Louis Armstrong

Armstrong syntyi köyhissä oloissa New Orleansin slummialueella.^[1] Hänen äitinsä Mary Ann Armstrong (kutsumanimeltä Mayann) oli prostituoitu^[1][2][3] ja isä William ”Willie” Armstrong tehdastyöntekijä, joka hylkäsi perheen vähän Louisin syntymän jälkeen ja perusti myöhemmin uuden perheen.^[4][3] Louis ei pitänyt yhteyttä isäänsä, mutta hänellä oli lämmin suhde äitiinsä aina tämän kuolemaan asti.^[3] Kaksi vuotta Louisin syntymän jälkeen Mayannille syntyi tytär nimeltä Beatrice.^[5]

Louis asui pienenä joitakin vuosia isoäitinsä Josephinen Armstrongin luona ja muutti vuoden 1905 tienoilla äitinsä luo New Orleansin Storyvilleen.^[6][5] Louis joutui nuoresta iästä lähtien työskentelemään perheen elättämiseksi. Hän lauloi kadulla, kauppasi hiiliä ja siivosi hautoja maksua vastaan.^[7] Armstrong ja hänen pikkusisarensa kasvoivat köyhyydessä ilman isää ja heidän äitinsä jätti heidät monesti useiksi päiviksi vieraiden huostaan.^[6] Äidillä oli lukuisia miesystäviä, joista jotkut olivat ystävällisiä lapsille. Useimmat riitelivät äidin kanssa, joskus väkivaltaisesti. Lapsuuden isähahmon puutteella oli selkeä vaikutus Louis Armstrongin luonteeseen.^[8]

Armstrong ei tiettävästi tiennyt koskaan syntymänsä tarkkaa ajankohtaa, ja ilmoitti useimmiten syntymäpäiväkseen 4. heinäkuuta 1900 Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän mukaan.^[9] Elämäkerran kirjoittaja James Lincoln Collierin mukaan Armstrong on kuitenkin muun todistusaineiston mukaan todennäköisesti ollut vanhempi ja mahdollisesti syntynyt vuonna 1898.^[10] Armstrongin kuoleman jälkeen löytynyt syntymätodistus ilmoittaa hänen syntymänsä ajankohdaksi 4. elokuuta 1901.^[2]

Vaikka orjuus oli lakkautettu pian sisällissodan jälkeen, mustia pidettiin 1900-luvun alussa Yhdysvaltojen etelävaltioissa yhä huonossa asemassa. Heitä ei suvaittu asiakkaina valkoisten ravintoloissa tai baareissa, eikä heillä ollut juuri mahdollisuuksia opiskeluun, varallisuuteen tai hyviin työpaikkoihin. New Orleansissa mustia eristettiin entistä tiukemmin uusien Jim Crow -lakien avulla. Armstrong on myöhemmin kertonut, että mustalla miehellä oli tärkeää olla valkoihoinen ”päällikkö”, joka pystyi vaatimaan oikeutta tämän joutuessa vaikeuksiin. Ilman valkoista auttajaa mustat olivat jatkuvasti vaarassa ja joutuivat helposti tekemisiin virkavallan kanssa.^[11]

Storyvillen tanssisaleissa ja klubeissa soitettu blues ja varhainen jazzmusiikki tuli Armstrongille tutuksi jo lapsuudessa.^[6] Hän osoitti jo nuoressa iässä kiinnostusta musiikkia kohtaan. Ala-asteikäisenä hän osti työnantajansa avustuksella itselleen kornetin ja opetteli soittamaan sitä.^[4] Hän jättäytyi 11-vuotiaana pois koulusta ja liittyi vapaamuotoiseen soittoryhmään.^[4] Hän lauloi nuorena barbershop-yhtyeessä, mikä auttoi hänen nuottikorvansa harjoittamisessa.^[6] Armstrong sai myös neuvoja soittamiseensa kornetisti Bunk Johnsonilta^[12]. Hän ansaitsi rahaa laulamalla kadulla neljän muun nuoren muusikon kanssa,^[2] mutta joutui uudenvuodenaattona 1912 pidätetyksi laukaistuaan aseen uudenvuoden juhlissa. Hänet määrättiin värillisille lapsille tarkoitettuun lastenkotiin, jossa hän opiskeli musiikkia ja soitti koulun orkesterissa.^[4] Yhtye soitti marsseja, ragtimea ja laulumusiikkia. Lastenkodissa Armstrong päätti haluavansa muusikoksi.^[6]

