Kainuun maakunta

Pääartikkeli: Kainuun historia

Nyky-Kainuuna tunnettu alue on kuulunut osana historialliseen Pohjanmaan maakuntaan. Sen kiinteän asutuksen synty juontaa juurensa 1500-luvun puoliväliin. Hallintohistoriallisista syistä alueesta alkoi jo varhain muodostua omaleimainen kokonaisuus, mikä 1800-luvun loppuun mennessä johti kainuulaisen maakuntatietoisuuden syntymiseen.

 

Arkeologisten löytöjen perusteella Kainuun vanhimmat asuinpaikat on ajoitettu jo kivikaudelle. Vanhimmat löydöt Suomussalmella ovat ajalta 8000–7800 eaa. ja Hyrynsalmella, Paltamossa sekä Kajaanissa 6500–6000 eaa. Myös pronssikauden löydöt ovat runsaita. Löytöjen perusteella on voitu päätellä, että jo näinä varhaisina vuosituhansina yhteyksiä oli solmiutunut Itämerelle, Pohjois-Skandinaviaan sekä ennen muuta itään Ääniselle ja Vienanmeren suuntaan.^[5]

Vakituisen maanviljelijäväestön Kainuu sai savolaisten asutusliikkeen myötä. Ensimmäiset kaskiviljelyä harjoittaneet savolaiset talonpojat olivat siirtyneet Oulujärven erämaihin jo 1530-luvulla. Mutta vasta Ruotsin kruunun ryhtyessä ohjailemaan ja kannustamaan asutusta hallinnollisin toimin, se muuttui joukkomittaiseksi. Taustalla oli Kustaa Vaasan halu saada kiistanalaiset erämaat liitetyksi Ruotsin valtapiiriin ja estää ortodoksisen karjalaisasutuksen juurtuminen alueelle. Keväällä 1552 tapahtunut suurin uudisasutusaalto toi 140 perhekuntaa Savosta Kainuuseen.^[6][7] Muuttajia houkuteltiin lupauksin verohelpotuksista. 1500-luvun loppuun mennessä asutus oli kasvanut 300 talon suuruiseksi.

Ruotsin ja Venäjän väliset valtapoliittiset erimielisyydet kärjistyivät 1550-luvulla ja uudelleen vuosisadan lopussa väkivaltaisuuksiksi, joista varsinkin Kainuun uudisasutus joutui kärsimään (ks. artik. Suuri Venäjän sota ja Pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota). Molemminpuoliset hävitysretket autioittivat väliaikaisesti koko Kainuun ja asutustoiminta jouduttiin osittain aloittamaan alusta. Savolaisten lisäksi väkeä saapui nyt myös Pohjois-Karjalasta. Vuoden 1595 Täyssinän rauhassa Venäjä joutui tunnustamaan alueen kuulumisen Ruotsi-Suomeen.^[8]

Asutuksen vakiintumista seurasi vähitellen myös alueen hallinnollinen ja seurakunnallinen järjestäminen.^[9] Oulujärven seudut kuuluivat aluksi Savonlinnan linnalääniin, mistä asutuskin oli lähtöisin, mutta vuonna 1559 ne liitettiin Pohjanmaahan ja vuonna 1569 osaksi sen pohjoista vouti- eli kihlakuntaa.

