Kaarle Suuri

 

Kaarle polveutui vanhasta frankkilaisesta suvusta ja oli ensimmäisen karolingikuninkaan Pipin Pienen vanhin poika ja Kaarle Martelin pojanpoika. Pipinin kuoltua frankkien valtakunta jaettiin Kaarlen ja hänen veljensä Kaarlomanin kesken. Kaarloman kuoli 4. joulukuuta 771 ja valtakunta jäi Kaarlen haltuun.

Kaarle Suuri syntyi yleisimmän käsityksen mukaan vuonna 742, mutta luultavammin vuonna 747 tai 748. Kaarlen todennäköinen syntymäpäivä on 2. huhtikuuta 747. Syntymäpaikkaa ei tiedetä.^[2]

Kaarlen Suuren isä Pipin Pieni oli alun perin major domuksen virassa, joka oli frankkien kuningaskunnissa käskynhaltijan ja valtionhoitajan arvonimi. Major domukset olivat frankkien tosiasiallisia hallitsijoita ja merovingien hallitsijasuku vallassa vain nimellisesti. Pipin syrjäytti viimeisen merovingikuninkaan Kilderik III:n paavin siunauksella vuonna 751 ja kruunautti itsensä frankkien uudeksi kuninkaaksi, ja näin Kaarlesta tuli frankkien toinen kruununperijä yhdessä veljensä kanssa. Pipin kuoli vuonna 768 ja hänen valtakuntansa jaettiin frankkien tapojen mukaan Kaarle Suuren ja hänen veljensä Kaarlomanin kesken. Veljesten välille puhkesi valtataistelu, joka uhkasi frankkien valtakunnan yhtenäisyyttä. Kaarle Suuri halusi vahvistaa asemaansa ja solmi liiton langobardien kuninkaan Desideriuksen kanssa ja otti vaimokseen Desideriuksen tyttären. Veljesten välit kiristyivät, mutta Kaarlomanin kuolema vuonna 771 esti tilanteen kärjistymisen. Kaarle Suuri otti sen jälkeen haltuunsa koko frankkien valtakunnan ja sivuutti Kaarlomanin perillisten oikeudet.^[2]

 

Vaikka hänen isänsä oli erityisen lyhyt, tuli Kaarlesta 184 cm pitkä^[3][4]. Häntä on kuvailtu väkivahvaksi, mutta varsin usein hänen fyysisiä voimiaan on reippaasti liioiteltukin. Kaarlen ulkonäköä ei täsmällisesti tiedetä. Hänestä on myöhempinä aikoina laadittu kuvia ja patsaita, joiden mallina on yleensä käytetty 800-luvulta säilynyttä, häntä esittävää pronssista ratsastajapatsasta. Kaarlea pidettiin miellyttävänä ja humoristisena seuramiehenä, joka kuitenkin oli luonteeltaan hyvin kiivas. Sotapäällikkönä hän sitä vastoin oli sitkeä ja ehdoton.^lähde?

Kaarlea kiinnostivat opillisten harrastusten ja sotimisen ohella metsästys ja uinti. Hän oli myös perehtynyt maanviljelyyn, ja ruokaan hänellä oli suuri kiintymys (tästä aiheutui kiitettävän kokoinen maha), mutta juopottelua hän ei sitä vastoin voinut sietää. Hänen sanottiin arkisin pukeutuneen hyvin yksinkertaiseen pellavaiseen asuun, mutta juhlatilaisuuksissa tilanne oli toinen. Kaarlella oli elämänsä aikana viisi puolisoa, toisin kuin katolisen kirkon periaatteet määräsivät. Kuitenkin Kaarle suhtautui uskontoon erittäin myönteisesti. Myös lapsia hänelle elämän aikana kertyi useita, eri lähteiden mukaan 14–20^[5].

Vuonna 772 paavi Hadrianus I pyysi Kaarlelta apua langobardeja vastaan. Kaarle piiritti ja valtasi Pavian ja teki itsestään langobardien kuninkaan vuonna 774.^[2] Palattuaan pääkaupunkiinsa Aacheniin hän aloitti frankkien valtakunnan laajentamisen kukistamalla saksit. Kaarlen valloittamien alueiden pakanakansat pakkokäännytettiin kristinuskoon.^lähde?

Kaarle Suurta huolestutti Etelä-Gallian puolustaminen muslimien hyökkäyksiltä. Sen vuoksi hän hyökkäsi Espanjaan vuonna 778, jossa soti maureja vastaan. Harkitsematon sotaretki päättyi siihen, että perääntyvä frankkien armeija kärsi katastrofaalisen tappion taistelussa gasconeja eli baskeja vastaan. Nämä tapahtumat ikuistettiin kolme vuosisataa myöhemmin kuuluisaan eeppiseen runoelmaan Rolandin laulu. Ruonoelman päähenkilö on taistelussa kuollut kreivi Roland (Hruotland).^[2] Akvitaniasta tehtiin alaikäiselle pojalle, Ludvigille, oma alakuningaskuntansa. Paavi kruunasi ja voiteli hänet vuonna 781 yhdessä Italian alakuninkaaksi nimitetyn veljensä Pippinin kanssa. Vuonna 788 myös Baijeri liitettiin lopullisesti valtakuntaan. Suurin osa Länsi-Euroopan kristityistä oli yhdistetty yhteen valtakuntaan.^lähde?

