laajeni ja kasvoi nopeasti.^[2]

Karjanhoidon ohella kalastus ja metsästys olivat vielä 1500-luvulla merkittäviä elinkeinoja pohjalaisille. Erityisen tärkeitä oli kesällä tehdyt kalastusretket erämaajärville. Esimerkiksi Limingan pitäjässä peltoviljely ja karjanhoito olivat vuonna 1558 jo merkittävässä asemassa, mutta lähes 40 prosenttia taloista lähetti edustajansa kalastamaan Oulujärvelle. Liminkalaisten matkaan lähettämillä 120 venekunnalla oli tuona vuonna mukanaan melkein 4 000 verkkoa. Rannikon asukkaiden eräjärvikalastus alkoi taantua 1570-luvulta lähtien savolaisten asutusliikkeen ja viisikolmattavuotisen sodan vuoksi.^[5]

Kruunu vaikutti erityisen vahvasti Oulujärven erämaan asuttamiseen.^[1] Oulujärven alueen eli nykyisen Kainuun ensimmäiset asukkaat tulivat Savon itä- ja keskiosista. 1530-luvulla savolaisasutus levisi Oulujärven länsipäähän ja Oulujokilaaksoon, Limingan erämaahan.^[1][2] Tuolloin seudulle muutti 10-20 savolaista.^[2] Savonlinnan vouti Gustaf Fincke painosti savolaisia muuttamaan Oulujärvelle ja keväällä 1552 Savon rintamailta muutti 140 perhettä Oulujärvelle, 400 kilometriä pohjoiseen.^[1] Kustaa Vaasa kielsi pohjalaisia häiritsemästä uudisasukkaita ja Fincke lähetti Oulujärvelle sotilaita suojelemaan savolaisia paitsi pohjalaisilta, myös vienankarjalaisilta.^[2] Kuninkaan tarkoituksena olikin vahvistaa Ruotsin valtaa kiistellyllä rajaseudulla ja vallata maita, jotka Pähkinäsaaren rauhan mukaisesti olisivat kuuluneet Venäjälle.^[1]

Keskiajalla Hämeen ja Ala-Satakunnan pääelinkeino oli ollut pyynti. Kun erämaita ei ollut enää saatavilla läheltä, niitä hankittiin kauempaa, nykyisestä Keski-Suomesta, Pohjois-Savosta ja Oulujärven alueelta asti. 1500-luvulle tultaessa turkisten merkitys kuitenkin väheni ja Hämeen taloista enää 20 prosenttia ja Satakunnan taloista 15 prosenttia omisti kaukaisia erämaita. 1500-luvun lopulla savolaiset asuttivat nämä erämaat.^[5]

Hämäläisten erämaihin muutti 1540-luvulla vain pari savolaista. Kiinteä hämäläisasutus ei ulottunut Jyväskylän seutua pohjoisemmaksi, mutta hämäläiset suojelivat erämaitaan.^[2] Kuningas Kustaa Vaasa vaati hämäläisiä, satakuntalaisia ja pohjalaisia perustamaan erämailleen tiloja, mutta nämä eivät olleet halukkaita.^[4] Vuonna 1551 jämsäläiset polttivat Haapajärven ja Pyhäjärven talot, jotka oli rakennettu heidän vanhoihin erämaihinsa. Uudisasukkaat valittivat kuninkaalle. Seuraavana vuonna Hollolan käräjillä julistettiin, että erämaiden asukkaat olivat kuninkaan suojeluksessa ja että jos maiden entiset omistajat halusivat pitää maat, heidän pitäisi lähettää joku edustajansa asumaan maille. Tämän jälkeen hämäläiserämaiden uudisasukkaita ei enää häiritty.^[2] Moni hämäläinen ilmoitti olevansa halukas muuttamaan itse erämaalleen. Kuningas takasi heille siihen etuoikeuden ja nimitti Gustaf Fincken korkeaan virkaan Hämeeseen, jotta tämä johtaisi hämäläisten asutustoimintaa.^[4] Suurin osa uudisasukkaista oli kuitenkin savolaisia.^[2] Hämäläisten ilmoitukset olivat enimmäkseen verukkeita, joilla he pyrkivät säilyttämään nautintaoikeutensa erämaihin. Paikoin tämä saattoi lykätä erämaiden asuttamista, mutta se ei estänyt sitä.^[4]