1550-luvulla alueesta muodostettiin oma hallinto- ja kirkkopitäjänsä. Tili- ym. virallisissa asiakirjoissa käytettiin nimityksiä ”Ulo eremarken” (Oulun erämaa) tai ”Uleträsk socknar” (Oulujärven pitäjät).^[10] Seurakuntaa, joka 1550- ja 1560-lukujen vaihteessa erotettiin Limingasta, nimitettiin ”Oulujärven erämaan seurakunnaksi”. Sen ensimmäinen kirkko rakennettiin Manamansaloon, mutta venäläiset hävittivät sen pitkän vihan aikana 1581. Oltuaan sodan tuhojen seurauksena vuosina 1585–1598 väliaikaisesti osana Liminkaa, Oulujärven erämaa erotettiin jälleen omaksi pitäjäkseen vuonna 1599. Elpyneen pitäjän hallinnon ja seurakunnan keskuspaikaksi tuli nyt Paltamon kylä (nyk. Paltaniemi) Oulujärven Paltaselän etelärannalla. Aluksi sitä kutsuttiin vanhalla nimellään Oulujärven pitäjäksi, mutta Kajaanin linnan perustamisen jälkeen 1600-luvun alussa ”Kajaanin pitäjäksi” (ruots. Cajanaborgs socken). Pitäjän alue, joka idässä ulottui uuteen valtakunnan rajaan, vastasi osapuilleen nyky-Kainuun aluetta.

 

Sotilaalliseksi tukikohdaksi uudisasutusta ja hallintoa turvaamaan rakennettiin vuosina 1604–1619 Kaarle IX:n määräyksestä Kajaanin linna. Sen sijainti Kajaaninjoessa kymmenisen kilometrin päässä Paltamo/Paltaniemestä oli omiaan estämään idästä päin tulevan hyökkääjän pääsyä Pohjanmaan rannikkoseuduille sekä samalla tukemaan Ruotsin laajentumispolitiikkaa kohti Jäämerta. ”Kainuun asutusta se tuki lähinnä moraalisesti, sillä suurin osa Kainuusta jäi linnan ja vihollisen väliin”, kuten Kainuun historiaa tutkinut Jorma Keränen kirjoittaa.^[11]

1600-luvun puolivälissä Kajaanin pitäjä liitettiin osaksi laajaa Kajaanin vapaaherrakuntaa (ruots. Kajana friherreskap), jonka kuningatar Kristiina luovutti läänityksenä Pietari Brahelle. Kainuun lisäksi vapaaherrakuntaan kuuluivat Pohjois-Savo, osa Pohjois-Karjalaa sekä Salon pitäjä Pohjanmaan rannikolla. Läänityksen saajalla oli oikeus kantaa alueelta kruunun verot ja tullitulot, mutta ei rajoittaa omistus- eikä perintöoikeutta.^[12] Kajaanin linnan viereen Pietari Brahe perusti vuonna 1651 Kajaanin kaupungin (ruots. Kajana Stad), mistä tuli vapaaherrakunnan hallinnollinen keskus linnanpäälliköineen ja veronkannosta vastaavine vouteineen. Samalla aloitettiin linnan varustusten ja sisätilojen uudistaminen. Kainuulaiset oli vapautettu kruunun yleisestä väenotosta mutta joutuivat ottamaan osaa Kajaanin linnan varustelukustannuksiin, ylläpitämään rajan vartioinnista vastannutta rakuunaosastoa sekä sitoutumaan nostoväen voimin sodanaikaiseen puolustukseen.^[13] Tämä sopimus jäi voimaan myös sen jälkeen, kun läänitys vuonna 1681 peruutettiin takaisin kruunulle.

 

Katovuosista toipunut ”Kajaanin lääni” joutui uudelleen suuren Pohjan sodan loppuvaiheessa ja sitä seuranneen Isovihan aikana kokemaan kovia. Venäjän vastaisella rajalla vallinnut rajarauha rikkoontui, kun tullierimielisyyksistä alkunsa saanut kiista johti väkivaltaisuuksiin. Paikallisen venäläisen kostoretkikunnan onnistui vuonna 1712 yllättäen tunkeutua Kajaaniin asti. Ryöstelyä ja väkivaltaisuuksia tapahtui myös Paltamon kirkolla ja Sotkamossa. Samoihin aikoihin venäläisarmeija oli jo vallannut koko Etelä-Suomen ja eteni kohti pohjoista Pohjanmaata. Suomen puolustamiseen ei Ruotsin kruunulla enää riittänyt kiinnostusta eikä resursseja. Viimeisenä piti puoliaan pieni varusväki Kajaanin linnassa, jota monituhatpäinen kasakka-armeija tykkeineen piiritti kuukauden ennen sen antautumista tammikuussa 1716. Ennen Uudenkaupungin rauhan voimaan astumista vuonna 1721 vihollinen oli ryöstänyt koko Kainuun. Osa rakennuskantaa oli tuhottu ja niiden asukkaat surmattu. Veroina ja sotasaaliina taloista ja kirkoista vietiin mukana kaikki mitä irti saatiin.^[14] Myös Kajaanin historiallisena maamerkkinä toiminut Kajaanin linna oli räjäytetty raunioiksi vihollisen toimesta vuonna 1716.^[15]

