Lockerbien pommi-isku

16 päivää ennen hyökkäystä, 5. joulukuuta 1988 Yhdysvaltain ilmailuhallinto antoi turvatiedotteen, jossa kerrottiin, että arabialaisella korostuksella englantia puhunut mies oli soittanut Yhdysvaltain Helsingin-suurlähetystöön ja kertonut, että Frankfurtista seuraavan kahden viikon aikana lähtevä lento räjäytettäisiin.^[2] Tuntemattoman soittajan mukaan iskun järjestäisi eräs nimeltä mainittu Hämeenlinnassa Suomessa asuva Israelin arabi, joka oli palestiinalaisen Abu Nidalin terroristijärjestön ANO:n jäsen, oli äskettäin saapunut Libyasta ja saisi räjähteet Frankfurtissa asuvalta järjestön toiselta jäseneltä. Frankfurtista Yhdysvaltoihin matkustava suomalainen nainen veisi tietämättään pommin lentokoneeseen.^[3]

Anonyymina pysynyt varoittaja otettiin Yhdysvalloissa erittäin vakavasti.

Suomen Suojelupoliisi ei uskonut puhelussa ilmiannetun hämeenlinnalaismiehen liittyvän mitenkään iskuun. Aiemmin samana vuonna Israelin Helsingin-suurlähetystöön oli tehty kolme nimetöntä puhelinsoittoa – ensimmäinen tammikuussa ja kaksi muuta heinäkuussa – joissa väitettiin saman miehen suorittavan pommi-iskun Kööpenhaminasta Tel Aviviin matkaavalla El Al -yhtiön matkustajalennolla, mutta näitä iskuja ei tapahtunut. Soittajan, joka kolmannessa puhelussa oli esiintynyt salanimellä Hub Richard, arveltiin olleen sama. Myös palestiinalaisjärjestö PLO:n Helsingin-tiedotustoimiston johtaja oli saanut vuosina 1987 ja 1988 yhteensä kuusi omituista puhelinsoittoa, joiden arveltiin tulleen samalta ilmiantajalta. Supon arvion mukaan kyse oli valheellisista ilmiannoista, jotka oli todennäköisesti tehnyt eräs toinen Hämeenlinnassa asunut Israelin arabi tehdäkseen kiusaa ilmiannon kohteena olleelle miehelle ja mahdollisesti haitatakseen tämän kansalaisuushakemusta. Vaikka Supolla oli soittajan henkilöllisyydestä vahva epäilys, asiaa ei voitu varmuudella todistaa. Soittajaksi epäillyllä miehellä ei myöskään tiedetty olevan yhteyksiä terrorismiin.^[3][4]

On pidetty mahdollisena, että varoitussoiton tekijä oli saanut ajatuksen ANO-järjestön suunnittelemasta iskusta ja suomalaisesta naisesta luettuaan uutisia aiemmin samana vuonna Ateenassa oletetusti surmansa saaneesta ANO:n terroristista Samir Khadarista, jolla oli ollut suomalaissyntyinen vaimo. Varoituksen muiden yksityiskohtien vastaavuus Lockerbien iskun kanssa saattoi olla pelkkä sattuma. Helsingin Sanomat uutisoi tammikuussa 2024, että perättömän ilmiannon kohteena ollut mies sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1990 ja asuu edelleen Hämeenlinnassa, mutta soittajaksi epäillyn miehen nykyistä asuinpaikkaa ei tiedetä.^[4]

Pan Amin lennolla 103 käytetty lentokone oli N739PA, Boeing 747-121 nimeltään Clipper Maid of the Seas (aiempi nimi Clipper Morning Light).^[5] Se oli viidestoista Boeingin rakentama 747-kone ja toimitettu Pan Amille helmikuussa 1970,^[6] kuukausi Pan Amin ensimmäisen 747:n jälkeen.

Pommi-iskun aikaan kone oli 18 vuoden ikäinen ja sillä oli lennetty noin 75 000 tuntia. Vuonna 1987, vuotta ennen pommi-iskua, kone oli huollettu täysin, koska se oli siviilireservilentokone.^[6] Koneeseen tehtiin muutoksia, joiden ansiosta se olisi voitu muuttaa kansallisessa hätätilanteessa rahtikoneeksi kahdessa päivässä. Koneen huoltohistoriasta löytyi merkintöjä metallin väsymisestä, ruostumisesta ja koneessa olleesta tulipalosta. Vuosien 1980 ja 1988 välillä huoltotietoihin oli tehty 24 huomionarvoista merkintää.

