Liberaalinen puolue

Liberalismi alkoi 1800-luvun loppupuolella saada melkoisesti kannatusta Suomessa yli puoluerajojen, ja maan valtiollisia ja taloudellisia oloja alettiin vapauttaa suhteellisen vapaamielisen keisari Aleksanteri II:n myötävaikutuksella. Suomessa toimi 1860-luvulta alkaen ryhmittymä, joka julkaisi Helsingfors Dagblad -lehteä ja vaati Suomelle laajempia perustuslaillisia oikeuksia, ihmisoikeuksia sekä vapaata markkinataloutta. Tällä ryhmällä oli erittäin suuri vaikutusvalta valtiopäivillä 1860-luvulta 1880-luvun alkuun.

Kun liberaalien asema kävi kielitaistelun vaikutuksesta heikommaksi, he perustivat vuonna 1877 Liberaalisen klubin^lähde? ja julkaisivat lopulta ohjelmansa professori Leo Mechelinin johdolla 5. joulukuuta 1880.^[1] Ohjelman allekirjoitti 53 merkittävää vaikuttajaa.^lähde? Kielitaistelussa liberaalit asettuivat sovinnolliselle kannalle: suomen kieli tuli nostaa samaan asemaan ruotsin kielen kanssa, mutta kumpaakaan kieltä ei tullut syrjiä. Suomalaisen puolueen auktoriteetti J. V. Snellman ryhtyi ankaraan vastahyökkäykseen ja syytti liberaaleja ruotsalaisten hännystelijöiksi. Ruotsinmieliset puolestaan syyttivät liberaaleja suomalaisia suosiviksi.

Liberaalien ongelmana oli myös jämähtäminen vanhaan ”herraseurapolitiikkaan”, eikä puolue tavoitellut kannatusta kansan keskuudessa. Tämän ja kielikysymyksen vuoksi heidän ohjelmansa sai tuomion myös tulevilta nuorsuomalaisilta, kuten Minna Canthilta.^[2]

Aluksi liberaalit saivat enemmistön valtiopäivävaaleissa, mutta pian kieliriita vei heiltä elintilan. Mechelinin läheisimpien työtovereiden Robert Lagerborgin ja Robert Castrénin kuoltua Dagbladet kuihtui pois. Liberaalit liittyivät vähitellen kielipuolueisiin, lähinnä ruotsalaisiin. Pelkästään vuoden 1885 valtiopäivillä yli puolet liberaaleista loikkasi svekomaaneihin^[3]. Tämän perua Ruotsalainen kansanpuoluekin oli pitkään melko liberaali.^lähde?

Suomen seuraavan liberaalipuolueen, vuonna 1894 Suomalaisesta puolueesta irronneen Nuorsuomalaisen puolueen side Liberaaliseen puolueeseen jäi pääosin aatteelliseksi. Lisäksi nuorsuomalaiset liittoutuivat ensimmäisen sortokauden aikana perustuslaillisuuden nimissä ruotsinkielisten entisten liberaalien kanssa.

Liberaalisen puolueen ohjelma oli lähinnä klassisen liberaali. Siinä vaadittiin perustuslaillista hallintoa, kansalaisvapauksia (kuten paino- ja uskonvapautta), vapaata markkinataloutta, desentralisaatiota, niin säätyyn perustuvien kuin yksityistenkin etuoikeuksien poistamista sekä kaikkien ihmisten täyttä tasa-arvoa lain edessä. Ohjelmassa vastustettiin ”valtiososialismia, klerikalismia, puolue-egoismia, byrokratismia ja militarismia”^[4] (taloudellista sääntelyä, kirkon etuoikeuksia, puolueiden tai sotavoimien edun asettamista kansan edun edelle sekä paperisotaa lupamenettelyineen).

Puolue korosti, ettei tämä tarkoittaisi valtion passiivista roolia: valtion oli liberaalien mukaan perustettava kouluja ja oppilaitoksia, parannettava kulkuneuvoja sekä taloudellista lainsäädäntöä ynnä muuta rajoittamatta yksilöiden toimintavapautta.

Huomattavaa on kuitenkin, että ruotsinkieliseen eliittiin nojanneet liberaalit eivät kannattaneet suuria demokraattisia uudistuksia. He olivat hiljaisen tyytyväisiä säätyvaltiopäiviin parlamenttina, eivätkä fennomaanien tavoin vaatineet siirtymistä yhtäläisempää äänioikeutta kohti.^[5]

• Juhani Mylly: Edustuksellisen kansanvallan läpimurto. Edita, Helsinki 2006.

• Puolueen ohjelmat (Pohtiva – poliittisten ohjelmien tietovaranto)