Kun Suomi sittemmin hattujen sodan aikana kesällä 1742 miehitettiin uudelleen, se tapahtui ”Kajaanin läänissä” tällä kertaa väkivallattomasti. Rajarauha-tradition hengessä ”Kajaanin läänin” kruununvouti Matthias Castreen oli pitänyt neuvotteluyhteyttä rajantakaisiin viranomaisiin ja talonpoikaisjohtajiin, mikä rauhoitti tilannetta kiristyneessä ilmapiirissä.^[16] Myöskään Suomen sodan taistelut eivät suoranaisesti koskettaneet Kainuun aluetta.^[17]

Toipuminen ison vihan tuhoista ja jälleenrakentaminen alkoivat kuitenkin nopeasti. Väkiluku kasvoi 4 300 asukkaasta vuonna 1720 lähes 7 000:een vuosisadan puolivälissä ja noin 18 000:een Ruotsin vallan loppuun mennessä.^[18] Kainuun hallinnolliset ja taloudelliset yhteydet Ouluun tiivistyivät, kun siitä tuli uuden, vuonna 1775 perustetun Oulun läänin keskus ja maaherrakaupunki.^[19] Kajaanin kihlakunnasta tuli nyt uuden läänin osa.

Kun Suomi vuonna 1809 liitettiin Suomen sodan seurauksena osaksi Venäjän keisarikuntaa, myös ”Kajaanin läänin” itäraja rauhoittui vuosisadaksi ja menetti sotilaallisen merkityksensä. Kainuu nousi hetkeksi huomion kohteeksi, kun keisari Aleksanteri I kymmenen vuotta myöhemmin matkallaan Suomessa poikkesi myös Kajaaniin ja Paltamoon. Aleksanteri ihaili koskimaisemaa Kajaanin linnan raunioilta ja tapasi alueen säätyläistön ja rahvaan edustajia.^[20] Matkalla oli myös käytännön merkitystä. Kun keisari joutui kokemaan Kainuun surkeat kulkuyhteydet, hän antoi määräyksen rakentaa valtion varoin tieyhteys Kajaanin ja Iisalmen välille. Tie valmistui vuonna 1828.^[21]

Kainuun väestö jatkoi voimakasta kasvuaan 1800-luvulla. Vuosisadan lopussa asukasmäärä ylitti 40 000 rajan,^[22] vaikka katovuodet 1830-luvun alussa, 1850-luvulla sekä varsinkin 1860-luvulla aiheuttivat tuhansien nälkiintyneiden ja sairastuneiden ihmisten kuoleman.^[23] Autonomian ajan lopussa itsenäisyyden kynnyksellä väestömäärä läheni jo 60 000 hengen rajaa.^[24]

Toisin kuin muualla Suomessa isojako toteutettiin Kajaanin kihlakunnassa vasta 1800-luvun puolivälissä.^[25] Vaikka isojako myös kärjisti tilallisten ja tiloja vaille jääneiden välejä, se ei johtanut Kainuussa jyrkkiin sosiaalisiin vastakohtaisuuksiin.^[26] Vaikka perunanviljely vakiinnutti asemansa 1800-luvun loppuun mennessä ja karjanhoidossakin oli otettu edistysaskelia, viimeistään vuosien 1891–1892 ja 1902–1903 katovuosien jälkeen alue alkoi leimautua ”nälkämaaksi”, joka ei selvinnyt ilman valtakunnallisten hätäaputoimikuntien tukea.^[27]