Clipper Maid of the Seasin oli tarkoitus lentää lennon 103 Atlantin ylitys. Lento alkoi Frankfurtista Boeing 727 -koneella. Heathrow’n lentoasemalla matkustajat ja matkalaukut siirrettiin suoraan toiseen koneeseen. Kaikkien matkalaukkujen omistajat eivät olleet lennolla mukana. Jatkoyhteys lähti portilta kello 18:04 ja lähti lentoon kello 18:25.

 

Clipper Maid of the Seas lähestyi Solwayn lahden reunaa kello 19.01 (UTC) ja ylitti rannikon minuuttia myöhemmin. Koneen transponderikoodi oli 0357 ja se lensi lentopinnalla 310. Koneen lentokorkeus oli siis 31 000 jalkaa eli 9 400 metriä. Se lensi suuntaan 316 nopeudella 580 km/h.

Kello 18.58 miehistö otti yhteyden Shanwickin aluelennonjohtoon Prestwickissä. Kello 19.02.44 lennonjohto antoi heille selvityksen Atlantin ylitykseen. Tähän viestiin ei kuitenkaan vastattu. Koneen transponderikoodi katosi tutkasta. Lennonjohto yritti ottaa koneeseen yhteyttä, mutta vastausta ei kuulunut. Tähän aikaan, 19.02.50, koneen ohjaamon ääninauhuri tallensi kovan äänen. Lennonjohdon tutkassa näkyi yhtäkkiä viisi heijastusta yhden sijaan.^[7] Ohjaamon ääninauhurin tietojen ja tutkatallenteen vertailussa selvisi, että kahdeksan sekuntia räjähdyksen jälkeen koneen kappaleet olivat levinneet merimailin (1,8 kilometrin) pituiselle alueelle.^[7] Glasgow’sta Lontoota kohti lentänyt British Airwaysin lentäjä ilmoitti hetkeä myöhemmin lennonjohdolle nähneensä maassa suuren tulipalon.^[8]

 

Räjähdys repi koneen vasempaan kylkeen puolimetrisen aukon. Miehistö ei ehtinyt aloittaa minkäänlaisia hätätoimenpiteitä, vaan kone hajosi kappaleiksi. Koneen pyrstöosassa sijaitseva ohjaamon ääninauhuri löydettiin pellolta 24 tunnin kuluessa. Nauhalla ei ollut mitään hätäkutsuun viittaavaa, vaan ainoastaan koneen kommunikaatiojärjestelmien tuhoutumisesta aiheutunut 180 millisekunnin pituinen sihisevä ääni. Vaikka räjähdys tapahtuikin koneen ruumassa, sitä tehosti koneen sisäpuolen ja ulkoilman suuri paine-ero. Räjähdys liikutti myös ohjauskaapeleita, minkä seurauksena kone kallistui alaspäin ja vasemmalle.

Räjähdyksen aiheutti ruumaan pakattuun kasettisoittimeen piilotettu pommi. Pommin sisältänyt laukku pystyttiin jäljittämään Maltalle. Sieltä sen kohde oli ensin Frankfurt, jossa se lastattiin PanAmin lennolle Lontoon kautta New Yorkiin.

Ennen onnettomuutta poliisin kotietsinnöissä löytyi vastaava kasettisoittimeen piilotettu Semtex-pommi. Pommi löytyi Länsi-Saksassa olevasta PLFP:n turvatalosta. Laajoissa poliisietsinnöissä löydettyjen Libya-viitteiden perusteella kyseessä oli Muammar Gaddafin kostoisku länttä vastaan.

Air Accidents Investigation Branchin (AAIB) tutkijat selvittivät, että koneen nokka irtosi lähes täysin räjähdyksessä. Se pysyi kuitenkin hetken kiinni muussa koneessa metallikaistaleen varassa taittuneena taaksepäin kuin säilyketölkin kansi. Se irtosi kolmen sekunnin päästä suuntautuen koneen runkoon nähden taakse, ylös ja vasemmalle. Se osui moottoriin numero 3 irrottaen sen ja putosi lopulta 4 km päähän Lockerbiesta lähelle Tundergarthin kirkkoa.

