Oulun valtaus

Oulussa oli kohtalaisen kokoinen venäläinen varuskunta sijoittuneena pääosin vanhalle Oulun tarkka-ampujapataljoonan kasarmialueelle Intiössä. Venäläiset sotilaat olivat kuitenkin huonosti motivoituneita taisteluihin, lähinnä he vain odottivat kotiinlähtöä. Varuskunnan lisäksi venäläisillä oli tukikohtina merivalvonta-asema Raatinsaaressa, maneesi kaupungin eteläosassa Heinäpäässä ja esikunta Fabritiuksen talossa Pokkitörmällä.

Oulun työväen järjestyskaarti oli perustettu 15. elokuuta 1917. Kaartin johtajana oli aluksi maltillinen Hugo Granath. Kaarti oli alistettu Oulun työväenneuvostolle. Neuvoston johtaja Yrjö Mäkelin oli taistelujen puhjetessa Helsingissä, ja niin neuvoston johtoon nousi sen varapuheenjohtaja Yrjö Kallinen. Tilanteen kiristyttyä maltilliset joutuivat väistymään. Hugo Granath erosi, ja punakaartin johtajaksi nousi buurisodan veteraani tamperelainen Lennart Lindgren. Punakaarti oli linnoittautunut Vaaran työläiskaupunginosan kivirakennuksiin Oulun työväentalolle, Kansan Tahdon taloon ja läheisiin osuuskunnan taloihin sekä muualla palokuntataloon ja rautatieasemalle.

Oulun suojeluskunta oli punaisiin ja varsinkin venäläisiin verrattuna selvästi heikompi osapuoli. Suojeluskuntaan kuului noin 300 miestä. Suojeluskunnan piiripäällikkönä toimi Vilho Nenonen, jonka ehdotuksesta suojeluskunta varusti tuomiokirkon viereisen Franzéninpuiston ympärillä olevat kivirakennukset tukikohdakseen. Oululaisin voimin suojeluskunta ei kuitenkaan olisi pärjännyt. Mannerheim lähetti ensin 700 ja myöhemmin vielä 200 lähinnä eteläpohjalaista suojeluskuntalaista Oulun avuksi.

 

Mannerheimin kehotettua koko Pohjanmaata riisumaan venäläiset aseista alkoi myös Oulun suojeluskunta valmistautua linnoittautumalla tuomiokirkon ympäristöön Pokkitörmälle. Limingan suojeluskunnan pyydettyä apua oululaiset osallistuivat jääkäri Teodor Grünnin johtamina Limingassa sijaitsevan pienen venäläisen varuskunnan aseistariisumiseen 30. tammikuuta. Venäläiset antautuivat ilman taisteluja, ja saaliksi saatiin satakunta kivääriä ja tuhansittain panoksia.

Voitosta innostuneina suojeluskuntalaiset kävivät myös Oulussa olevien venäläistukikohtien aseistariisumiseen. Tammikuun 31. päivän aamuna kaupungissa sijainneet venäläiset tukikohdat antautuivat, mutta Intiönkankaan kasarmialueella syntyi tulitaistelu, jossa suojeluskuntalaisilla ei ollut mahdollisuuksia venäläisiä vastaan. Myös punakaarti osallistui taisteluihin venäläisten puolella. Muutama suojeluskuntalainen haavoittui, mutta heidät saatiin kuljetettua pois. Huonosta menestyksestä piittaamatta suojeluskunta vaati venäläisiltä aseiden luovuttamista ilman ehtoja. Venäläiset eivät kuitenkaan tähän suostuneet, vaan antoivat aseita punakaartille niin, että punakaarti nousi aseistukseltaan suojeluskuntaa selvästi vahvemmaksi.

Suojeluskunta siirtyi puolustuskannalle ja pyysi Mannerheimilta apua. Oulun sotilaallinen merkitys oli suuri, koska rautatie Ruotsiin kulki Oulun kautta. Eversti Tunzelman von Adlerflugin johdolla lähetettiin pikaisesti avustusretkikunta junalla kohti Oulua. Kun punaiset saivat tästä tietää rautateiden viestiverkon kautta, lähettivät he työväenneuvoston johdossa olleen Yrjo Kallisen retkikuntaa vastaan. Kallinen tapasi retkikunnan kärkijoukon Revonlahdella kasarmin taistelupäivän iltana. Kärkijoukon johtajan kanssa neuvoteltuaan Kallinen palasi Ouluun uskoen vielä neuvotteluratkaisuun. Hän kokosi punakaartista ja venäläisistä lähetystön, joka palasi jatkamaan neuvotteluja iltapäivällä 1. helmikuuta. Tuolloin kuitenkin eversti Tunzelman von Adlerflug vain toisti jo aiemman vaatimuksen ehdottomasta antautumisesta.