Kustaa Vaasan valtakaudella Rautalammin suurpitäjään eli pohjoiseen Keski-Suomeen ja läntiseen Pohjois-Savoon perustettiin yli sata taloa, joista viidennes oli hämäläisten perustamia. Kustaan aikana Keski-Suomessa taloja perustettiin lähinnä Rautalammin ja Viitasaaren reittien varsille, Saarijärven reitin varrelle niitä perustettiin hyvin vähän. Satakuntalaisten koillisiin erämaihin, Näsijärven latvavesien rannoille, taloja perustivat 1540–1550-luvuilla enemmän satakuntalaiset kuin savolaiset. Kustaan kuoleman jälkeen alueelle perustettiin Ruoveden pitäjä ja savolaisten osuus kasvoi nopeasti.^[2]

Kansanperinteen mukaan saamelaiset vetäytyivät pohjoiseen, kun uudisasukkaat levittäytyivät heidän mailleen. Edelleen perinnetiedon mukaan osa saamelaisista tapettiin. Pentti Virrankoski olettaa, että nämä ovat myöhemmin keksittyjä tarinoita. Myöhemmin, kun Lappia asutettiin, saamelaiset eivät vetäytyneet eikä heitä tapettu, vaan he omaksuivat suomalaisten elinkeinot ja sulautuivat näihin. Myös Etelä-Suomessa suurin osa saamelaisista jäi paikoilleen. Virrankoski olettaa, että näin kävi yleisesti myös silloin, kun savolaiset muuttivat saamelaisten maille. Virrankoski huomauttaa myös, että metsäsaamelaiset olivat kalastajia ja metsästäjiä, joten heidän ei olisi ollut helppo muuttaa, sillä heidän elinkeinonsa vaati maiden ja vesien tuntemusta. Jos he olisivat muuttaneet pohjoisemmaksi, tämä olisi myös häirinnyt siellä elävien saamelaisten elinkeinoa. Savosta ja Pohjanmaalta tiedetään monia tapauksia, joissa saamelaiset ovat jääneet paikoilleen. Lisäksi Lappalaisesta tuli yleinen sukunimi Savossa.^[2]

 

Pähkinäsaaren rauhassa oli sovittu, että Ruotsin ja Venäjän raja kulki Säämingistä Varkauden kautta Pyhäjoelle. Savolaisia uudisasukkaita asettui tämän rajan itäpuolelle, mikä johti riitoihin Ruotsin ja Venäjän sekä Ruotsin alaisten savolaisten ja Venäjän alaisten karjalaisten välillä. Ruotsissa esitettiin, että valtakuntien raja olisikin kulkenut suunnilleen nykyistä Kerimäen itärajaa pitkin, sitten Orivettä, Juojärveä ja Rikkavettä pitkin Nilsiän itärajalle ja sieltä Rautavaaran Tiilikalle. Suunnilleen tämä raja onkin myöhemmin vakiintunut Karjalan ja Savon väliseksi rajaksi.^[2]

Savolaisasutuksen leviäminen Venäjän puolelle Pähkinäsaaren rajaa haittasi pohjoiskarjalaisten eränkäyntiä, joten savolaiset ja pohjoiskarjalaiset riitelivät rajasta 1520-luvulta lähtien. Pohjois-Karjalan väestö lisääntyi voimakkaasti: Veijo Saloheimon mukaan taloluku kasvoi vuoden 1500 ja vuoden 1618 välisenä aikana 568:sta talosta 1 408:aan. 1500-luvun puolessavälissä taloja oli luultavasti jo selvästi yli tuhat. Väestö kasvoi etenkin Kiteellä, Liperissä ja Tohmajärvellä. Pohjoisen Kaavi, Rautavaara, Säyneinen ja Valtimo puolestaan olivat 1500-luvun lopulla vielä erämaata. Savon asukasluku oli kuitenkin kolme kertaa suurempi kuin Pohjois-Karjalan.^[2]

