Reino Oittinen

Reino Oittisen vanhemmat olivat veturinkuljettaja Henrik Alfred Oittinen ja Hulda Gustava Apilisto.^[12] Isä erotettiin vuoden 1918 sisällissodan jälkeen väliaikaisesti valtionrautateiden palveluksesta. Oittisen kaksi äidinpuoleista tätiä, Iida Vihuri ja Kaisa Hiilelä, olivat sosialidemokraattisen puolueen (SDP) kansanedustajia, ja myös Oittinen liittyi sosiaalidemokraattiseen työväenliikkeeseen. Lahjakkaana hän pääsi opin tielle, kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen klassillisesta lyseosta vuonna 1931, opiskeli yhteiskuntatieteitä ja valmistui kolmessa vuodessa erinomaisin arvosanoin. Hän vieroksui opiskelijamaailmaa hallinnutta oikeistolaista Akateemista Karjala-Seuraa (AKS), mutta toimiessaan Akateemisen Sosialistiseuran (ASS) sihteerinä hän ei pitänyt myöskään sen piirissä vaikuttaneesta vasemmistososialistisesta ”soihtulaisuudesta”, joka vei mukanaan hänen koulu- ja huonetoverinsa Raoul Palmgrenin.^[11]

Väitöskirjan teko jäi Oittiselta kesken, kun hän pääsi vuonna 1934 tiukan vaalin jälkeen vain 22-vuotiaana Valkeakosken työväenopiston rehtoriksi. Hänet valittiin pian myös Valkeakosken kauppalanvaltuustoon.^[11] Syyskuussa 1937 Oittinen valittiin Tampereen kaupunginkirjaston johtajaksi kaupunginvaltuuston sosiaalidemokraattisen enemmistön äänin. Porvarillisten edustajien valitettua vaalista maaherralle tämä kumosi vaalituloksen, koska Tampereen kaupunginkirjaston sääntöjen mukaan hakijalta edellytettiin kirjastoalan tuntemusta.^[13]

Oittinen siirtyi vuonna 1938 Jyväskylään Työn Voima -lehden päätoimittajaksi, mistä hän siirtyi vielä samana vuonna Väinö Voionmaan kutsusta Työväen Sivistysliiton (TSL) opintosihteeriksi. Sotavuosina Oittinen vältti asepalveluksen ja kohosi TSL:n pääsihteeriksi vuonna 1942. Liiton varapuheenjohtajana hän oli vuosina 1947–1965 ja sen jälkeen puheenjohtajana. Sodan jälkeen hän työskenteli Työväen Akatemian johtajana vuosina 1945–1950 ja vaikutti myös Voionmaan opiston perustamiseen vuonna 1950. SDP:n kasvatustoimikunnan puheenjohtajana Oittinen oli avainhenkilö laadittaessa puolueelle uutta ohjelmaa, jolla vuonna 1952 korvattiin liki puoli vuosisataa käytössä ollut Forssan ohjelma. Hän oli pitkään yksi puolueensa keskeisistä ideologeista, mutta vältteli päivänpolitiikkaa ja kieltäytyi puolueriidan aikana puheenjohtajaehdokkuudesta.^[11]

Oittinen toimi opetusministerinä Fagerholmin (1948–1950), Kekkosen (1951–1953), von Fieandtin (1957–1958), Lehdon (1963–1964) ja Paasion (1966–1968) hallituksissa, joista kolmessa viimeisessä hän oli samanaikaisesti pääministerin sijaisena. Hänet kutsuttiin aina, kun opetusministerin salkku osui SDP:lle, minkä lisäksi hän oli von Fieandtin ja Lehdon hallituksissa ammattiministerinä.

Ollessaan ensi kertaa ministerinä vuonna 1948 K.-A. Fagerholmin sosiaalidemokraattisessa vähemmistöhallituksessa Oittinen joutui puolueensa linjan mukaisesti hylkäämään henkilökohtaisesti kannattamansa niin sanotun Ruudun komitean yhtenäiskouluesityksen, joka oli leimaantunut kommunistien hankkeeksi. Oittisen tultua 17. helmikuuta 1950 Yrjö Ruudun seuraajana Kouluhallituksen pääjohtajaksi^[14] yhtenäiskoulun toteuttamisesta tuli hänelle elämäntehtävä. Ruotsissa siihen siirtyminen alkoi jo samana vuonna, mutta Suomessa saatiin odottaa vielä yli kaksikymmentä vuotta. Oittisen kaksi seuraavaakaan ministerikautta eivät vieneet tavoitetta sanottavasti eteenpäin, sillä poliittinen tahto siihen puuttui yhä. Sen sijaan kehitettiin Kouluhallituksen kouluneuvoksen Alfred Salmelan ajamaa uudistettua kansalaiskoulua, joka jäi kuitenkin lyhytikäiseksi välivaiheeksi.^[11]

Maalaisliittolainen opetusministeri Johannes Virolainen asetti 1950-luvun lopulla Oittisen johtaman koulujärjestelmän uudistamista pohtineen kouluohjelmakomitean. Riitaisa komitea jätti vuonna 1959 vähemmistönsä kantaa heijastelleen mietinnön, joka tuki yhtenäiskouluun siirtymistä. Vuonna 1961 Oittisen johtama Kouluhallitus antoi mietintöä puoltaneen lausuman, joka auttoi kääntämään riittävän monta porvarillista poliitikkoa ajatuksen taakse. Eduskunta hyväksyi marraskuussa 1963 ponnen, jossa vaadittiin hallitusta ryhtymään toimiin yhtenäiskoulun toteuttamiseksi. Opetusministeriksi sopivasti palannut Oittinen asetti uuden peruskoulukomitean, jota hän jälleen johti itse. Komitean työn valmistuttua hän oli jo opetusministerinä uudessa hallituksessa ja antoi keväällä 1967 eduskunnalle lakiesityksen peruskoulu-uudistuksesta. Hän joutui arvostelun kohteeksi vastustettuaan pakollista ruotsin opiskelua, joka lisättiin jälkeenpäin esitykseen, eikä häntä siksi huolittu opetusministeriksi enää keväällä 1968 nimitettyyn Koiviston I hallitukseen. Ateistina Oittinen olisi halunnut myös lakkauttaa tunnustuksellisen uskonnonopetuksen, mutta katsoi sen olevan toistaiseksi epärealistinen tavoite.^[11]