Neuvottelujen kariuduttua punakaartissa pääsi vallalle jyrkempi linja. Kallinen oli pasifisti, ja hän vetäytyi syrjään nähtyään, että tapahtumat etenivät kohti verenvuodatusta. Myös punakaartin maltillinen johtaja Hugo Granath astui syrjään, ja hänen tilalleen nousi jyrkän linjan kannattaja Lindgren. Punakaarti sai venäläisiltä lisää aseita ja 2. helmikuuta illalla aloittivat hyökkäyksen suojeluskunnan tukikohtaa vastaan yrityksenä eliminoida heidät ennen kuin Mannerheimin lähettämä avustusretkikunta pääsisi mukaan taisteluihin. Taistelu jatkui koko yön, mutta punaiset eivät päässeet lähellekään suojeluskunnan tukikohdan valtaamista. Lyseon viereinen puinen kortteli syttyi palamaan, ja tuli levisi myös lyseon voimistelusalin katolle. Tulipalon loimu toisaalta auttoi puolustajia valaisten tukikohdan ympäristön puistoja niin, ettei hyökkääjä voinut lähestyä tukikohtaa salaa.

Aamulla 3. helmikuuta punaiset joutuivat keskittämään voimiaan saapunutta avustusretkikuntaa vastaan. Retkikuntaa johti nyt Mannerheimin esikuntapäällikkö ratsumestari Hannes Ignatius, jolla oli käytössään myös 2 tykkiä ja 14 konekivääriä. Tykit sijoitettiin Oulujoen pohjoisrannalle Laanilaan, josta voitiin suorasuuntauksella ampua etelärannan kasarmialuetta. Kello 9 aamulla ammuttiin Oulussa itsenäisen Suomen tykistön ensimmäiset tykinlaukaukset. Ainoastaan toinen tykki saatiin ampumakuntoon. Ammukset osuivat maaliinsa, ja tulitus jatkui pitkin päivää.

Punakaarti oli ryhmittyneenä hautausmaan tienoille kasarmialueen eteläpuolelle, työväentalon ympäristöön ja rautatieasemalle. Aamupäivän aikana valkoiset levittäytyivät monissa eri osastoissa kaupunkiin. Kello yhden maissa iltapäivällä vallattiin hautausmaa, ja punaiset vetäytyivät kasarmialueelle. Hautausmaalta keskitettiin joukkoja keskikaupungille niin, että pian saatiin yhteys tuomiokirkon ympäristöön linnoittautuneisiin Oulun suojeluskuntalaisiin. Kiivaimmat taistelut käytiin työväentalosta, jonne suurin osa punakaartilaisista oli vetäytynyt ja linnoittautunut. Vaikka lopulta valkoiset pääsivät tulittamaan konekivääreillä työväentaloa lähes joka suunnalta, menetti hyökkääjä useita miehiä tarkka-ampujien luodeista. Iltapäivällä kello 15.10 nostivat punaiset valkoisen lipun antautumisen merkiksi.

Kasarmialueen venäläiset eivät halunneet aseitaan luovuttaa vielä punaisten antauduttuakaan. He lähettivät kuitenkin lähetystön neuvottelemaan. Neuvotteluissa sovittiin tulitauosta, ja illalla kello 23 yleisen kokouksen jälkeen venäläiset toimittivat valkoisille kirjallisen ilmoituksen antautumisestaan.

Kasarmeilta haettiin kymmeniä hevoskuormia aseita sotasaaliina. Venäläisiä vankeja oli noin 1 000 ja punakaartilaisia vankeja noin 500.^[1][2] Sotasaaliiksi saatiin yli 2 000 kivääriä ja kymmenkunta konekivääriä. Venäläiset jäivät asumaan vankeina kasarmilleen.

Oulun valtaaminen oli Pohjois-Suomen suurin taistelu Suomen sisällissodassa. Kun Tornio vallattiin 6. helmikuuta, olivat rautatieyhteydet Ruotsiin ja Suomi Pohjanmaalta ylimpään Lappiin asti valkoisten hallinnassa.