Päästyään lastenkodista vuonna 1914 Armstrong elätti itsensä ruumiillisella työllä ja yritti löytää jalansijaa New Orleansin muusikkopiireistä.^[4] Hän löysi opettajan itseään selvästi vanhemmasta kornetisti Joe ”King” Oliverista, joka soitti Kid Oryn yhtyeessä. Oliver opetti nuorelle Armstrongille kornetinsoittoa, ja vuonna 1917 tämä soitti Oliverin tyylisessä liveyhtyeessä Storyvillessä.^[13] Kun Oliver muutti Chicagoon kesällä 1918, Armstrong otti hänen paikkansa Kid Oryn orkesterissa,^[4] jota tuohon aikaan pidettiin New Orleansin johtavana jazzyhtyeenä.^[6] Armstrong meni vuonna 1918 naimisiin Daisy-nimisen prostituoidun kanssa, mutta avioliitto jäi lyhytaikaiseksi.^[6] Vuonna 1919 hän lähti ensimmäisen kerran New Orleansista ja liittyi Fate Marablen yhtyeeseen St. Louisissa. Yhtye soitti Mississippi-joella kulkevalla höyrylaivalla. Armstrong soitti Marablen kokoonpanossa vuoteen 1921 asti.^[13]

Vuonna 1921 Louis Armstrong muutti Chicagoon,^[4] ja vuonna 1922 liittyi King Oliverin Creole Jazz Band -ryhmään, joka soitti Chicagon Lincoln Gardens -tanssiravintolassa.^[1] Suositussa yhtyeessä esiintyminen sai Armstrongin uran vauhtiin, ja hänen soittonsa jätti usein varjoonsa orkesterinjohtaja Oliverin, joka New Orleansin perinteiselle trumpettityylille uskollisena useimmiten pysytteli taka-alalla yhtyeen soitossa.^[2]

Helmikuussa 1924 hän meni naimisiin Oliverin yhtyeen pianistin ja sovittajan Lillian Hardinin kanssa.^[13] Määrätietoisen Hardinin mielestä Armstrongin lahjat menivät hukkaan Oliverin kokoonpanossa, ja vastahakoisesti tämä lähtikin yhtyeestä vuonna 1924.^[13] He muuttivat yhdessä New Yorkiin, jossa Louis liittyi Fletcher Hendersonin yhtyeeseen.^[4] Hendersonin yhtye oli yksi kaupungin suosituimmista mustista tanssiorkestereista, ja Armstrong sai nopeasti mainetta kyvykkäänä jazzsoittajana. Marraskuussa 1925 hän kuitenkin palasi takaisin Chicagoon.^[6] Hän soitti vaimonsa johtamassa Dixie Syncopators -yhtyeessä ja vaihtoi kornetista trumpettiin.^[4]

1920-luvun loppupuoliskolla Armstrong nauhoitti useiden artistien kanssa ja teki omalla Hot Five -orkesterillaan ensimmäiset nauhoituksensa orkesterinjohtajana. Samaan aikaan hän esiintyi konserteissa muun muassa Erskine Taten ja Carroll Dickersonin johtamien yhtyeiden kanssa. Vuonna 1927 hän perusti ensimmäisen oman liveyhtyeensä, jonka nimeksi tuli Louis Armstrong and his Stompers ja joka soitti vakituisesti Chicagon Sunset Caféssa.^[4]

Armstrong liittyi Chicagon Savoy Ballroomissa soittavaan Carroll Dickersonin yhtyeeseen maaliskuussa 1928, ja ennen pitkää hänestä tuli yhtyeen johtaja. Seuraavana vuonna hän muutti yhtyeineen New Yorkiin ja soitti vakituisesti Harlemissa sijaitsevassa Connie’s Inn -yökerhossa. Hän lauloi vuoden 1929 musikaalinäytelmä Hot Chocolatesissa Fats Wallerin kappaleen ”Ain’t Misbehavin’”, josta tuli top 10 -hitti.^[4]

 

Vuonna 1930 Armstrong muutti Los Angelesiin tehtyään ensin Luis Russell Orchestran kanssa kiertueen Yhdysvaltojen eteläosassa. Hän teki debyyttinsä valkokankaalla esiintyen vuonna 1931 julkaistussa elokuvassa Ex-Flame. 1930-luvun alussa hän vaihtoi OKehilta Columbia Recordsille, joka keskittyi OKehia enemmän populaarimusiikin valtavirtaan. Armstrongin ensimmäiset top 5 -nauhoitukset Columbialle olivat ”Chinatown, My Chinatown”, ”You Can Depend on Me” sekä maaliskuussa 1932 listaykköseksi noussut ”All of Me”.^[4]

