Mikael Soininen

Mikael Johnssonin isä oli Juvan kirkkoherra Johan Viktor Johnsson, joka kuoli vuonna 1884 vähän ennen astumistaan Porvoon piispan virkaan. Äiti Anna Charlotta Stenius kuului Stenius-sukuun. Veli Eliel Johnsson (sittemmin Soisalon-Soininen) kohosi prokuraattoriksi ja toiselle veljelle, lääkäri Julius Viktor Johnssonille myönnettiin lääkintöneuvoksen arvo. Mikael Johnsson otti myöhemmin takaisin savolaisen suvun alkuperäisen nimen Soininen.^[5]

Soinisen ensimmäinen puoliso oli vuodesta 1886 Elin Forsius, joka kuoli vuonna 1911. Toinen puoliso oli vuodesta 1914 Elinin pikkuserkku Linda Elina Puolanne (ent. Spolander), jonka isä oli Nils Ferdinand Spolander.^[5][6] Soinisella oli ensimmäisestä avioliitostaan kuusi lasta.^[5] Maataloushistorioitsija Arvo M. Soininen oli hänen pojanpoikansa^[7] ja teologi Aarni Voipio hänen vävynsä^[8].

Johnsson vietti lapsuutensa Kuhmossa.^[5] Hän kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion lyseosta vuonna 1879 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin keisarillisesta yliopistosta vuonna 1883 pääaineinaan latina ja kreikka.^[6][5] Hän kuului opiskeluaikanaan suomenmieliseen opiskelijajärjestö Suomalaiseen Nuijaan ja kiersi Savossa keräämässä kansatieteellistä aineistoa Savo-karjalaisen osakunnan laskuun.^[5] Johnsson teki yliopiston myöntämän stipendin turvin vuosina 1884–1885 opintomatkan Yhdysvaltoihin tutustuakseen sikäläiseen koulujärjestelmään, josta hän teki myös lisensiaatinväitöskirjansa Koulutoimesta Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa vuonna 1887.^[5] Weilin & Göös julkaisi sen kirjana samana vuonna.^[9] Maisterin ja tohtorin arvoista Johnsson kieltäytyi periaatesyistä.^[5]

Johnsson oli aikaan nähden radikaalien uudistusten kannattaja. Hän esitti jo väitöskirjassaan muun muassa yleistä oppivelvollisuutta, yhtenäiskoulujärjestelmää, kansalaiskasvatusta demokraattisen yhteiskunnan hyväksi, sukupuolten yhteisopetusta ja tunnustuksellisen uskonnonopetuksen siirtämistä valtion kouluista pyhäkouluun.^[9][5] Hänen varhaisia innoittajiaan olivat Herbert Spencer ja luonnontiedeopetuksen vahvistamista kannattanut Kristian Kroman.^[5] Herbartilaisuudesta Johnsson kiinnostui luettuaan Waldemar Ruinin väitöskirjan, joka ilmestyi samana vuonna kuin hänen omansa, ja tehtyään sen jälkeen opintomatkan Jenaan. Johnsson julkaisi 1890-luvun puolivälistä alkaen herbartilais-zilleriläisesti suuntautuneita tutkimuksia kasvatustieteestä.^[9][5] Hänen kannattamansa muodollisten asteittein oppi muistutti myös F. W. Dörpfeldin teorioita.^[9]

Johnssonin on sanottu vakiinnuttaneen herbartilais-zilleriläisen suuntauksen Suomen opettajainkoulutuksen valtavirtaukseksi.^[9][5] Hänen teoksiaan luettiin oppikirjoina Suomen opettajaseminaareissa 1940-luvulle asti.^[9] Uransa loppuaikoina hän tosin alkoi itsekin arvostella herbartilaista suuntausta liian yksipuoliseksi.^[5]