Venäläiset palautettiin kotimaahansa sodan jälkeen. Punavangit pidettiin maaliskuuhun asti tilapäisissä säilöissä. Vankeja oli 19. maaliskuuta 1918 yhteensä 849 henkeä, näistä 72 naisia. Mukana oli venäläisvankeja yhteensä 55 henkeä. Lääninvankilassa oli noin sata henkeä, poliisitalolla 24, naisvankilassa 54 ja Oulun Lyseolla 639. Mukana oli Oulun valtauksen vankien lisäksi naapurikunnista tuotuja punavankeja ja myös 20 valkoisten kutsunnoista kieltäytynyttä. Maaliskuussa kaikki vangit siirrettiin tilapäisistä vankiloista vastaperustettuun vankileiri EE6:een eli Raatin vankileiriin, venäläisten rakentamiin parakkeihin.^[3] Alue oli aikaisemmin venäläisten matruusien kasarmi.^[4]

Saksalaisen Itämeren divisioonan (Ostsee-Division) osasto vieraili Oulussa 7.-9. kesäkuuta. Kolmella junalla saapunutta osastoa johti eversti von Tschirsky und Boegendorff. Oulun kaupungin puolesta tervetulopuheen piti valtuuston puheenjohtaja tohtori G. Borg. Puheiden ja soittokunnan soiton jälkeen pidettiin sotilasparaati Kauppatorilla. Paraatissa oli mukana myös polkupyöräjoukkoja, kuularuiskuja sekä tykistöä. Illalla järjestettiin Seurahuoneella suomalaisten ja saksalaisten tanssiaiset.^[5]

Raatin vankileiriä hoidettiin asiallisesti ja siellä pidetyistä kaikkiaan 1 103 punavangista kuoli vain 51 henkilöä. Kuolleisuus on poikkeuksellisen vähäinen, 5,8 prosenttia vankimäärästä, kun esimerkiksi Raahen leirillä kuoli yli 18 prosenttia vangeista.^[6]

Oulun valtiorikosoikeudessa kuolemaan tuomittiin kuusi miesvankia. He olivat Yrjö Kallinen, Oulun punakaartin päällikkö viilaaja Anton Lindgren, vanha järjestömies ja työenyhdistyksen puheenjohtaja Abram Määttä, alun perin Raumalta Ouluun siirtynyt työväenneuvoston jäsen Lauri Lehtisalo, entinen poliisi ja nyt työmiehenä toiminut Antti Laukkanen ja nuori oululainen kirjaltaja Veikko Uksila. Yrjö Kallinen ehdittiin tuomita kuolemaan ennen virallista valtiorikosoikeudenkäyntiä kenttätuomioistuimessa, mutta Oulun komendantti Reinhold Weckman oli jättänyt allekirjoittamatta tuomion. Ketään tuomituista ei teloitettu Oulussa, vaan kuolemaantuomitut siirrettiin eteenpäin Suomenlinnaan. Lindgrenin kohdalla Valtiorikosoikeuden tuomioluettelossa mainitaan kuolinpäiväksi 21.12.1919 ja Veikko Uksila menehtyi Lappeenrannan vankilassa.^[6]

Vankileiri lakkautettiin elokuuhun mennessä, ja sen 320 vankia siirrettiin Suomenlinnaan.

• Ala-Häivälä, Kai: Vankina valkoisten. Oulun vankileiri 1918. (Suomen historian pro gradu -tutkielma) Helsingin yliopisto, 2000. URN: NBN:FI-FE20011131 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 12.7.2008). (Arkistoitu – Internet Archive)
• Fält, Olavi K.:: ”Valkean kaupungin idylliä - Oulu 1917 - 1945”, Valkean kaupungin vaiheet. (toim. Kyösti Julku) Jyväskylä: Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, 1987. ISBN 951-749-014-3
• Hautala, Kustaa: Oulun kaupungin historia IV 1856-1918. Oulu: Oulun kaupunki, 1976.
• Jokipii, Mauno: ”Vuoden 1918 sota”, Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939-1945, s. 44-60. Oulu: Oulun kaupunki, 2002.
• Roudasmaa, Stig: Studia Historica Tomus VII: Oulun varuskunnan historia, s. 129-134. Oulun Historiaseura, 1981. ISBN 951-95713-0-2