 

Runko jatkoi matkaansa eteen- ja alaspäin noin 5 800 metrin korkeuteen. Siitä eteenpäin kone putosi lähes pystysuoraan alaspäin.^[10] Pudotessaan kone hajosi pienempiin osiin. Ensimmäisenä maahan osui osa, jossa olivat siivet.^[7] Kyseinen osa sisälsi myös polttoainetankit. Niissä oli 91 000 kg kerosiinia, mikä aiheutti suuren, useita taloja tuhonneen tulipalon Sherwood Crescent -kadulla Lockerbiessa, jonne osa putosi. British Geological Surveyn mittalaitteet rekisteröivät 1,6 richterin seismisen tapahtuman kello 19.03.36. Sen aiheutti rungon iskeytyminen maahan.

Toinen rungon osa putosi asuinrakennuksen päälle noin 2,4 kilometrin päähän koilliseen päin. Vaikka talo tuhoutui täysin, sen asukas selvisi vammoitta.

 

Kansallisuus	Matkustajat	Henkilökunta	Kansalaista maassa	Yhteensä
Argentiina	2	0	0	2
Belgia	1	0	0	1
Bolivia	1	0	0	1
Suomi	1	0	0	1
Kanada	2	0	0	2
Ranska	2	1	0	3
Länsi-Saksa	3	1	0	4
Unkari	4	0	0	4
Intia	3	0	0	3
Irlanti	3	0	0	3
Israel	1	0	0	1
Italia	2	0	0	2
Jamaika	2	0	0	2
Japani	1	0	0	1
Filippiinit	1	0	0	1
Espanja	0	1	0	1
Etelä-Afrikka	1	0	0	1
Ruotsi	2	1	0	3
Sveitsi	1	0	0	1
Trinidad ja Tobago	1	0	0	1
Yhdistynyt kuningaskunta	31	1	11	43
Yhdysvallat	178	11	0	189
Yhteensä	243	16	11	270

Kaikki 243 matkustajaa ja 16 miehistön jäsentä kuolivat koneen putoamisessa, kuten myös 11 Lockerbien asukasta. 270 uhrista 189 oli Yhdysvaltain ja 43 Yhdistyneen kuningaskunnan kansalaisia. Loput 37 uhria olivat 19 eri valtion kansalaisia.^[11] Pommi-isku oli tuhoisin Yhdysvaltain kansalaisia vastaan tehty isku ennen syyskuun 11. päivän terroritekoja. Suuri osa yhdysvaltalaisuhreista oli kotoisin New Yorkin ja New Jerseyn osavaltioista.^[12]

Lennon 103 komentaja oli kapteeni James Bruce MacQuarrie (ikä 55). Hän oli kokenut lentäjä: hänellä oli lähes 11 000 lentotunnin kokemus, josta 4 000 tuntia oli kertynyt 747-koneella. Perämiehenä toimi Raymond Ronald "Ray" Wagner (52). Hänellä oli lähes 12 000 lentotunnin kokemus, niistä noin 5 500 tuntia 747-koneella. Lentoinsinööri oli Jerry Don Avritt (46). Hänellä oli lentotunteja yli 8 000, joista noin 500 747-koneella.^[7]

Ohjaamomiehistö, yksi lentoemäntä ja moni ensimmäisen luokan matkustaja oli yhä turvavöin kiinni istuimissaan koneen nokassa, joka putosi pellolle Tundergarthin kylässä. Yksi lentoemäntä löydettiin elävänä, mutta hän ehti kuolla ennen kuin paikalle saapui lisäapua. Myös kaksi matkustajaa olivat hetken aikaa elossa putoamisen jälkeen. Lääkintäviranomaiset totesivat myöhemmin, että toinen heistä olisi voinut selvitä, jos hänet olisi löydetty ajoissa.^[13]

Ainoa suomalaissyntyinen matkustaja ja uhri oli New Yorkissa asunut rahoitusanalyytikko Hanne-Maria Root (o.s. Maijala), joka oli varttunut Kanadassa ja saanut Kanadan kansalaisuuden. Hänet on haudattu Haapajärvelle Suomeen.^[4]

 

Pommi-iskussa kuolleiden matkustajien joukossa oli YK:n Namibia-valtuutettu (Etelä-Afrikan valloittaman Namibian ulkopuolinen johtaja) Bernt Carlsson, joka oli matkalla New Yorkiin Namibian itsenäisyyssopimuksen allekirjoitustilaisuuteen.^[14] Koneessa olivat myös Volkswagen American -yhtiön toimitusjohtaja James Fuller ja markkinointijohtaja Lou Marengo, jotka olivat palaamassa Länsi-Saksassa Volkswagenin johdon kanssa pidetystä kokouksesta, muusikko Paul Jeffreys vaimonsa Rachelin kanssa, runoilijan ja muusikon Robert Frippin entinen naisystävä Joanna Walton, näyttelijä David Whiten poika Jonathan White sekä lupaava nuori fyysikko Alfred Hill.^[15] Koneessa oli myös Irving Sigal, Merck Sharp & Dome -tutkimuslaboratorion molekyylibiologian johtaja.^[16]

