Koherentismi

Pääartikkeli: Regressioargumentti

Koherentismi pyrkii ratkaisemaan tietoteorian perustavanlaatuisen ongelman, regressioargumentin: Jokaiselle väitteelle P vaikuttaa sopivalta kysyä sen oikeutusta. Jos oikeutus esitetään toisena väitteenä, P', voidaan edelleen kysyä sen oikeutusta, ja niin edelleen. Tämä voi johtaa yhteen kolmesta lopputuloksesta:

1. Päättymätön ketju, jossa jokaisen väitteen oikeuttaa joku muu väite.
2. Kehäpäätelmä: oikeutusketju muodostaa silmukan, jossa lopulta jokainen väite on osana omaa oikeutustaan.
3. Ketju päättyy väitteeseen, joka ei ole oikeutettu.

Jokainen näistä johtaa skeptisismiin: lopullista oikeutusta ei ole.

Pääartikkeli: Fundamentalismi

Voitaisiin katsoa, että täytyy olla joukko perustavanlaatuisia uskomuksia, jotka eivät jostain syystä tarvitse ulkopuolista oikeutusta. Tällaista näkemystä kutsutaan fundamentalismiksi. Muiden muassa sellaiset rationalistit kuin René Descartes ja Baruch Spinoza kehittelivät aksiomaattisia järjestelmiä, jotka riippuivat itsestäänselvinä pidetyistä oletuksista, kuten "ajattelen, siis olen". Empiristit puolestaan katsoivat havaintokokemusten muodostavan tällaisen perustan.

Fundamentalismi riippuu hankalahkosta väitteestä, jonka mukaan ei ole järkevää epäillä joidenkin uskomusten oikeutusta. Kuitenkin jos joku esimerkiksi esittää väitteen "ulkona sataa", tällöin on järkevää kysyä, mistä hän tietää asian — katsoiko hän ulos ikkunasta? Kertoiko joku muu sen? Tulivatko he juuri sisään märän sateenvarjon kanssa? Koherentismi katsoo, että minkä tahansa väitteen oikeutuksen perusteita on aina järkevää kysyä. Koherentismi katsoo, että fundamentalismi lopettaa uskomusten oikeutuksen epäilyn satunnaisessa pisteessä eikä tarjoa vastausta sille, miksi jotkut uskomukset eivät vaatisi oikeutusta.

Koherentismi kieltää regressioargumentin pätevyyden. Argumentti tekee sen oletuksen, että väitteen oikeutus esitettäisiin toisen väitteen muodossa: P" oikeuttaa P':n, joka puolestaan oikeuttaa P:n. Koherentismille oikeutus on holistinen prosessi. P ei saa oikeutustaan jonkun päättelyketjun osana, vaan siksi, että se on johdonmukainen (koherentti) ja yhteensopiva koko siihen järjestelmään nähden, josta se on osa. Tämä järjestelmä on yleensä henkilön tai ryhmän koko uskomusten joukko, eli heidän teoriansa maailmasta.

Koherentismin tulee kuitenkin selittää, mitä se tarkoittaa sillä, että järjestelmä on johdonmukainen. Tähän johdonmukaisuuteen tulee sisältyä ainakin looginen johdonmukaisuus. Yleensä se vaatii myös järjestelmän eri osien välistä eheyttä. Järjestelmä, johon sisältyy useampi kuin yksi toisiinsa liittymätön selitys samalle ilmiölle on vähemmän johdonmukainen kuin järjestelmä, johon sisältyy vain yksi selitys. Samoin järjestelmä joka selittää erillisiä ilmiöitä toisiinsa liittymättömillä selityksillä on vähemmän johdonmukainen kuin järjestelmä joka selittää erilliset ilmiöt samalla selityksellä. Nämä vaatimukset ovat occamin partaveitsen muunnelmia. Lopuksi, mitä enemmän ilmiöitä järjestelmä selittää, sitä johdonmukaisempi se on.

Oikeutuksen koherenssiteoriat voidaan jakaa positiivisiin ja negatiivisiin koherenssiteorioihin. Positiivisessa koherenssiteoriassa oikeutus vaatii aina perusteita eli muiden uskomusten tukea. Positiivisessa koherenssiteoriassa koherenssi voidaan jakaa kolmeen osaan: (1) uskomusten looginen ristiriidattomuus, (2) uskomusten väliset loogiset seuraussuhteet, ja (3) uskomusten toisiaan selittävä luonne. Negatiivisessa koherenssiteoriassa kaikki uskomukset ovat oletusarvoisesti oikeutettuja, mutta oikeutus voidaan kumota perustellusti.^[2]

Positiivisen koherenssiteorian ongelmana on se, ettei mikään kolmesta koherenssin määrittelystä tunnu toimivan. Loogisuusvaatimukset kumoutuvat sillä, että uskomusjoukko voi olla täysin keksitty, mutta silti loogisesti ristiriidaton; uskomukset voivat myös seurata toisistaan loogisesti, mutta aina voidaan muodostaa täysin päinvastainen uskomusten joukko, jossa loogiset seuraussuhteet säilyvät. Selittävä koherenssi kumoutuu puolestaan sillä, että kaikkein selitysvoimaisimmalta vaikuttaa uskomusjoukko, jossa on vain yksi uskomus. Uskomusjärjestelmän kutistuminen yhdeksi uskomukseksi voidaan estää konservatiivisuuden periaatteella, joka pyrkii säilyttämään mahdollisimman paljon olemassa olevia uskomuksia. Tämä alkaa kuitenkin lähestyä negatiivista koherenssiteoriaa, jossa uskomukset ovat oletusarvoisesti oikeutettuja.^[3]

Negatiivinen koherenssiteoria on ongelmallinen puolestaan siksi, että jos uskomukset ovat oletusarvoisesti oikeutettuja eli "syyttömiä kunnes toisin todistetaan", tällöin henkilöllä joka epäilee uskomuksiaan vähiten on eniten oikeutetuiksi katsottuja uskomuksia eli kaikkein selitysvoimaisin uskomusjärjestelmä; kriittisemmällä henkilöllä on puolestaan vähemmän oikeutetuiksi katsottuja uskomuksia ja hänen uskomusjärjestelmänsä on vähemmän selitysvoimainen. Tämä tuntuu kuitenkin nurinkuriselta.^[4]

Yhteinen ongelma kummallekin koherenssiteorialle on se, etteivät ne anna tarpeeksi arvoa havainnoille. Uusien havaintojen tullessa ne olisi helpompi hylätä jotta ne eivät horjuta uskomusjärjestelmän koherenssia.^[5]

• Lammenranta, Markus: Tietoteoria. Helsinki: Gaudeamus, 1993. ISBN 951-662-572-X

• Internet Encyclopedia of Philosophy: Coherentism (englanniksi)
• Stanford Encyclopedia of Philosophy: Coherentist Theories of Epistemic Justification (englanniksi)