Karisma

Karisman käsitteellä on kaksituhatvuotinen historia, jonka aikana sanaa on käytetty kahdessa eri merkityksessä. Teologi Paavali kirjoitti kreikankielisissä epistoloissaan vuosina 50–62 karismasta Jumalan armolahjana. Karismaan kuului hänen mukaansa hengellisiä ja yliluonnollisia kykyjä.^[2] Karismasta ei kuitenkaan tullut kristillisen teologian osaa Paavalin jälkeen, ja vuosisatojen ajan sanaa käytettiin lännessä vain harvoin.^[3]

Sanan nykyinen merkitys ja käyttötavat perustuvat saksalaisen sosiologin Max Weberin kirjaan Wirtschaft und Gesellschaft (1922), jossa Weber määrittelee karismaattisen auktoriteetin tai johtajuuden yhdeksi auktoriteetin kolmesta muodosta.^[4] Weber määritteli karisman yksilön ominaisuudeksi, jonka ansiosta häntä pidetään erikoislaatuisena ja kohdellaan kuin hänellä olisi yliluonnollisia, yli-inhimillisiä tai ainakin poikkeuksellisia voimia tai ominaisuuksia.^[5] Karisma on Weberin mukaan tunteen asia, jota ei voi pohjimmiltaan järjellä selittää.^[1]

Weber antaa kunnian käsitteen kehittämisestä historioitsija Rudolph Sohmille, joka selvensi sitä kristillisyyden yhteydessä. Weber oli kuitenkin ensimmäinen, joka nosti karismaattisen johtajuuden universaaliksi käsitteeksi.^[6]

Weberin kuoltua vuonna 1920 hänen teostensa käännösversioiden julkaisun myötä karisman käsite nousi suosituksi sosiologian ja politiikan teorian piirissä. Teoriaa sovellettiin muun muassa natsijohtaja Adolf Hitlerin suosion selityksissä. 1960-luvulla karismaattiseksi johtajaksi nähtiin etenkin Yhdysvaltain nuori presidentti John F. Kennedy.^[7]

Weberin karismateoria sai myös arvostelua osakseen. Esimerkiksi sosiologi Pierre Bourdieu piti naivina karisman esittämistä mystisenä yksilön sisäsyntyisenä ominaisuutena. Hänen mukaansa ilmiössä on kyse vain siitä, että karismaattinen johtaja ilmentää olemassa jo olleita tunteita ja pyrkimyksiä.^[8]

1960-lukuun mennessä karisman käsitettä oli jo laajennettu niin, että sillä ei enää viitattu yksinomaan poliittiseen johtajuuteen, vaan karismaa nähtiin myös muissa yhteyksissä.^[9] 1970-luvulta alkaen karisma yhdistettiin laajalti etenkin suosittuihin elokuvanäyttelijöihin, joilla sanottiin olevan ”tähtikarismaa”.^[10]

Karismasta alettiin 1960-luvulta alken puhua jälleen myös kristillisessä yhteydessä, kun sitä käytettiin helluntailaisperäisestä karismaattisesta liikkeestä ja evankelistoista kuten Billy Grahamista.^[11]

Johtajuutta tutkineen psykologi Ronald Riggion mukaan karismaattiset ihmiset ovat ensisijaisesti loistavia viestijöitä, joissa ilmaisuvoima yhdistyy korkeaan empatiaan. Riggio määritteli karismaattiselle henkilölle kuusi ominaisuutta: tunneilmaisuvoimainen, innostunut, sujuvapuheinen, näkemyksellinen, itsevarma ja toisiin ihmisiin reagoiva. Psykologi Frank Bernierin mukaan karismaa ei voi opettaa, vaan karismaattiset ihmiset ovat luontaisia puoleensavetäjiä, jotka saavat toiset ihmiset tahdistettua itsensä kanssa. Harjoittelulla ihminen voi kuitenkin opetella karismaa muistuttavia viestintätekniikoita.^[12] Populaarissa itseapukirjallisuudessa karisman lisäämisestä on tullut suosittua 1990-luvun lopulta alkaen. Näissä kirjoissa karismaa pidetään jokaisessa ihmisessä piilevänä kykynä, jonka esille tuomiseksi annetaan ohjeita.^[13]