Lennolla 103 oli ainakin neljä Yhdysvaltain viranomaisten palveluksessa ollutta henkilöä. Viidennestä henkilöstä liikkuu vahvistamattomia huhuja. Näiden miesten läsnäolo on synnyttänyt salaliittoteorioita, joiden mukaan yksi tai useampi heistä oli pommi-iskun todellinen kohde.^[17]

Matthew Gannon, CIA:n Libanonin-osaston apulaisjohtaja, istui Clipper-luokassa (Pan Amin versio business-luokasta)^[18] paikalla 14J. Defense Intelligence Agencyn komennuksella ollut armeijan majuri Chuck "Tiny" McKee istui Gannonin takana keskikäytävän vieressä paikalla 15F. Turistiluokassa istui kaksi Diplomatic Security Servicen erikoisagenttia, jotka toimivat Gannonin ja McKeen henkivartijoina: Yhdysvaltain Beirutin suurlähetystön turvallisuusasiamies Ronald Lariviere paikalla 20H ja Yhdysvaltain Nikosian suurlähetystön turvallisuusasiamies Daniel O’Connor paikalla 25H. Kaikki neljä olivat lähteneet matkaan Nikosiasta joulukuun 21. päivän aamuna.

Monet olivat varanneet lipun lennolle 103, mutta eivät ehtineet mukaan.

Intialainen mekaanikko

47-vuotias automekaanikko Jaswant Basuta oli tehnyt lähtöselvityksen, mutta saapui portille liian myöhään. Belfastissa häävieraana olleen Basutan ystävät tulivat saattamaan häntä lentokentälle ja tarjosivat hänelle juotavaa lentokentän baarissa. Kun lähtevien lentojen taululle tuli tieto portin sulkeutumisesta, Basuta kiirehti turvatarkastuksen ja passintarkastuksen läpi portille, mutta siellä oli enää vain Pan Amin virkailijoita, jotka epäsivät häneltä koneeseen nousun. Basuta oli aluksi yksi pommi-iskun epäillyistä, sillä myöhästymisestä huolimatta hänen laukkunsa olivat lennolla. Epäilyksiä lisäsi myös se, että hän oli sikhi, sillä kolme vuotta aiemmin tapahtuneesta Air Indian lennon 182 pommi-iskusta olivat vastuussa sikhimilitantit. Kuulusteluissa Heathrow’n poliisiasemalla todettiin, ettei Basutalla ole yhteyttä pommi-iskuun, minkä jälkeen hänet vapautettiin. BBC haastatteli Basutaa 20 vuotta myöhemmin. Hän sanoi: "Minun olisi pitänyt olla 271. uhri. Tuntuu vieläkin kauhealta niiden puolesta, jotka kuolivat".^[13][19][20]

Julkisuuden henkilöt

R&B-ryhmä The Four Topsin oli tarkoitus palata lennolla 103 Yhdysvaltoihin Euroopan-kiertueen jälkeen. Edellisillan äänityssessio venyi kuitenkin pitkäksi ja yhtyeen jäsenet nukkuivat pommiin.

Yhtyeistä Sex Pistols ja Public Image Ltd. tunnetun punk rock -muusikon John Lydonin (Johnny Rotten) oli tarkoitus olla lennolla 103 vaimonsa Noran kanssa, mutta he eivät ehtineet lennolle.^[21]

Vuoden 1988 maailman johtava tennispelaaja Mats Wilander oli varannut lipun, mutta ei noussut koneeseen.^[22]

Näyttelijätär Kim Cattrall oli myös varannut lipun lennolle 103, mutta vaihtoi viime hetkellä myöhäisemmälle lennolle ehtiäkseen tehdä tuliaisostoksia Lontoossa.^[23][24]

Yksitoista Lockerbien asukasta kuoli, kun koneen kappale, jossa siivet olivat kiinni, putosi Sherwood Crescentille yli 800 km/h nopeudella. Se räjähti synnyttäen 47 metrin pituisen kraatterin, jonka tilavuus oli 560 kuutiometriä.^[7] Talo osoitteessa 13 Housewood Crescent, jonka päälle osa putosi, tuhoutui täysin ja sen asukkaat, Dora ja Maurice Henry, kuolivat.^[25] Myös useat muut talot tuhoutuivat täysin, ja 21 vaurioitui niin pahoin, että ne piti purkaa. Osoitteessa 15 Sherwood Crescent asuvan Somervillen perheen kaikki neljä jäsentä kuolivat, kun heidän talonsa räjähti.