Johnsson toimi suomen-, ruotsin- ja latinanopettajana Helsingin Suomalaisessa Alkeisopistossa vuosina 1883–1884 ja 1885–1886, Suomalaisessa Normaalilyseossa 1887–1889 ja Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa 1887–1897. Viimeksi mainitussa hän opetti myös historiaa ja toimi koulun johtajana vuosina 1890–1897. Hän oli myös yliopiston kasvatus- ja opetusopin dosenttina vuosina 1891–1897. Uransa kouluhallituksessa Johnsson aloitti vuonna 1897 Hämeenlinnan piirin kansakouluntarkastajana. Hän johti naisopettajien koulutuslaitosta Heinolan seminaaria vuosina 1899–1907 ja oli henkilökohtainen ylimääräinen kasvatustieteiden professori vuosina 1907–1917 sekä samalla kansakoulunopettajien yliopistollisten jatkokurssien johtaja, kunnes ne lopetettiin vuonna 1915.^[5][4]

Soininen ajoi järjestelmällisesti kansakoulupohjan ulottamista koko väestöön ja vaati ”kansakoulua joka kylään”.^[5] Hän oli Suomen kasvatusopillisen yhdistyksen puheenjohtaja.^[9] Hän loi pitkän uran myös raittiusjärjestöissä: Hän oli Raittiuden Ystävien sihteeri vuosina 1887–1889 ja esimies vuosina 1913–1915 sekä Kieltolakiliiton johdon jäsen vuodesta 1919.^[7] Hän kannatti koulujen raittiusopetuksen kehittämistä.^[5] Soininen kuului Valvojan, Kansakoulun lehden, Kasvatusopillisen yhdistyksen vuosikirjan sekä Kasvatus ja koulu -lehden toimituskuntiin.^[9] Hän oli myös useiden koulukomiteoiden puheenjohtaja: suojeluskasvatuskomitean 1902–1905, oppivelvollisuuskomitean 1906–1907, kansakoulun käsityönopetuskomitean 1911–1912 ja kansakoulun opetussuunnitelmakomitean vuodesta 1912.^[5] Opetussuunnitelmakomiteaa johtaessaan Soininen perusti vuonna 1913 kotinsa lähelle Helsingin maalaiskunnan Pukinmäkeen yksityisen kokeilukoulun seuratakseen uutta opetussuunnitelmaa käytännössä.^[5][10]

Aktivoiduttuaan politiikassa Soininen oli Suomalaisen puolueen kansanedustajana Mikkelin läänin vaalipiiristä vuosina 1907–1911 ja eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtaja vuoden 1908 molemmilla valtiopäivillä sekä talousvaliokunnan puheenjohtaja vuoden 1909 toisilla valtiopäivillä.^[4][5] Valinta nuor- ja vanhasuomalaisten välillä ei ollut Soiniselle helppo, sillä hänen Eliel-veljensä murhattiin sortokauden aikana myöntyväisyyslinjan kannattajana. Eduskunnassa Soininen ajoi erityisesti oppivelvollisuutta ja kieltolakia.^[5]

Keväällä 1917 Tokoin senaatti nimitti Soinisen äänestyksen jälkeen kouluhallituksen ylijohtajaksi kuolleen Y. K. Yrjö-Koskisen tilalle. Nimitystä esitti Soinisen pitkäaikainen tukija, opetusasioista vastannut senaattori E. N. Setälä, ja sitä kannattivat porvarillisten puolueiden senaattorit, kun taas sosiaalidemokraatit kannattivat virkaan Oskari Manteretta. Vuoden 1918 valtiomuotokiistassa Soininen oli yksi harvoista tasavaltaa kannattaneista vanhasuomalaisista, ja monarkiahankkeen kaaduttua hänet nimitettiin kirkollis- ja kouluministeriksi Ingmanin I hallitukseen marraskuussa 1918.^[5]