 

Alueen elinkeinoelämän erikoispiirre oli tervatalouden merkityksen korostuminen entisestään vielä vuosisadan lopulla. Kainuusta oli tullut Suomen tervantuotannon keskusalue, jossa poltettiin yli puolet maan vuosittaisesta tervamäärästä.^[28] Tervanpoltto työllisti ja tervakauppa toi rahatuloja myös syrjäseuduille maakunnan itäosiin, jossa raaka-aineeksi kelpaavaa mäntymetsää oli runsaasti tarjolla. Kehitystä vauhditti valtion edistämä koskienperkaustoiminta, mikä helpotti tervan kuljetusta. Rautatien valmistuminen Kajaaniin vuonna 1904 mahdollisti tervatynnyrien kuljetukset myös etelään. 1910-luvulla tervanpoltto alkoi kuitenkin nopeasti taantua, kun puutavaran kasvava kysyntä nosti niin palkkoja kuin metsien arvoa. Tervamarkkinoilla kysyntää olisi tosin riittänyt, mutta puutavarakaupasta oli tullut kannattavampaa.^[29] Suomessa 1890-luvulla alkanut teollistumiskausi veti myös Kainuun mukaansa, kun Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö höyrysahoineen (1907), sellutehtaineen (1910) ja vesivoimaloineen (1917) aloitti toimintansa.^[30]

Ensimmäisen maailmansodan ajan suurvaltapolitiikka kosketti Kainuuta, kun paikalliset aktivistit ryhtyivät järjestämään Venäjän vastaista toimintaa ja jääkärivärväystä. Hyrynsalmelaisen maanviljelijän ja kansanedustajan J. A. Heikkisen omistamasta Hallan tilasta tuli Ruotsin kautta Saksaan matkaavien turva- ja etappipaikka. Myöhemmin myös Venäjältä paenneet saksalaiset sotavangit saivat sieltä piilopaikan. Nelisenkymmentä kainuulaistaustaista lähti Saksaan jääkärikoulutukseen.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 myös Kainuussa perustettiin työväen järjestyskaarteja ja porvarillisella puolella aktivistien suojeluskuntia. Sisällissodassa maakunta oli kaukana valkoisten ja punaisten rintamalinjasta ja siksi yhteenotot jäivät vähäisiksi.^[31] Kajaanissa tammikuussa perustettu ”Kajaanin sissirykmentti” osallistui valkoisten puolella taisteluihin mm. Iisalmessa, Kuopiossa ja Viipurissa. Sen jäsenet osallistuivat myös vangittujen punaisten teloituksiin. Rykmenttiin liittyi myös myöhemmin maan pääministerinä ja presidenttinä tunnettu Kajaanin yhteiskoulun oppilas Urho Kekkonen.

Sisällissodan jälkeen keväällä 1918 everstiluutnantti C. W. Malmin johtama vapaaehtoisten valkoisten ”heimosoturien” retkikunta tunkeutui Neuvosto-Venäjän puolelle Suomussalmelta Raatteen tietä pitkin tarkoituksenaan karkottaa venäläiset bolševikit Vienasta. Muurmannin radalle asti päässyt retkikunta joutui palaamaan lyötynä takaisin Suomen puolelle (ks. Vienan retket).

 

Talvisodassa maakunnan alueella käytiin suuria taisteluja. Kajaani ja Kuhmo joutuivat lisäksi Neuvostoliiton rajujen pommitusten kohteeksi. Kajaanissa annettiin kaikkiaan 132 ilmahälytystä. Kuhmoa, josta siviiliväestö oli evakuoitu, pommitettiin 48 kertaa. Siviiliuhrit jäivät pommituksissa kuitenkin vähäisiksi.