Räjähdys tappoi myös osoitteessa 16 Sherwood Crescent asuneen Kathleen Flanniganin, hänen aviomiehensä Thomasin sekä heidän 10-vuotiaan tyttärensä Joannen. Heidän poikansa Steven oli naapurin autotallissa korjaamassa siskonsa polkupyörää ja selvisi räjähdyksestä hengissä.^[26]

Tulipallo nousi korkealle talojen yläpuolelle kohti A74-moottoritietä, kärventäen siellä ajaneiden autojen maalipintaa. Autoilijat ja paikalliset luulivat ensin, että tulipallo oli peräisin läheisestä Chapelcrossin ydinvoimalasta. Lockerbien roomalaiskatolisen kirkon piispa Patrick Keegansin perheen koti osoitteessa 1 Sherwood Crescent oli koko kadun ainoa talo, joka ei tuhoutunut törmäyksessä, räjähdyksessä tai tulipalossa.^[27]

Vaikka monissa maissa suositeltiin Lockerbieen matkustamisen välttämistä, monien uhrien perheet (pääasiassa Yhdysvalloista) tulivat jo muutaman päivän sisällä iskusta tunnistamaan uhreja. Lockerbielaiset vapaaehtoiset perustivat vuorokauden ympäri avoinna olleita kanttiineja, joista sukulaiset, sotilaat, poliisit ja sosiaalityöntekijät saivat ilmaisia voileipiä, aterioita, kahvia ja keskusteluseuraa. Kaupungin asukkaat pesivät, kuivasivat ja silittivät kaikki löytämänsä vaatekappaleet, joilla ei poliisille ollut arvoa todistusaineistona, jotta mahdollisimman moni esine saataisiin palautettua uhrien sukulaisille. BBC:n Skotlannin-kirjeenvaihtaja Andrew Cassell sanoi iskun kymmenentenä vuosipäivänä, että paikalliset olivat "avanneet kotinsa ja sydämensä" uhrien sukulaisille ja kestäneet omat surunsa ja menetyksensä tyynesti ja arvokkaasti, ja että iskun jälkeen solmitut siteet ovat voimissaan nykyäänkin.^[28]

Vuonna 1991 nostettiin syytteet Abdelbaset Ali Mohmed al-Megrahia ja Lamin Khalifah Fhimahia vastaan. Vuosien ajan Libya kieltäytyi luovuttamasta heitä oikeudenkäyntiin^[29].

Libyan hallitus pidätti al-Megrahin ja Fhimahin, ja suostui luovuttamaan heidät oikeudenkäyntiä varten sillä ehdolla, että se pidettäisiin neutraalissa, kolmannessa maassa. Sijainniksi valikoitui Camp Zeist, Alankomaiden Utrechtissä sijaitseva entinen Yhdysvaltain ilmavoimien tukikohta. Britannian ja Alankomaiden solmiman sopimuksen mukaisesti sinne perustettiin Skotlannin ylioikeuden (High Court of Justiciary) erityisistunto. Oikeudenkäynnin ajan alueella oli voimassa ensisijaisesti Skotlannin laki, ja oikeuden tuomarit, henkilökunta, syytetyt edustajineen, todistajat ja muut oikeudenkäyntiin liittyvät henkilöt nauttivat täyttä tai osittaista immuniteettiä Alankomaiden laista.^[30]

Al-Megrahia ja Fhimahia syytettiin pääasiassa murhista, murhasalaliitosta, ja vuoden 1982 ilmailuturvallisuuslain (Aviation Security Act 1982) rikkomisesta. Yhdistyneen kuningaskunnan ja Libyan välisen sopimuksen mukaisesti oikeuden kokoonpanossa oli kolme skotlantilaista tuomaria eikä valamiehistöä.

Oikeudenkäynti alkoi 3. toukokuuta 2000, ja oikeus antoi tuomionsa 31. tammikuuta 2001. Fhimah todettiin syyttömäksi, joten hänet vapautettiin, ja hän palasi Libyaan seuraavana päivänä. Al-Megrahi todettiin syylliseksi ja hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen suosituksella, ettei häntä tulisi päästää ehdonalaiseen vapauteen 20 vuoteen.