Loukkaantuminen auto-onnettomuudessa kesällä 1966 haittasi Oittisen viimeisiä työvuosia ja pakotti hänet ennenaikaisesti eläkkeelle.^[15] Kouluhallituksen johdossa hänen uransa viimeiseksi vaiheeksi jäi eduskunnan vuonna 1968 hyväksymän peruskoulu-uudistuksen toimeenpano, joka kesti vielä vuosikymmenen. Hän oli mielissään satojen vanhojen yksityisten oppikoulujen ottamisesta valtion ja kuntien haltuun uudistuksen yhteydessä, sillä näissä piireissä olivat olleet peruskoulu-uudistuksen vankimmat vastustajat. Hän oli kannattanut myös elitistisenä pitämänsä vanhan Suomen akatemian lakkauttamista, joka myös toteutui vuonna 1969.^[11]

Oittisen viimeisinä pääjohtajavuosina koulumaailmankin yli pyyhkäissyt vasemmistolainen opiskelijaradikalismi ja kouludemokratiahankkeet jättivät hänet kylmäksi. Lapualaisaikana miltei koulutoveriensa muiluttamaksi joutunut Oittinen vastusti politiikan tuomista kouluihin^[16], muttei voinut pysäyttää ajan virtaa. Vaikka hän oli ollut ikänsä johdonmukainen marxilainen sosialisti, hän oli henkisesti eri aallonpituudella kuin Teiniliiton johtoon kohonneet vallankumousaatteista innostuneet radikaaleimmat nuoret. Oittista Kouluhallituksen johdossa seurannut Erkki Aho suvaitsi nuoria radikaaleja enemmän.

Muiden tehtäviensä ohella Oittinen toimi vuosina 1950–1957 Suomen Taideakatemian hallituksen, vuodesta 1952 Kansallisoopperan hallintoneuvoston ja vuosina 1957–1965 Suomen UNESCO-toimikunnan puheenjohtajana.^[11] Jyväskylän kasvatustieteellisen korkeakoulun filosofisen tiedekunnan kasvatustieteen kunniatohtoriksi hänet vihittiin vuonna 1964^[17][18][19] ja ministerin arvonimen hän sai vuonna 1971.^[11]

Lopullinen siirtyminen peruskoulujärjestelmään alkoi vuonna 1972 Pohjois-Suomessa ja eräissä muissa kunnissa, joissa sitä oli jo kokeiltu. Oittinen jäi samana vuonna eläkkeelle halvauskohtauksen vuoksi^[11]. Viimeiset kansa-, keski- ja kansalaiskoulut muuttuivat peruskouluiksi pääkaupunkiseudulla vuonna 1977. Oittinen kuoli Helsingissä seuraavana vuonna.

Valtiotieteen tohtori, dosentti Jari Leskinen julkaisi vuonna 2016 tutkimuksen Kohti sosialismia!, jonka aiheena oli Pirkkalassa vuosina 1973–1975 toteutettu historian ja yhteiskuntaopin opetuskokeilu ja sen oppimateriaalina käytetty niin kutsuttu Pirkkalan moniste. Leskisen mukaan Oittinen olisi valinnut opetusministeriön kokeilu- ja tutkimustoimiston päällikkönä toimineen Erkki Ahon toteuttamaan SDP:n sosialistisiiven hanketta, jonka tarkoituksena oli Pirkkalan monisteen kautta muokata koululaisten ajatusmaailmaa sosialismille myönteiseksi. Leskinen antoi ymmärtää, että päämääränä oli Suomen yhteiskuntajärjestelmän kaataminen Oittisen johdolla. Leskisen mukaan vallankumouksen suunnittelu alkoi Rönnebyssä Ruotsissa vuonna 1968 pidetyssä koulutuspoliitikkojen kansainvälisessä kokouksessa, jossa Oittinen ja Aho olisivat keskustelleet sosialistisen opetussuunnitelman tavoitteista. Seura-lehden haastattelussa Aho kiisti jyrkästi Leskisen väitteet ja piti niitä Oittisen muistoa ja elämäntyötä häpäisevinä. Aho kielsi kuuluneensa koskaan SDP:n sisäpiiriin; hän liittyi puolueeseenkin vasta vuonna 1972. Pirkkalan opetuskokeilun aikana Oittinen oli vakavasti sairaana ja eläkkeellä. Omien sanojensa mukaan Aho ei kertaakaan edes tavannut Oittista tämän toimiessa Paasion hallituksen opetusministerinä. Rönnebyssä pidetyssä koulutuspoliitikkojen tapaamisessa Aho ei ollut lainkaan ollut mukana. Ahon mielestä ei olisi ollut edes Oittisen arvolle sopivaa, että tämä olisi alkanut koulia jotakuta poliittisen perintönsä vaalijaksi.^[20]

• Kärenlampi, Paavo: Taistelu kouludemokratiasta: Kouludemokratian aalto Suomessa, s. 31–39. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1999.
• Jyväskylän yliopiston kunniatohtorit. (Arkistoitu – Internet Archive)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Reino Oittinen Wikimedia Commonsissa

• Oittinen, Reino hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)