1930-luvulla Armstrong alkoi esiintyä elokuvissa ja isännöidä omaa radio-ohjelmaansa. Vuosikymmenen loppuun mennessä hän oli noussut kansalliseksi tähdeksi. Hän oli ensimmäinen mustaihoinen viihdyttäjä, joka esiintyi säännöllisesti sekä elokuvissa että radiossa. Hän toimi vuoteen 1947 asti Luis Russellin ja muiden orkesterinjohtajien big bandien muodollisena kapellimestarina. Nämä kokoonpanot esittivät improvisoidun jazzin lisäksi kaupallisvetoista tanssimusiikkia.^[6]

Louis Armstrong oli myös jazzin ensimmäisiä suurlähettiläitä Euroopassa. Ensimmäisen Britannian-kiertueensa hän teki jo vuonna 1932. Seuraavana vuonna hän teki Tanskassa muutamia aikaansa edellä olevia elokuvatallenteita, joissa big band -jazz sai esiintyä omilla ehdoillaan.

Lähinnä manageriongelmien tähden Armstrong asettui vuodeksi Ranskaan, mutta palasi Yhdysvaltoihin saatuaan asioidensa hoitajaksi impressaari Joe Glaserin. Vuodesta 1942 lähtien Armstrong asui loppuikänsä New Yorkin Coronassa talossa, jonka mestarille valitsi hänen viimeinen vaimonsa Lucille Wilson.

Vuonna 1947 Armstrong perusti uuden, pienen yhtyeen nimeltään The All Stars, johon kuului jazzmusiikin suurista nimistä muun muassa pianisti Earl Hines, pasunisti Jack Teagarden, rumpali Sid Catlett ja klarinetisti Barney Bigard.^[6][14] Myöhemmin yhtyeessä alettiin käyttää vähemmän nimekkäitä soittajia, kun kävi selväksi, että Armstrong oli kokoonpanon päävetonaula. Armstrong johti All Stars -yhtyettä pitkään ja yhtye hajosi vasta vähän ennen hänen kuolemaansa.^[6] Armstrong ei kiinnittänyt juuri huomiota uusien jazz-tyylien kehittymiseen, vaan levytti sen sijaan laulettua populaarimusiikkia ja New Orleansin klassikoita.

Suomessa Louis Armstrong ja All Stars esiintyivät vuosina 1949, 1952 ja 1962. Vuosina 1956 ja 1957 Armstrong esiintyi tiivistahtisilla maailmankiertueilla, joiden lisäksi hän ehti levyttää lukuisia suuritöisiä studioalbumeja, muun muassa Musical Autobiography -sarjan ja Porgy and Bessin. Vuonna 1959 Armstrong sai sydänkohtauksen, ja loppuvuosina hänen soittonsa ja laulamisensa alkoi kärsiä hänen toistuvista terveysongelmistaan.^[6]

1960-luvulla Armstrong nousi vielä Yhdysvaltojen pop-listojen kärkeen samannimisen musikaalin tunnussävelmänä olleen ”Hello, Dollyn” avulla, jonka hän myös esitti musikaalielokuvassa Hello, Dolly! yhdessä Barbra Streisandin kanssa.^[2][4] Vuonna 1968 menestystä sai Armstrongin yksi tunnetuimmista kappaleista, ”What a Wonderful World”. Se nousi listojen kärkeen Britanniassa, mutta jäi Yhdysvalloissa aluksi vähemmälle huomiolle.^[4]

Louis Armstrong kuoli sydäninfarktiin 6. heinäkuuta 1971 69-vuotiaana. Hänen kuolemastaan uutisoitiin lehdistössä ympäri maailman.^[6] Armstrongin hautajaisiin osallistui suuri joukko Yhdysvaltojen musiikkimaailman silmäätekeviä.^[2] Hänen henkilökohtaiset arkistonsa lahjoitettiin New Yorkin Flushingissa sijaitsevalle Queens College -oppilaitokselle.^[6]

Armstrong teki ensimmäisen levytyksensä keväällä 1923 King Oliverin ryhmän jäsenenä.^[4] Hänen ensimmäinen nauhoitettu soolonsa oli kappaleessa ”Chimes Blues”, jossa hän soitti ennalta määritellyn melodian. Samassa nauhoitussessiossa nauhoitettiin myös hänen osittain improvisoitu soolonsa kappaleessa ”Froggie Moore”.^[6]

Armstrong nauhoitti vuonna 1925 New Yorkissa ja Chicagossa muun muassa blueslaulajien Ma Raineyn ja Clara Smithin kanssa.^[1] Samana vuonna hän osallistui Bessie Smithin huippusuosittuun nauhoitukseen kappaleesta ”St. Louis Blues” sekä soitti Clarence Williamsin Blue Five -yhtyeen nauhoituksissa OKeh-yhtiölle.^[13]