Juntusrannan kautta Suomussalmelle joulukuussa 1939 hyökännyt ylivoimainen vihollinen lyötiin takaisin ja avuksi hyökänneet neuvostoliittolaiset divisioonat raskaine motorisoituine kalustoineen tuhottiin kuuluisissa Raatteen tien ja Kuhmon taisteluissa, joissa suomalaisten onnistui motittaa vihollisjoukot. Taisteluissa kaatui 641 kainuulaista. Suomusalmen ja Kuhmon rakennuskanta tuhoutui pahoin.^[32]

Jatkosodan aikana Kainuu ei varsinaisesti kuulunut sotatoimialueeseen, mutta Kuhmosta käsin suomalaiset hyökkäsivät Neuvostoliittoon kohti Rukajärveä ja Suomussalmelta yhdessä saksalaisten kanssa Uhtualle (ks. artik. Pohjois-Suomi jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941).

Kainuun väestö kasvoi voimakkaasti itsenäisyyden aikana 1960-luvulle asti. Vuonna 1933 väkiluku oli 70 000 ja sodan jälkeen 1946 noin 80 000. Vuonna 1955 ohitettiin 100 000 asukkaan raja. Väestö kasvoi vielä vuoteen 1963 asti (108 000 henkeä), minkä jälkeen alkoi lasku.^[24] Vuoteen 1980 mennessä Kainuun väkiluku poismuuton seurauksena väheni runsaalla 20 000 hengellä, mistä siirtolaisuuden osuus oli noin 3 000 henkeä. 1960- ja 1970-lukujen ennätyksellinen muuttotappiollisuus selittyi toisaalta pientilavaltaisen maatalouden kriisistä, joka ajoi väestöä pois maatalouselinkeinoista, toisaalta suurten ikäluokkien osalle tulleesta suuresta työttömyydestä Kajaanissa ja sen lähiympäristössä.^[33]

Vuonna 1980 väestön määrä oli laskenut noin 99 000 henkeen ja 2000-luvun vaihteessa noin 90 000 henkeen.

Pyrkimykset Kainuun erottamiseksi Oulun läänistä vilkastuivat heti olojen rauhoituttua sisällissodan jälkeen. Kajaanissa kesällä 1918 pidetty kihlakunnan edustajien kokous teki anomuksen oman läänin perustamisesta, mutta hanke joutui heti vastatuuleen, kun Oulun läänin maaherra asettui vastustamaan ehdotusta. Valtioneuvoston seuraavana vuonna asettama komitea, jonka tehtävänä oli pohtia uusia lääninjakoja ja maakunnallista itsehallintoa, tosin ehdotti Oulun läänin jakamista ”Keski-Pohjan” ja ”Peräpohjan” lääneihin, jolloin ensiksi mainittu olisi jakaantunut ”Oulun” ja ”Kajaanin maakuntiin”. Komitean ehdotukset jäivät kuitenkin toteutumatta.^[34]

Uudelleen läänin perustamishankkeisiin ryhdyttiin 1950-luvun alussa. Varsinkin vuonna 1952 perustetun ”Kainuun maakuntaliiton” piirissä oltiin aktiivisia. Liitto perustettiin maakunnan kuntien yhteistyöelimeksi ajamaan ja valvomaan niiden yhteisiä etuja. Sen enempää kainuulaisten kansanedustajien eduskunnassa kuin maakuntaliitonkaan piiristä tehdyt aloitteet eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen. Väestöpohjaa ja taloudellisia resursseja pidettiin riittämättöminä. Asiaan palattiin vielä kerran 1970-luvun alussa. Myös kainuulaistaustaiseen presidentti Urho Kekkoseen vedottiin asiassa. Samoihin aikoihin istuneen väliportaan hallintokomitean ehdotuksen mukaisesti Mauno Koiviston hallitus tekikin periaatepäätöksen Satakunnan, Pirkanmaan ja Kainuun läänien perustamisesta, mutta hanke kariutui lopullisesti eduskunnassa tiukassa äänestyksessä valtiopäivillä 1986.

