Risteilyohjus
Risteilyohjus on tuottamallaan työntövoimalla ja nosteella lentävä miehittämätön ilma-alus -tyyppinen ase eli ohjus, joka kuljettaa sisältämänsä taistelukärjen suunniteltuun maaliin ja tuhoutuu törmäyksessä. Risteilyohjukset eroavat ballistisista ohjuksista siten, että ne eivät lennä ballistisella radalla vaan maan ilmakehässä vaakalennossa ja lähempänä maanpintaa. Yksinkertaistetusti risteilyojus muistuttaa paljolti lentokonetta. Risteilyohjuksia on paljon erityyppisiä, mutta pääominaisuuksina on aina jonkinlainen moottori, ohjausjärjestelmä ja taistelukärki.[1]
Tekniikkaa ja jaottelua
muokkaaRisteilyohjuksia voidaan jaotella laukaisualustan, nopeuden, kantaman ja taistelukärjen mukaan, sillä nämä ominaisuudet vaihtelevat eri ohjusmallien välillä huomattavasti.
Laukaisualustat
muokkaaRisteilyohjuksia voidaan laukaista maalta (kiinteät siilot, kuorma-autot), mereltä (sotalaivat, sukellusveneet) ja ilmasta (pommikoneet, hävittäjälentokoneet). Maalta tai mereltä laukaistaan yleensä jonkinlaisesta laukaisuputkesta. Esimerkiksi yhdysvaltalaiset Tomahawkit voidaan laukaista sotalaivoilta Mark 41 VLS -järjestelmän putkista. Maalta laukaistaessa itse laukaisin on yleensä kuorma-autoalustainen, mikä antaa liikkumiskyvyn verrattuna kiinteisiin siiloihin.[1] Maalta laukaistavista risteilyohjuksista käytetään joskus englanninkielistä nimeä GLCM (Ground-Lauched Cuise Missile), joka tulee Tomahawkin sittemmin INF-sopimuksella kielletystä maalta laukaistavasta versiosta BGM-109G Ground Launched Cruise Missile.[2]
Sukellusveneestä risteilyohjus voidaan laukaista joko pystysuorasta putkesta, kuten SLBM:t, tai torpedon mukana. Sukellusvenestä laukaistavista risteilyohjuksista käytetään myös englanninkielistä nimeä SLCM (Submarine-Lauched Cruise Missile)[3]. Venäjällä on suunniteltu Kalibr-ohjukselle merikonttipohjaista laukaisinta, jonka ansiosta ohjus voitaisiin laukaista mistä tahansa konttia kuljettamaan kykenevästä kulkuneuvosta.[1]
Ilma-aluksesta ohjus laukaistaan yleensä vaakasuoraan ripustimesta pudottamalla ja ampumalla eteenpäin. Ilmasta laukaistavista risteilyohjuksista käytetään myös englanninkielistä nimeä ALCM (Air-Lauched Cruise Missile). Tätä nimeä kantaa yhdysvaltalainen AGM-86 ALCM -ohjus.[1][4]
Propulsio ja lento
muokkaaRisteilyohjuksien lentonopeudet vaihtelevat paljon; ohjuksia on sekä alisoonisia (subsooninen, alle mach 1 eli äänennopeus), ylisoonisia (supersooninen, yli mach 1) että hypersoonisia (yli mach 5). Alle äänennopeutta lentävien risteilyohjusten moottorina toimii yleensä suihkumoottori. Yli äänennopeutta lentävien ohjusten moottorina voi olla rakettimoottori tai nykyään usein ramjet (patoputkimoottori) tai scramjet. Laukaisuvaiheessa käytetään monesti rakettimoottoria, jonka tehtävä on kiihdyttää ohjus tarvittavaan nopeuteen ja korkeuteen ennen varsinaisen matkalentomoottorin käynnistämistä.[1]
Risteilyohjukset lentävät aina ilmakehässä. Ohjukset lentävät usein hyvin matalalla, jotta maassa olevien tutkien olisi mahdollisimman vaikeaa havaita niitä. Ohjustentorjunta torjuu kohteita helpommin korkeammalla. Toisaalta jotkut risteilyohjukset voivat lentää myös hyvin korkealla, mikä parantaa taloudellisuutta eli pidentää kantamaa. Usein ohjukset voivat muuttaa lentokorkeutta, jolloin alkulennosta lennetään korkealla ja vihollisen alueella, lähempänä maalia matalalla.[1]
Ohjaus
muokkaaRisteilyohjusten ohjaamisessa maaliin käytetään erilaisia menetelmiä ja ohjus saattaa käyttää useita keinoja lentäessään. Ohjus saa aina jotain kautta tietoa sijainnistaan, minkä avulla se tekee tarvittavat liikkeet reitillä pysymiseksi. Navigointi on nykyään tarkkaa, sillä tietokone laskee ja reittiä. Kehittyneet järjestelmät voivat muun muassa välttää ohjustetorjuntajärjestelmiä.[1]