Tasavaltalaisena Soininen osallistui Kansallisen Edistyspuolueen perustamiseen joulukuussa 1918. Hän oli näkyvin edistyspuolueeseen kokoomuksen sijasta mennyt vanhasuomalainen poliitikko.^[11] Hänet valittiin edistyspuolueen puoluehallitukseen.^[4] Soininen nousi uudelleen eduskuntaan maaliskuun 1919 vaaleissa. Vaalien jälkeen häntä harkittiin uudeksi pääministeriksi, mutta valtionhoitaja Gustaf Mannerheim ei ollut tyytyväinen hänen luonnostelemaansa hallitusohjelmaan eikä nimittänyt häntä. Soininen kuitenkin jatkoi kirkollis- ja opetusministerinä Castrénin ja Vennolan I hallituksissa kevääseen 1920 asti.^[5] Lisäksi hän oli uudelleen sivistysvaliokunnan puheenjohtajana vuonna 1921.^[4]

Toimiessaan samanaikaisesti kouluhallituksen ylijohtajana ja opetusministerinä Soininen sai ajettua läpi pitkäaikaisena tavoitteenaan olleen oppivelvollisuuslain, joka toteutui viimein keväällä 1921. Sosiaalidemokraatit saatiin lain tueksi jättämällä kirkon järjestämä alkuopetus kokonaan pois. Soinisen pettymykseksi taloudelliset rajoitukset sallivat vain niin sanotun supistetun kansakoulun toteuttamisen osassa maaseutua eikä yhtenäiskoulujärjestelmää saatu vielä toteutettua. Hänen kannattamansa valtion oppikirjamonopoli ja sekä uskonnonopetuksen että siveysopin säätäminen kaikille pakollisiksi oppiaineiksi eivät myöskään toteutuneet oikeiston kiivaan vastustuksen vuoksi. Voittonsa hetkellä Soininen joutui konservatiivisten tahojen ryöpyttämäksi, ja hän putosi eduskunnasta seuraavissa vaaleissa.^[5]

Kirkollis- ja opetusministerinä Soininen valmisteli myös vuonna 1922 toteutuneen uskonnonvapauslain, mutta hän oli sen kohdalla varovaisempi ja maltillisempi kuin oppivelvollisuusasiassa.^[5] Hän tuki myös kieltolain säätämistä. Lisäksi hänen ehdotuksestaan Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto uudelleennimettiin Helsingin yliopistoksi vuonna 1919.^[9] Yliopiston sisäiseen kielikiistaan puuttumista hän vältteli. Jäätyään sivuun politiikasta Soininen keskittyi kouluhallituksen johtamiseen, kunnes kuoli vatsasyöpään vuonna 1924 kesken työuransa.^[5]

Soininen oli edustajana vuoden 1918 kirkolliskokouksessa ja oli vuodesta 1922 kieltolakikomitean puheenjohtaja.^[5] Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.^[12]

Soinisen mukaan on nimetty Mikael Soinisen tie Helsingin Pukinmäessä vuonna 1968.^[13] Siellä on toiminut myös hänen mukaansa nimetty Soinisen koulu, joka on nykyään osa Pukinmäenkaaren peruskoulua. Soinisen perustama kokeilukoulu toimi samassa kaupunginosassa vuoteen 1954.^[10]

• Folkskola i hvarje by: eller frågan om skol- och undervisningsplikt (1884)
• Koulutoimesta Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa, lisensiaatinväitöskirja (1887)
• Om induktiv metod i undervisningen, dosentuurinväitöskirja (1891)
• Om den praktiska tillämpningen af en på biocoenosens princip grundad metod vid undervisningen i naturhistoria (1891)
• Koulun lukukirja, kolme osaa (1891)
• Neuvoja maalaiskansakoulujen perustamiseen ja hoitoon (1899)
• Yleinen kasvatusoppi (1900)
• Opetusoppi, kaksi osaa (1901, 1906)
• Mihin suuntaan meillä on väkijuomalainsäädäntö kehitettävä? (1902)
• Suomen kirja (1904)
• Mitä uusi aika vaatii kansanopetuksen nähden? (1906)
• Lyhyt kasvatus- ja opetusoppi (1911)
• Historian oppikirja kansakouluja varten (1911), Alpo Noposen kanssa
• Kansakoulun jatko-opetuksen uudistus (1911)
• Oppivelvollisuusasia (1913)
• Osuustoiminta kansan kasvatuskeinona (1914)
• Maalaiskansakoulun uudistuksesta (1916)