1530-luvulla oli rajakahakoita, joiden yhteydessä savolaiset tekivät hävitysretkiä Enoon saakka. Vuosina 1545–1548 kahakat yltyivät: pohjoiskarjalaiset hyökkäsivät Kerimäelle, Sääminkiin ja Pohjois-Savon itäosaan ja tappoivat yli 200 henkilöä. Savolaiset kostivat hyökkäämällä Ilomantsiin, Kurkijoelle ja Nurmekseen asti. Kahakat päättyivät, kun Gustaf Fincke lähetti Savonlinnasta sotilaita palauttamaan rauhan rajaseudulle. Rajakahakoita oli myös Karjalankannaksella, Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa. Vuonna 1548 ”venäläiset”, luultavasti lähinnä vienankarjalaiset, tappoivat muutaman Oulujärven savolaisista.^[2]

Suomen aateli kehotti alkuvuonna 1555 Kustaa Vaasaa aloittamaan sodan Venäjän kanssa. Suuri Venäjän sota syttyikin maaliskuussa. Se käytiin enimmäkseen Karjalankannaksella, mutta Savoakin uhattiin. Gustaf Fincke täydensi joukkojaan nostoväellä. Nostoväkeä saatiin aseistettua noin kolmetuhatta miestä, enimmäkseen savolaisia. Savoon tuotiin myös lisää vakinaista sotaväkeä, jotka hajautettiin linnaleiriin ympäri maakuntaa. Suurimmaksi osaksi savolaisilla talonpojilla ei ollut kuitenkaan ketään apunaan taisteluissa vihollisia vastaan. Viholliset olivat Savossa ortodoksisia karjalaisia ja ajoittain myös venäläisiä. He hävittivät Savon itäosia, etenkin Tavinsalmen pitäjää, joka oli pohjoisosien uudisasutusseutua. Savolaiset taas hävittivät Karjalaa kaakkoon aina Hiitolaan asti. Kesällä 1555 sota levisi Pohjanmaalle, jonka yhteydessä karjalaiset myös tappoivat kolmesataa Oulujärven savolaista uudisasukasta ja polttivat kymmeniä näiden taloista. Sota päättyi ratkaisemattomana vuonna 1557. Valtakuntien raja jäi kiistanalaiseksi.^[2]

Vuonna 1567 rajakahakat alkoivat uudestaan, kun Savon ja Ruotsin puoleisen Karjalan talonpojat tekivät hävitysretkiä Venäjän puolelle. Seuraavana vuonna heillä oli mukanaan nihtejä Viipurin linnasta. Venäjän joukot hyökkäsivät vuonna 1570 Ruotsin puoleiseen Viroon. Tästä alkoi pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota, jonka päänäyttämöitä olivat Inkeri, Karjala ja Viro. Savolaiset tekivät omatoimisesti jatkuvia ja tuhoisia hyökkäyksiä Venäjän puoleiseen Karjalaan, kun taas ortodoksiset karjalaiset eivät onnistuneet mainittavasti hävittämään Savon itäosia. Satoja savolaisia nostomiehiä soti myös Ruotsin vakituisen sotaväen tukena.^[6]

 

Sodankin aikana 1570-luvulla Oulujärven savolaisasutus kasvoi, niin että siellä oli lopulta 208 verotettavaa taloa. Suurin osa asui Oulujärven ympärillä, mutta asutus jatkui aina seudulle, jonne myöhemmin rakennettiin Sotkamon kirkko. Myös Emäjoen varrella oli taloja, enimmäkseen Ristijärvellä, mutta myös Hyrynsalmella asti. Myös Puolangalla oli monta taloa, ja Iijoen varrella Pudasjärvellä jonkin verran. Kainuussa ei ilmeisesti ollut enää paljonkaan saamelaisia, vaan heidän talvikylänsä oli Kuusamossa asti. He olivat ehkä paenneet sinne vienankarjalaisten hyökkäyksiä.^[6]

Vuosina 1574–1576 Kainuun taloja poltettiin, enimmäkseen Oulujärven seudulla. Heikki Kirkinen olettaa, että hyökkääjät olivat pohjoiskarjalaisia eivätkä vienankarjalaisia. Vienankarjalaiset liittyivät sotaan vuonna 1578. He hävittivät Lappia ja saamelaiskyliä ja tekivät suuremman hyökkäyksen Oulujärvelle, jossa he polttivat paljon taloja. Pohjoisessa sota oli yhtäjaksoista eikä aselevoista välitetty, sillä Venäjä noudatti alkuperäistä Pähkinäsaaren rauhan rajaa ja pyrki hävittämään puolelleen Ruotsista tulleen asutuksen. Vuoteen 1585 mennessä Oulujärven pitäjässä ei ollut enää muuta asutusta kuin muutama syrjässä sijaitseva talo. Suurin osa asukkaista tapettiin.^[6] Henkiin jääneet pakenivat Tornion- ja Kemijoen rannoille, Pudasjärvelle, Pohjanmaan rannikolle ja Savoon. Pakolaisten myötä Kemiin tuli suuri savolaisväestö.^[6]