Armstrongin ensimmäiset nauhoitukset orkesterinjohtajana tehtiin Chicagossa 12. marraskuuta 1925 OKeh-levy-yhtiölle. Yhtyeen nimi oli Louis Armstrong and His Hot Five ja se koostui suurimmaksi osaksi Oliverin Creole Jazz Bandin jäsenistä. Louisin ja hänen pianistivaimonsa Lil Hardin-Armstrongin lisäksi yhtyeessä soittivat klarinetisti Johnny Dodds, pasunisti Kid Ory sekä banjonsoittaja Johnny St. Cyr.^[15] Hot Fiven ja myöhemmin osittain samoista soittajista koostuneen seitsenhenkisen Hot Seven -kokoonpanon nauhoituksia pidetään jazzhistorian keskeisinä äänitteinä erityisesti niiden mielikuvituksekkaan ja tunteikkaan improvisoinnin johdosta.^[4][15] Vuoden 1926 ”Heebie Jeebies” -kappaletta pidetään ensimmäisenä nauhoitettuna esimerkkinä merkityksettömiin tavuihin perustuvasta scat-laulutyylistä.^[15] Hot Fiven ”Muskrat Ramble” nousi saman vuoden heinäkuussa top 10:een.^[4]

Vuoden 1927 levytys ”Hotter Than That” oli jazzin historian ensimmäinen kokonaan improvisoitu tulkinta "Tiger Ragin" pelkästä sointurakenteesta ilman alkuperäismelodiaa.

Armstrongin kaikkein merkittävimpinä levytyksinä pidetään niin sanotun toisen Hot Fiven eli Savoy Ballroom Fiven vuonna 1928 tekemiä tallenteita, joissa pianoa soitti Earl Hines ja rumpuja Zutty Singleton. Erityisesti ”West End Bluesin” trumpettisoolosta tuli kokonaisen muusikkosukupolven esikuva ja monien analyysien kohde. Kokoonpanon muita klassikkoäänitteitä ovat ”Beau Koo Jack”, ”Tight Like This”, ”Knee Drops” ja ”Two Deuces”. Duettona Hinesin kanssa esitetty ”Weather Bird” oli ennenkuulumattoman eloisa esimerkki jazzin harmonisesta ilottelusta.

Big band -kaudella Armstrongin soolotyyli virtaviivaistui ja jonkin verran kaavamaistui. Monet versiot esimerkiksi ”Mahogany Hall Stompista” ja ”On The Sunny Side of the Streetistä” kuitenkin todistivat jatkuvaa luomisvoimaa. Laulajana Armstrongista kehittyi vähitellen verraton balladitulkki, joka lanseerasi muun muassa monet Hoagy Carmichaelin suosikkisävelmät.

Sodanjälkeisellä kansainvälisten kiertueiden kaudellaan Armstrong teki monia arvostettuja konserttialbumeja. Kaupallisen studiotuotannon ohessa hän sai silloin tällöin tilaisuuden myös kunnianhimoisempiin hankkeisiin. Näistä muistettavimpia ovat levytykset pianisti Oscar Petersonin ja laulajakumppani Ella Fitzgeraldin kanssa.

Armstrong käytti soitossaan voimakkaasti kolmimuunteista rytmiä ja muunteli usein nuottien painotusta saaden musiikin ikään kuin liikkumaan kuulijan suuntaan tai tästä poispäin. Hän käytti usein vibratoa nuottien loppuosalla. Lisäksi hän sijoitti soittamansa nuotit varsinkin myöhemmällä urallaan usein tarkoituksella hieman iskua ennen tai sen jälkeen.^[6]

Elokuvat, joissa Armstrong esiintyi näyttelijänä.^[16]

• Bergreen, Laurence: Louis Armstrong. Helsinki: Art House, 2001. ISBN 951-884-325-2.
• Collier, James Lincoln: Louis Armstrong. An American Genius. Oxford: Oxford University Press, 1985. ISBN 978-0-19-503727-2 (englanniksi)
• Collier, James Lincoln: Armstrong, Louis. Teoksessa Kernfeld, Barry (toim.): The New Grove Dictionary of Jazz. A to K. Macmillan Press, 1988. ISBN 0-333-39846-7 (englanniksi)

• Armstrong, Louis: Elämäni New Orleansissa. (My Life in New Orleans, 1954.) Suomentanut Martti Raudas. Helsinki: Otava, 1961.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Louis Armstrong Wikimedia Commonsissa

• Louis Armstrong Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
• Diskografia (Arkistoitu – Internet Archive)
• Ylen Elävä arkisto: Satchmo Seutulassa.
• The Louis Armstrong House Museum. (englanniksi)