Karisma perustuu ihmissuhteisiin. Karismaattinen ihminen pystyy ulkoisilla käyttäytymistavoillaan ja "sisäisellä hehkullaan" luomaan henkisiä ja tunnepohjaisia, erityislaatuisia siteitä.^[14] Karisma voi ilmetä henkilön kykynä vaikuttaa toisiin ihmisiin myönteisesti luomalla yhteys niin fyysisesti, tunnetasolla, älyllisesti kuin henkisestikin. Tällöin esimerkiksi karismaattisen esiintyjän ja hänen yleisönsä välille syntyy täydellinen ja hyvin vahva yhteys.^[15] Karismaa on kuvailtu myös magnetismiksi, auraksi, valovoimaksi tai luontaiseksi auktoriteetiksi.^[15]

Karismasta väitellyt Tuomo Takala on arvioinut vaikeasti kuvailtavan karisman viittaavan erityisesti ihmisiin, jotka saavat helposti huomiota ja ihailua. Niin sanotun negatiivisen karisman kyseessä ollessa tällainen persoona saattaa kuitenkin vetää puoleensa jopa vihaa. Takala littää karismaan sellaisia ominaisuuksia kuin ”viehkeys, ylenpalttisuus, mielentyyneys, mystiikka, positiivinen energia, viehätysvoima ja sähköisyys”.^[1]

Monia karismaattisia ihmisiä yhdistää se, että heillä on vakaa usko johonkin. Karismaattisella ihmisellä on usein myös kyky viestiä houkuttelevalla tavalla ja vangitsevasti, niin sanallisesti kuin sanattomastikin. Karisma riippuu myös henkilön lahjakkuudesta, energisyydestä, intensiivisyydestä ja rohkeudesta, kuten myös ulkonäöstä, kehonkielestä ja liikkeistä, ilmeistä ja äänenkäytöstä.^[15] Monella karismaattisena pidetyllä ihmisellä on ollut poikkeuksellisen selkeä kehonkieli, jonka kautta he ovat pystyneet välittämään lukuisia tunteita ja luomaan itsestään erittäin elävän ja puoleensavetävän kuvan.^[16]

Poikkeukselliset johtajat ovat usein muuttaneet politiikkaa henkilökohtaisella karismallaan.^[14] Useat poliittiset, uskonnolliset tai yhteiskunnalliset johtajat ovat olleet hyvin karismaattisia ja saaneet karismansa avulla osakseen ihailua ja luottamusta. Karismastaan tunnettuja johtajia ovat esimerkiksi John F. Kennedy, Winston Churchill, Martin Luther King, Mahatma Gandhi ja Nelson Mandela, kuten myös Adolf Hitler. Karismaattiset keulahahmot nousevat valtaan etenkin levottomina aikoina, jolloin ihmiset kaipaavat muutosta. Karismansa avulla johtaja pystyy vakuuttamaan ihmiset siitä, miten asiat voisivat olla paremmin. Viihdetaiteilijoista erityisen karismaattisina on pidetty esimerkiksi Elvis Presleyä, Frank Sinatraa ja Marilyn Monroeta. Karismaattisia ihmisiä on paljon myös yrittäjien, keksijöiden ja urheilijoiden joukossa.^[17]

Karismaattisina on pidetty niin ”hyviä” kuin ”pahojakin” ihmisiä. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluu esimerkiksi karismansa avulla seuraajia kerännyt rikollinen Charles Manson.^[18]

• Kihlström, Eva: Karismakoodi: Seitsemän tietä säteilevään persoonallisuuteen. Suomentanut Kiuru, Veijo. Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-3970-4
• Potts, John: A History of Charisma. Palgrave Macmillan, 2009. ISBN 978-1-349-36242-4

• Takala, Tuomo: Tutkimuksia karismasta eri konteksteissaan. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 2013. ISBN 978-952-484-618-9 Teoksen verkkoversio (viitattu 1.11.2023).