Vuonna 2005 Kainuussa aloitettiin kahdeksan vuotta kestänyt maakuntahallintokokeilu, jossa osa kuntien ja valtion tehtävistä siirrettiin maakuntahallinnolle. Ylintä toimivaltaa käytti Kainuun maakuntavaltuusto. Kainuun maakuntajohtajaksi valittiin maakuntavaltuustossa terveystieteiden tohtori Hannu Leskinen. Kokeilun jälkeen maakuntahallinnon tehtävät siirtyivät Kainuun liiton ja Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymän (Kainuun sote) hoidettaviksi. Ammatillinen koulutus ja lukiokoulutus siirtyivät takaisin kuntien hoidettaviksi. Vuoden 2013 alussa maakuntajohtajana aloitti FL Pentti Malinen.^[35] Hänen seuraajansa FM Riikka Pirkkalainen aloitti vuoden 2024 alussa.^[36]

 

 

Kajaani

 

Sotkamo

 

Kuhmo

 

Suomussalmi

 

Paltamo

 

Puolanka

 

Hyrynsalmi

 

Ristijärvi

 

Oulujärvi

 

Onto-
järvi

 

Lentua

 

Kianta-
järvi

 

Venäjä,
Karjalan
tasavalta

 

Pohjois-Karjala

 

Pohjois-
Savo

 

Pohjois-
Pohjanmaa

 

Kuntakeskukset

 

 30 000–100 000 as. kunta

 

 10 000–30 000 as. kunta

 

 3 000–10 000 as. kunta

 

 < 3 000 as. kunta

Kainuun maakunta kuntakeskuksineen.

 

Kainuun maakunnassa on 8 kuntaa, joista kaksi on kaupunkeja.

•   Kajaanin maalaiskunta
•   Vuolijoki

•   Vaala siirtyi Pohjois-Pohjanmaan maakuntaan 2016.

Vuoden 2007 alussa Kainuun kuntien määrä väheni yhdellä, kun kuntaliitoksessa Vuolijoki liitettiin Kajaaniin. Tätä ennen ainut nykyisen Kainuun maakunnan alueen kuntaliitos tapahtui 1977, kun Kajaanin maalaiskunta ja Kajaanin kaupunki yhdistyivät.

Todennäköisesti Kainuussa tulee tapahtumaan tulevaisuudessa lisää kuntaliitoksia.^[37] Jotkut ovat ehdottaneet seutukuntien mukaisia työssäkäyntialueisiin perustuvia liitoksia (esim. Paltamo – Ristijärvi – Kajaani). Ns. ”Yhden kunnan Kainuu”, jossa kaikki kunnat yhdistyisivät, on joidenkin mielestä yksi vaihtoehto, mutta tällöin käytännössä maakunta lakkaisi olemasta.^[38] Perussuomalaisten Kainuun piiri esitti vuonna 2012 kolmen kunnan vaihtoehtoa, jossa Kajaani, Paltamo sekä Ristijärvi muodostaisivat Etelä-Kainuun, Kuhmo ja Sotkamo Itä-Kainuun ja Suomussalmi, Hyrynsalmi sekä Puolanka Pohjois-Kainuun kunnat.^[39][40]

Kunnallishallinnon rakennetyöryhmä on myös ehdottanut uudessa kuntauudistuksessaan kolmen kunnan mallia, jossa Kajaani, Paltamo, Ristijärvi ja Sotkamo liittyisivät yhteen, ja Suomussalmesta, Puolangasta sekä Hyrynsalmesta tulisi myös oma kuntansa. Kuhmo jäisi itsenäiseksi, ja Vaala jaettaisiin niin, että sen itäosat, eli Manamansalo ja Säräisniemi tulisivat osaksi ”suur-Kajaania”, ja muu lännen puolelle jäävä osa liitettäisiin ”suur-Ouluun” Pohjois-Pohjanmaan puolelle. Yhtenä vaihtoehtona työryhmä on ehdottanut myös yhden kunnan mallia.^[41][42]

Vuoden 2005 alussa Kainuun maakunnassa oli kaksi seutukuntaa:

• Kajaanin seutukunta
• Kehys-Kainuun seutukunta

 

Seuraavassa kuvaajassa on esitetty maakunnan väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1.1.2017 tilanteen mukainen. Näin ollen luvuissa ei ole mukana Vaalan asukaslukua.