Oulujärven alue asutettiin sodan jälkeen uudelleen, tällöinkin pääosin Savosta käsin.^[7] Myös monet alueelta paenneet perheet palasivat alueelle. Kainuuseen muuttamista kannusti, että alueella tehtiin sotaväenottoja vasta 1630-luvulta lähtien ja senkin jälkeen vain vähän. Kokemuksesta nimittäin tiedettiin, että sotamiehiksi otetut pakenivat Kainuusta helposti valtakunnanrajan taakse. Verotuskin oli Kainuussa melko kevyttä. Sodan päättyminen ja 1605–1619 rakennettu Kajaanin linna lisäsivät alueen turvallisuutta. Kaiken lisäksi raivaamatonta maata oli alueella paljon, joten 1620-luvulla Oulujärven ympäristössä ja siihen laskevien vesireittien rannoilla oli jo enemmän taloja kuin ennen viisikolmattavuotista sotaa.^[8]

Sota päättyi, kun Ruotsi ja Venäjä solmivat vuonna 1595 Täyssinän rauhan. Rauhansopimuksessa sovittiin, että valtakuntien raja kulki Savon ja Karjalan rajaa pitkin Rautavaaralle ja sieltä Kuusamon Iivaaran kautta Jäämerelle.^[6]

Suomen keskiajalla alkanut uudisasutus jatkui 1560-luvulle asti. 1570-luvulla verotus kiristyi sotien vuoksi, mikä johti uudisasutuksen loppumiseen ja autioitumiseen Länsi- ja Etelä-Suomessa. Myös Itä- ja Pohjois-Suomessa taloja alkoi 1570-luvulta lähtien köyhtyä ja autioitua, mutta uudisasutus jatkui. Noin vuoteen 1570 mennessä savolaiset olivat asuttaneet Pohjois-Savon, Pohjois-Hämeen ja Pohjois-Satakunnan. Tämän jälkeen savolaisten asutusliike jatkui Etelä- ja Keski-Pohjanmaan järviseuduille ja jokilatvoille. 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa savolaiset perustivat Pohjois-Pohjanmaan jokilaaksoihin Kalajoelta Tornionjoelle satoja uusia tiloja. Tällöin perustettiin muun muassa Pudasjärvi ja Taivalkoski. Vuosina 1545–1610 savolaiset perustivat Kalajoen pohjoispuolelle ainakin 1 650 uutta tilaa, joskaan kaikki eivät olleet pitkäikäisiä. 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa savolaiset perustivat tiloja yhä pohjoisemmaksi ja tällöin perustettiin muun muassa Kemijärvi, Kolari, Muonio, Pajala ja Tervola.^[7]

Autioituminen alkoi piinata Savoakin 1580-luvulta lähtien. Maakunnan tilojen määrä laski vuosina 1620–1635 viidenneksen, minkä jälkeen lukumäärä alkoi nousta, mutta hyvin hitaasti. Mikkelin seudulla tilojen määrä laski suhteellisen vähän, Itä-Savossa lasku taas oli erittäin suuri. Pohjoisen suurpitäjissä, Kuopiossa ja Iisalmessa, tilojen määrä kasvoi vahvasti. Etelä-Savon autioitumista selittää, että sieltä muutti paljon ihmisiä Käkisalmen lääniin ja Inkeriin sekä Kainuuseen, joka asutettiin sodan jälkeen uudestaan.^[8]

