NHL-kausi 1927–1928

Yhdysvaltalaiset joukkueet sekä niiden myötä kohonneet palkat vaikuttivat Ottawa Senatorsiin, joka toimi liigan ylivoimaisesti pienimmällä talousalueella, minkä seurauksena seura joutui taloudellisiin vaikeuksiin.^[5][6] Niinpä Ottawa myi oikean tähtilaitahyökkääjänsä Hooley Smithin Montreal Maroonsille 22 500 dollarilla ja sai samalla oikean laiturin Punch Broadbentin takaisin.^[7] Puolustaja Ed Gorman myytiin puolestaan Torontoon. Osa Ottawan ongelmista johtui siitä, että joukkueen faneilla oli tapana käydä katsomassa vain niitä pelejä, joissa vastustajana oli kanadalainen joukkue.^[5]

NHL:n suurin yleisömagneetti Howie Morenz hallitsi pistepörssiä ja oli Hart Trophyn selkeä voittaja. Hän teki 33 maalia ja keräsi eniten syöttöpisteitä. Ottawan talousvaikeuksista huolimatta joukkueen maalivahti Alex Connell teki kaikkien aikojen ennätyksen torjumalla kuusi peräkkäistä nollapeliä ja olemalla päästämättä maaliakaan 461 minuuttiin ja 29 sekuntiin.^[8]

Puolustaja Eddie Shoren sekä Connellin tavoin 15 nollapeliä kauden aikana torjuneen maalivahti Hal Winklerin hienojen pelien ansiosta Boston Bruins sijoittui ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen divisioonan ykköseksi ja saavutti divisioonan voittajalle jaettavan Prince of Wales Trophyn. Kauden keskivaiheilla muilta Kanadan divisioonan joukkueilta karkaamassa ollut Montreal Canadiens puolestaan romahti Pit Lepinen loukkaantumisen jälkeen, mutta se kuitenkin onnistui säilyttämään ensimmäisen sijansa kauden päätteeksi ja saavutti divisioonan voittajalle jaettavan O'Brien Trophyn.^[5]

Lähde: ^[9]

Lähde: ^[9]

Lyhenteiden selitys: O = Ottelut, M = Maalit, S = Syötöt, P = Pisteet

Pudotuspeleissä pelattiin kaksi osaottelua, joiden yhteismaalit ratkaisivat otteluparin voittajan.^[10] Kanadan divisioonassa Montreal Maroons voitti Ottawa Senatorsin, ja välieräsarjassa Montreal Canadiensia vastaan Russell Oatman vei Maroonsin finaaleihin jatkoaikamaalillaan.^[5]

Yhdysvaltojen divisioonassa New York Rangers tyrmäsi Pittsburgh Piratesin kovassa ottelusarjassa ja löi sen jälkeen Bostonin. Näin varmistui joukkueen paikka loppuotteluihin Montreal Maroonsia vastaan. Sirkus esti Rangersin pelien järjestämisen Madison Square Gardenissa, joten kaikki ottelut pelattiin Montreal Forumissa, vaikka Boston olikin ilmaissut halukkuutensa isännöidä Rangersia.^[5][11] Maroons voitti ensimmäisen pelin Nels Stewartin ja maalivahti Clint Benedictin avustuksella 2–0. Toisessa pelissä alkoi varsinainen näytelmä, kun Nels Stewart ampui Rangers-maalivahti Lorne Chabot’n silmään osuneen kovan laukauksen. Chabot ei kyennyt jatkamaan, mutta Rangers tarvitsi maalivahdin.^[12] Maroonsin valmentaja Eddie Gerard ei kuitenkaan sallinut Rangersin käyttävän paikalla ollutta Alex Connellia tai alasarjan maalivahti Hugh McCormickia.^[13] Niinpä vihastunut Rangers-valmentaja Lester Patrick päätti itse sonnustautua maalivahdin varusteisiin.^[1] Tämän jälkeen Rangers vartalotaklasi rajusti jokaista Patrickin lähelle päässyttä Maroons-pelaajaa. Bill Cook teki ensimmäisen maalin ja antoi siten Rangersille 1–0-johdon, mutta Nels Stewart tasoitti pelin. Jatkoajalla Rangersin Frank Boucher teki voittomaalin, ja joukkueen pelaajat kantoivat Patrickin pois jäältä.^[13]

New York Americansin maalivahti Joe ”Red Light” Miller sai luvan korvata Chabot’n maalissa, ja hän pelasikin mainiosti 0–2-tappioon päättyneessä kolmannessa ottelussa.^[11] Frank Boucherin loistopelin siivittämänä Rangers voitti kuitenkin kaksi seuraavaa peliä ja vei nimiinsä Stanley Cupin. Myös viimeisessä pelissä oli draaman ainekset, kun Miller sai laukauksen seurauksena pahan haavan mutta pystyi jatkamaan. Yleisö tuli kuitenkin ajoittain erittäin villiksi, ja tuomari Mike Rodden joutui ankaran parjauksen kohteeksi hylättyään Maroonsin tekemän maalin.^[14] Jopa NHL-komissaari Frank Calder joutui joidenkin fanien solvaamaksi sen takia, ettei puuttunut asiaan. Lopulta Rangersistä tuli historian toinen yhdysvaltalainen ja NHL:n ensimmäinen USA:ssa kotipaikkaansa pitänyt Stanley Cup -voittajajoukkue.^[5]