Al-Megrahi valitti tuomiostaan, ja maaliskuussa 2002 valitus hylättiin. Valituksen käsitteli sama ylioikeuden erityisistunto rikosvalitustuomioistuimen asemassa viiden tuomarin kokoonpanolla.

Al-Megrahi päästettiin vapaaksi vuonna 2009 pitkälle edenneen syövän johdosta^[31]. Hän kuoli Libyassa vuonna 2012^[31]. Hän kiisti syyllisyytensä kuolemaansa saakka^[31].

Iskujen todellisista tekijöistä kiistellään edelleen, vaikka asianosaisten maiden hallitukset pitävät tapausta selvitettynä. Monien mielestä Yhdysvallat syytti Libyaa tapauksesta voidakseen julistaa vihollismaansa kauppasaartoon; Libyan väitetään ottaneen vastuun iskuista vain päästäkseen eroon sen taloutta 15 vuotta pahoin rasittaneesta saarrosta, kuten maan pääministeri vuonna 2004 selvitti BBC:lle.^[32] Myös YK:n nimittämä Lockerbie-oikeudenkäyntien tarkkailija piti saavutettua ratkaisua poliittisena ja tapausta pahasti selvittämättömänä.^[33] Osa Lockerbien iskun uhrien omaisista on tyytynyt rahoihin ja hyväksynyt oikeudenkäyntien päätöksen, kun taas toiset vaativat uusia tutkimuksia.

Kesällä 2007 julkaistun Scottish Criminal Cases Review Commission -raportin mukaan oikeudenkäynnissä saattoi olla epäselvyyksiä ja todisteet olivat epäluotettavia.^[34] Samana kesänä insinööri Ulrich Lumpert myönsi valaehtoisessa lausunnossa varastaneensa oikeudenkäynnissä käytetyn ratkaisevan todistuskappaleen työnantajaltaan Mebo Ab:ltä ja antaneensa sen 22. kesäkuuta 1989 ilman lupaa Lockerbie-iskua tutkineelle viranomaiselle.^[35]

Vuonna 2002 kuollut palestiinalaisterroristi Abu Nidal väitti olleensa iskun takana. Megrahin puolustusasianajajien ryhmä nimesi mahdolliseksi syylliseksi PFLP-GC:n Mohammed Abu Talbin.^[34] Iskusta syytettiin alun perin Syyriaa ja PFLP-GC:ta, mutta tämä muuttui 1991 kun Syyria liittyi liittoumaan, joka karkotti Irakin joukot Kuwaitista ja Syyriasta tuli Yhdysvaltain tukeman arabien ja Israelin välisen rauhansopimuksen ajaja^[36].

Yhdysvaltain DIA:n dokumentit taas syyttivät Iranin entistä sisäministeriä Ali-Akbar Mohtashemi-Puria, jolloin isku olisi ollut kosto viisi kuukautta aiemmin USS Vincennesin alas ampumasta iranilaisesta matkustajakoneesta. DIA väitti Mohtashemi-Purin luvanneen PFLP-GC:n Ahmad Jibrilille iskusta miljoona dollaria. DIA piti myös Libyan osuutta epäuskottavana.^[37]

2022 otettiin kiinni libyalainen Abu Agela Masud Kheir Al-Marimi, jota syytetään pommin valmistamisesta. Masudin uskotaan toimineen johtavana pommintekijänä Libyan diktaattori Muammar Gaddafille. Hänen väitettiin tunnustaneen osallisuutensa Lockerbien iskuun vuonna 2012, jonka jälkeen häneen kohdistunut tutkinta käynnistettiin uudelleen vuonna 2016 ja häntä vastaan nostettiin syyte. Vuonna 2022 hän jäi puolisotilaallisten joukkojen vangiksi ja hänet luovutettiin Yhdysvaltoihin. ^[31]

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lockerbien pommi-isku Wikimedia Commonsissa

• YK:n tarkkailijan lausunto Lockerbie-oikeudenkäynneistä (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• BBC:n uutinen vuodelta 2004, Libyan pääministeri kiistää Libyan syyllisyyden (englanniksi)
• Lockerbien pommi-iskut ja terrori-isku USS Vincennesiä vastaan (englanniksi)
• Revealed: Lockerbie 'bomber' could go free (Guardian)