1500-luvun lopulla savolaisia alkoi muuttaa Keski-Ruotsiin. Suomalaisia oli muuttanut emämaahan ainakin 1300-luvulta lähtien, mutta muuttajat olivat olleet enimmäkseen Lounais-Suomesta ja Pohjanmaan rannikolta ja he olivat muuttaneet Tukholman ja Uplannin seudulle. Noin vuonna 1580 savolaisia alkoi muuttaa Kaarle-herttuan herttuakuntaan. Kaarle houkutteli savolaisia herttuakuntaansa kuuluvien Södermanlandin, Närken ja Västmanlandin erämaihin. Hänellä oli Suomessa asiamiehiä, jotka värväsivät savolaisia siirtolaisiksi. Kari Tarkiaisen tutkimus osoittaa, että savolaisia muutti Keski-Ruotsiin varsinkin Rautalammilta ja Ruovedeltä, mutta muuttoliikettä tuli jonkin verran myös varsinaisesta Savosta. Muuttajat kertoivat muuton syyksi verotuksen ja sotaväenottojen raskauden, virkamiesten ja sotilaiden mielivallan sekä tarpeen uusille kaskimaille. Savolaisia muutti Keski-Ruotsiin myös osittain Kaarlen herttuakunnan ulkopuolelle.^[9]

Muuttoliike emämaan kaskimetsiin jatkui 1600-luvun puoleenväliin saakka. Siinä vaiheessa muutettiin myös eteläiseen Norlantiin, muun muassa Gästriklandiin ja Hälsinglandiin. Myös Taalainmaalle ja Värmlantiin muutettiin, ja niissä suomen kieli säilyi 1900-luvulle saakka. Joitain savupirttejä on yhä jäljellä. Värmlannin suomalaisasutus jatkui myös Norjan puolelle. Emämaahan ja Norjaan muuttaneiden suomalaisten lähtöpaikoista ei tiedetä paljon, mutta moni heistä muutti Rautalammin ja Laukaan suurpitäjistä Keski-Suomesta. He olivat siis savolaista alkuperää. Kari Tarkiaisen arvion mukaan 1650-luvulla metsäsuomalaisia oli noin 20 000.^[8]

Vuonna 1638 perustettiin Uuden Ruotsin siirtokunta Eteläjoen (nyk. Delawarejoki) varrelle. Siirtokuntaan muutti satoja suomalaisia, etenkin Värmlannin kaskiviljelijöitä. Siirtokuntalaiset olivat nykyisen Philadelphian seudun ensimmäiset eurooppalaiset asukkaat.^[8]

 

Inkeri ja Käkisalmen lääni olivat tulleet Ruotsin voittomaiksi vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhansopimuksen myötä. Alueiden ortodoksisia asukkaita painostettiin ja vainottiin. Valtio piti heitä poliittisesti epäluotettavina, joten heitä verotettiin ankarasti. Paikalliset virkamiehet myös verottivat heiltä enemmän kuin laki vaati, eikä asiaa voitu rajaseudulla valvoa tehokkaasti. 1630-luvulta lähtien ortodoksien piti olla mukana rakentamassa luterilaisia kirkkoja ja maksaa osuutensa luterilaisten pappien palkoista. Stolbovan rauhan jälkeen ortodokseja alkoikin muuttaa Venäjälle. Muuttoliike vahvistui 1630-luvulla ja vuoteen 1650 mennessä suurin osa Käkisalmen läänin karjalaisista oli muuttanut pois.^[8]

Kun voittomaiden tilat autioituivat, alueelle muutti Suomen luterilaisia. Pohjois-Karjalaan muutti enimmäkseen savolaisia, mutta myös pohjalaisia, tosin heistäkin monella oli savolaiset juuret. Käkisalmen läänin eteläosiin muutti pääasiassa luterilaisia karjalaisia, Inkeriin myös savolaisia. Vuonna 1643 Inkerissä oli Veijo Saloheimon mukaan ainakin 200 savolaista perhettä eli yli tuhat henkilöä. He asuivat etenkin alueen pohjoisosissa, mutta myös Länsi-Inkeriin oli muuttanut savolaisia. Myöhemmin Inkeriin muutettiin jonkin verran Länsi-Suomestakin. Inkeriin varsinaisesta Ruotsista muuttaneita karjalaisia alettiin myöhemmin kutsua äyrämöisiksi ja savolaisia savakoiksi. Näillä heimoilla oli 1800-luvulle asti erilaiset tavat ja murteet.^[8]