Vuonna 2017 Kainuussa sijaitsi 15 taajamaa.^[44] Seuraavassa on lueteltu maakunnan 10 suurinta taajamaa.

Maakuntakeskusta vastaava keskustaajama on lihavoitu.

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Kainuussa kokeiltiin vuosina 2005–2012 maakuntahallintoa vaaleilla valitun maakuntavaltuuston pohjalta. Manner-Suomen 18 muussa maakunnassa maakuntavaltuuston nimeävät kunnanvaltuustot. Kainuun maakuntakokeilussa oli mukana kahdeksan Kainuun kuntaa. Vaala ei ollut mukana kokeilussa, mutta osallistui maakuntahallituksen ja -valtuuston toimintaan maakunta-kuntayhtymään sulautunutta Kainuun maakuntaliittoa koskevissa asioissa.

Motiiveina kokeiluun lähtemiselle olivat harvaan asutun maakunnan väestötappio ja väestön ikääntyminen ja toisaalta halu kokeilla, edistäisikö päätösvallan siirtäminen ministeriöiltä maakuntaan alueen kehitystä. Kokeilun aikana Kainuun sosiaali- ja terveysmenojen kasvu oli hitaampaa kuin Suomessa keskimäärin, mutta aluekehitys ei edistynyt toivotulla tavalla. Puolankaa sekä Vaalaa lukuun ottamatta Kainuun kunnat olivat myötämielisiä Kainuun mallin jatkamiselle vakinaiselta pohjalta myös vuoden 2013 jälkeen.^[46]

Kokeilu päättyi vuoden 2012 lopussa, minkä jälkeen toimintaa Kainuussa jatkavat Kainuun liitto ja Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymä (Kainuun sote). Toisen asteen koulutuksen järjestävät Kainuun kunnat.^[47]

Pääartikkeli: Kainuun liitto

Kainuun liitto on yksi Suomen 18 maakuntien liitosta. Kainuun liiton jäseninä ovat kaikki Kainuun maakunnan kunnat ja kaupungit eli Hyrynsalmi, Suomussalmi, Ristijärvi, Kajaani, Kuhmo, Puolanka, Sotkamo ja Paltamo. Kainuun liiton toimisto sijaitsee Kajaanissa.^[48]

Pääartikkeli: Kainuun hyvinvointialue

Suomen hyvinvointialuejaossa Kainuun maakunta muodostaa Kainuun hyvinvointialueen. Aluevaalit on määrä järjestää 23. tammikuuta 2022.^[49]

Kainuun maakunta on osa Oulun vaalipiiriä, josta valitaan yhteensä 18 kansanedustajaa eduskuntavaaleissa.

Kuntavaalit pidetään joka neljäs vuosi. Vaaleissa valitut kunnallisvaltuutetut valitsevat keskuudestaan kuntansa edustajat Kainuun maakuntavaltuustoon.^[50] Lähihistoriassa ja nykypäivään asti Suomen Keskusta on ollut edustajamäärissä suurin puolue sekä Oulun vaalipiirissä, että Kainuun maakunnassa.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon aluejaossa Kainuun maakunta kuuluu osaksi Kuopion hiippakuntaa, jossa se muodostaa Kajaanin rovastikunnan.^[51] Suomen ortodoksisen kirkon aluejaossa Kainuun maakunnan alue muodostaa vuodesta 2022 alkaen Pohjois-Suomen ortodoksiseen seurakuntaan kuuluvan Kajaanin ortodoksisen kappeliseurakunnan. Kappeliseurakunta toimi itsenäisenä seurakuntana vuosina 1950–2021.^[52]