Yksi varhaisimmista ja yleisistä menetelmistä on inertiasuunnistus, jonka avulla ohjus voi laskea sijaintinsa ja siten lentää ennalta ohjelmoitua reittiä pitkin. Toinen tekniikka on maaston vertailu (engl. Terrain Contour Matching, TERCOM), jossa ohjus suunnistaa vertaamalla alapuolista maastoa ohjukselle syötettyyn maastomalliin ja yrittää pitää itsensä oikeanlaisessa maastossa eli reitillään. Nykyään käytetään yhä useammin satelliittipaikannusta, kuten GPS:ää. Tällöin ohjus tietää sijaintinsa satelliiteilta saamiensa koordinaattien avulla, joten se voi pysyä suunnitellulla reitillä ja iskeä kohteeseensa. Satelliittinavigointi mahdollistaa hyvin tarkat iskut.[1]
Taistelukärki
muokkaaRisteilyohjuksen taistelukärkenä on yleensä jonkinlainen tavanomainen räjähde, joiden tuhovoimat vaihetevat huomattavasti eri ohjusmallien välillä. Myös joukkotuhoaseilla varustettuja risyeilyohjuksia on. Ydinkärjen kantavia ohjuksia on kehitetty ydinaseita omaavissa maissa. Kärkenä voi olla myös kemiallinen tai biologinen ase, mutta ne ovat harvinaisia ja pyritty kieltämään sopimuksilla.[1]
Risteilyohjusten historiaa
muokkaa| Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Ensimmäisiä risteilyohjuksia olivat Yhdysvalloissa 1900-luvun alkukymmenien aikana kehitetyt potkurikäyttöiset ja hyrrägyroskooppiohjatut lentävät pommit, joita ei kuitenkaan tiettävästi koskaan käytetty sodassa.
Ensimmäisenä aktiivikäytössä olleena risteilyohjuksena voidaan pitää toisen maailmansodan aikaista saksalaista V1-ohjusta. Japanilaisia kamikaze-hyökkäyksiä voidaan pitää miehitettyinä risteilyohjuksina (katso esimerkiksi Yokosuka MXY7). Ensimmäiset risteilyohjukset olivat hyvin epätarkkoja. Niitä sanottiinkin usein ”lentäviksi pommeiksi”.
Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kehittivät lentokoneista ja sukellusveneistä laukaistavia risteilyohjuksia. Neuvostoliitto oli mieltynyt suurikokoisiin risteilyohjuksiin. Yhdysvalloilla oli Project Pluto (1957–1964), jonka tarkoituksena oli kehittää ydinreaktorilla varustettua ramjetia käyttävä risteilyohjus. Vaikka projektin perusta todettiin toimivaksi ja rakennettuja moottoreita koekäytettiin maassa, yhtään koelaukaisua ei suoritettu. Mannertenvälisten ohjusten (ICBM) teknologia oli kehittynyt odotettua nopeammin ja ”Project Pluto” lopetettiin.
Neuvostoliitto näki ballististen ohjusten sopivan maakohteiden tuhoamiseen ja raskaiden ydinaseella tai tavanomaisilla räjähteillä varustettujen risteilyohjusten olevan ensisijainen ase tuhottaessa Yhdysvaltain lentotukialusryhmiä.
Neuvostoliitto rakensi suurikokoisia sukellusveneitä (Echo- ja Oscar -sukellusveneluokat) kuljettamaan raskaita risteilyohjuksia ja varjostamaan Yhdysvaltain lentotukialusryhmiä merellä. Näiden risteilyohjusten ilmasta laukaistavia versioita kuljettivat raskaat pommikoneet (Tu-22- (M), Tu-95-, Tu-160-pommikonetyypit).
Nykyisin tunnetuin risteilyohjus lienee yhdysvaltalainen BGM-109 Tomahawk, jota käytettiin runsain mitoin Irakia vastaan Persianlahden sodassa.
Risteilyohjuksia
muokkaa- MGM-1 Matador (myöhempi TM-61)
- MGM-13 Mace (myöhempi TM-76)
- SM-62 Snark (käytössä 1959–1961; ensimmäinen Yhdysvaltain pitkän kantaman ydinohjus)
- AGM-28 Hound Dog (SAC:n käytössä 1959–1978)
- SSM-N-8 Regulus I (Yhdysvaltain laivaston käytössä 1955–1964)
- BGM-109 Tomahawk
- AGM-158 JASSM
- RK-55
- H-55
- Taurus KEPD 350
- V-1
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h i Cruise Missile Basics – Missile Defense Advocacy Alliance missiledefenseadvocacy.org. Viitattu 4.7.2024. (englanti)
- ↑ General Dynamics/McDonnell Douglas BGM-109G Gryphon National Museum of the United States Air Force. Viitattu 4.7.2024. (englanti)
- ↑ SLCM-N and the deterrence value of ambiguity Breaking Defense. Viitattu 4.7.2024.
- ↑ AGM-86 Air-Launched Cruise Missile (ALCM) Missile Threat. Viitattu 4.7.2024. (englanti)