Kun Venäjä hyökkäsi Ruotsiin 1650-luvulla, voittomaiden ortodoksit asettuivat Venäjän puolelle. Sodan aikana ortodoksien muuttoliike Venäjälle voimistui ja kun Ruotsi ja Venäjä solmivat Kardisin rauhan vuonna 1658, ortodokseja pakeni joukoittain Venäjälle. He pelkäsivät luterilaisten kostoa, sillä olivat tuhonneet näiden omaisuutta ja myös tappaneet näitä. Käkisalmen seudulta ja Laatokan Karjalasta muuttivat melkein kaikki ortodoksit, joita siellä vielä asui. Joihinkin osiin Käkisalmen lääniä ortodokseja jäi silti melko paljon. Pohjois-Karjalastakin muutettiin Venäjälle, mutta 1600-luvun lopulla alueella asui yhä 2 000–3 000 ortodoksia. Yhteensä Karjalasta pakeni Venäjälle noin 30 000 ortodoksia. Inkerin ortodokseista – venäläisistä, inkerikoista ja vatjalaisista – melkein kaikki pakenivat, joten alueen väestöstä tuli enimmäkseen luterilainen. Sodan jälkeen savolaiset ja Suomen karjalaiset pääsivät asuttamaan suuria alueita, jotka olivat tyhjentyneet väestöstään. Muuttamiseen houkutteli, että Inkerissä ja Käkisalmen läänissä ei ollut sotaväenottoja.^[8]

Vielä 1630-luvulla Savossa ja Pohjois-Pohjanmaalla perustettiin uusia tiloja, kun muualla tilat autioituivat. Autioituminen päättyi Suomessa 1600-luvun puolivälissä. Tässä vaiheessa Savonkin taloluku oli laskemassa ja Pohjois-Pohjanmaan uudisasutus päättynyt. Uudistilat autioituivat helposti, etenkin kun vuodet 1632–1643 olivat Suomen pohjoisosissa melkein pelkästään katovuosia.^[7]

1500-luvun puolessavälissä saamelaisia asui enimmäkseen nykyisen Lapin ja Kuusamon alueella. Tällöin oli jo voimassa lapinraja, jonka yli talonpojat eivät saaneet mennä pyytämään ilman saamelaisten lupaa. Uudisasutus alkoi levitä lapinrajan yli kuningas Kaarle IX:n (sama Kaarle kuin aiemmin mainittu Kaarle-herttua, jonka herttuakuntaan Keski-Ruotsissa savolaiset muuttivat) 1600-luvun alussa antamien käskyjen ja vuoden 1673 julistuksen myötä.^[1] 1670-luvulla alkanut asutuksen ekspansio kesti isoonvihaan asti.^[7]

1600-luvun puolessavälissä Lappiin muutti vain yksittäisiä uudisasukkaita, lähinnä Enontekiölle, Kemijärvelle ja Kittilään. Vuonna 1673 kruunu antoi julistuksen, jossa se lupasi Lappiin muuttaville vapautuksen veroista viideksitoista vuodeksi ja sen jälkeen vain matalan lapinveron sekä ikuisen vapautuksen sotaväenotoista. Tämä johti ryntäykseen, jossa Kitkan ja Maanselän lapinkyliin muutti kerralla lähes sata perhettä, enimmäkseen savolaisia.^[7]

 

Savolaisten uudisasukkaiden pääelinkeino oli aluksi kaskiviljely. Suurin osa jäi uudelle asuinpaikalleen vakituisesti ja alkoivat kaskenpolton lisäksi harjoittaa peltoviljelyä. Pohjanmaalla uudisasukkaat omaksuivat pohjalaisilta suurten nautakarjojen pidon. Pohjois- ja Keski-Pohjanmaalla taas omaksuttiin savolaisilta aatra-aura ja korkeasepäinen työreki (sepä on reen jalaksen nokka). Jotkut savolaiset uudisasukkaat harjoittivat pelkkää kaskiviljelyä, minkä vuoksi heidän piti muuttaa usein.^[2]

Viljelyn lisäksi kalastus ja metsästys olivat savolaisille pääelinkeinoja 1500-luvulle asti. Savolaisten muuttoa motivoi myös tarve uusille kalavesille ja turkistenpyyntimaille.^[5]

• Jutikkala, Eino & Pirinen, Kauko: Suomen historia, s. 92–94. (Viides painos) WSOY, 1999. ISBN 951-0-24280-2
• Vahtola, Jouko: Suomen historia. Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9
• Virrankoski, Pentti: Suomen historia 1. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-341-3