Vuonna 2020 76,8 % Kainuun maakunnan asukkaista kuului Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Muihin uskontokuntiin kuuluvien osuus oli 2,5 %, uskontokuntiin kuulumattomien osuuden ollessa 20,7 %.^[53]

Evankelis-luterilaisen kirkon sisäisistä herätysliikkeistä Kainuun alueella vaikuttaa herännäisyys, jonka vaikutus ulottui Kainuuseen jo 1800-luvun puolivälissä. Herännäisyyden pohjavire vaikuttaa alueen useimmissa seurakunnissa, mutta erillisenä liikkeenä sen vaikutus ei ole erityisen voimakas. Herännäisyyden kannatusta on useimmissa Kainuun maaseutuseurakunnissa. Vanhoillislestadiolaisuus ulottuu Kainuun länsiosiin. Evankelisuuden itäsuomalainen kannatus ulottuu Pohjois-Karjalasta Kuhmoon, joka on liikkeen pohjoisraja. 1960-luvulla evankelioiva herätyskristillisyys sai Kainuussa runsaasti kannatusta.^[54]

• Kainuun maakunnan kuntien vaakunat
• Luettelo Kainuun kansakouluista
• Kainuulaiset
• Kainuun murre

• Enroth, Paavo: Matka kultakauteen. Helsinki: Maahenki, 2018. ISBN 978-952-301-140-3
• Heikkinen, Antero: Kainuun historia III. Hallinto ja kulttuuri 1720-luvulta 1980-luvulle. Kajaani: Kainuun maakuntaliitto, 1986. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
• Huurre, Matti: Kainuun hämärä kausi – aika ennen savolaista uudisasutusta, s. 85-94. (Teoksessa: Suomen varhaishistoria – Tornion kongressi 14.-16.6.1991. Studia historica septentrionalia 21) Rovaniemi: Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, 1992. ISBN 951-96174-6-9
• Karonen, Petri: Pohjoinen suurvalta – Ruotsi ja Suomi 1521-1809. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014 (4. uud. p.. ISBN 978-952-222-557-3
• Keränen, Jorma: Paltamon seurakunnan historia. Paltamo: Paltamon seurakunta, 1977. ISBN 951-99123-1-2
• Keränen, Jorma: Kustaa Vaasa ja uskonpuhdistuksen aika, s. 139-191. (Teoksessa: Suomen historian pikkujättiläinen) Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2003. ISBN 951-0-27365-1
• Keränen, Jorma: Uudisraivauksen ja rajasotien kausi, s. 203-597. (Teoksessa: Kainuun historia I) Kajaani: Kainuun maakuntaliitto, 1986. ISBN 951-99665-0-1
• Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteeseen. Suurtaistelun ihmisten historia. Helsinki: Siltala, 2012. ISBN 978-952-234-165-5
• Kokkonen, Jukka: Rajaseutu liikkeessä. Kainuun ja Pielisen Karjalan asukkaiden kontaktit Venäjän Karjalaan kreivin ajasta sarkasotaan (1650-1712). (Bibliotheca historica 79) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2002. ISBN 951-746-431-2
• Suomenmaa. Maantieteellis-taloudellinen ja historiallinen tietokirja 9.1. Oulunlääni - eteläosa. Porvoo: Werner Söderströn Osakeyhtiö, 1929.
• Turpeinen, Oiva: Kainuun historia II. Väestö ja talous. Kajaani: Kainuun maakuntaliitto, 1985. ISBN 951-99665-1-X

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kainuun maakunta.

• Kainuun maakunnan kotisivut
• Kainuulaisia yrityksiä (Arkistoitu – Internet Archive)
• Ylen Elävä arkisto: Kainuuta ja kainuulaisia
• Tutkimus: Kainuu on Pohjoismaiden surkein alue Iltalehti 16.2.2016.