 

Joulupäivänä vuonna 800 paavi Leo III kruunasi Kaarlen Rooman keisariksi.^[6] Viimeinen Länsi-Rooman keisari Romulus Augustulus oli luopunut vallasta vuonna 476. Aika oli hyvin valittu: Bysanttia hallitsi tällöin keisarinna, basileia Irene, jota ei lännessä hyväksytty. Tämä oli ensimmäinen kerta kun paavi oli ottanut itselleen oikeuden nimittää keisarin. Tästä lähtien Euroopassa olikin kaksi keisaria, lännessä ja idässä.^lähde?

Paavi Leo III:n asema oli vaikea. Hän oli aluksi tukeutunut enemmän Bysanttiin kuin frankkeihin, mutta nyt Bysantissa oli vallassa Irene, jonka asema ensimmäisenä naispuolisena hallitsijana oli epävarma, eikä Bysantilla monen mielestä ollut keisaria lainkaan. Leo III oli jo vuonna 799 joutunut pakenemaan roomalaisia vihollisiaan Kaarle Suuren luokse, joka Alkuinin neuvosta auttoi hänet takaisin valtaan. Onkin selvää, että Kaarlen kruunaaminen keisariksi lähti paavin aloitteesta. Näin paavi turvasi omaansa ja kirkon valtiollista asemaa.^[7]

Joulupäivänä vuonna 800 Kaarlen rukoillessa Pietarinkirkossa ilmestyi paavi ylimyksineen ja kruunasi Kaarlen Rooman keisariksi (Imperator Romanorum). Tästä tapahtumasta historiantutkijat ovat montaa mieltä. Kaarlen on sanottu yllättyneen kruunauksesta ja että hän olisi jättänyt saapumatta kirkkoon, jos olisi tiennyt siitä. Eräiden historioitsijoiden mielestä paavi ei kuitenkaan olisi uskaltanut kruunata Kaarlea yllättäin.^[8]

Ilman Bysantin hyväksyntää kruunaus Rooman keisariksi oli laiton, oikeastaan vallankumouksellinen teko. Kaarle Suuren on kerrottu hakeneen Bysantin hyväksyntää pyrkimällä avioitumaan Irenen kanssa, jolloin frankkien alueet olisivat yhdistyneet Bysanttiin ja Kaarle noussut sen keisariksi. Jos tällaisia suunnitelmia oli, ne kariutuivat viimeistään Irenen viraltapanoon 802. Se tarkoitti, että Kaarle hallitsi keisarina ainoastaan Rooman herttuakuntaa ja entistä eksarkaattia. Muilla alueilla hän oli ainoastaan frankkien ja langobardien kuningas. Kruunauksen tarkoituksena ei ollut keisariuden jakaminen läntiseen ja itäiseen, vaan se johti siihen välillisesti. Vaikka Bysantin Mikael I tunnusti heikosti menneen sodan jälkeen Kaarlen keisariuden vuonna 812, kyse oli vain keisariudesta, ei Rooman keisariudesta. Bysantti katsoi edelleen olevansa Rooman keisariuden ainoa perillinen.^[7]

Michael Hart pitää teoksessaan Ihmiskunnan 100 suurinta Rooman keisarin arvonimeä sopimattomana niillä perustein, ettei Kaarle ollut syntyperältään, kulttuuriltaan eikä ulkonäöltään roomalainen, eikä hänen valtakuntansa pääkaupunkina ollut Rooma vaan Aachen, eikä valtakunta muutenkaan ollut antiikin Rooman suuruinen. Tosin Kaarle ihaili ja elvytti antiikin kulttuuria, yhdisti Eurooppaa sekä oli tuolloin Euroopan vahvin johtaja.^lähde?

Kaarle avioitui langobardi Himiltruden kanssa ilmeisesti vuoden 768 tienoilla. Suhde oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä noin 769–771 hänen puolisonsa oli nimeltään tuntematon langobardikuninkaan tytär. Häntä seurasivat Hildegard (n. 771–783), Fastrada (783–794) sekä Luitgard (n. 774/796–800).^lähde?

Kaarle kruunasi poikansa Ludvig Hurskaan frankkien kuninkaaksi vuonna 811.^lähde?

Erittäin moni eurooppalainen ja pohjoisamerikkalainen polveutuu Kaarle Suuresta.^[9][10][11] Lienee siis myös todennäköistä, että valtaosalla tai kaikilla suomalaisilla jokin sukuhaara johtaa häneen.^[9][11]

• Himiltrude
• langobardi Desiderata, kuningas Desideriuksen tytär.
• svaabilainen Hildegard (naimisiin n. 771) (758–783)
• itäfrankkilainen Fastrada (naimisiin 784) (kuoli 794)
• alemanni Luitgard (naimisiin 794) (kuoli 800)

Luitgardin kuoleman jälkeen Kaarlella oli kolme jalkavaimoa, saksilainen Gersuinda sekä Regina ja Adelind.

• Pipin (kuoli 811), avioton lapsi
• Kaarle Nuorempi, Neustrian kuningas (772–811)
• Pipin, Italian kuningas (773–810)
• Ludvig Hurskas (778–840)
• Lothar (kuoli 780)
• Tyttäret Rotrud, Bertha ja Gisla Hildegardin kanssa.
• Tyttäret Theoderata ja Hiltrud Fastradan kanssa.
• Tytär Rotheid, erään jalkavaimon kanssa.

Jalkavaimojen kanssa hänellä oli myös tytär Adaltrud ja pojat Drogo, Hugo ja Theoderik.

Vanhuudenpäivänsä Kaarle sai viettää sodilta rauhassa. Hänellä oli hyvä terveys, mutta viimeisten neljän elinvuoden aikana se heikkeni. Tuolloin hänellä ilmeni usein kuumetta, ja kävely muuttui ontumiseksi. Lasten kuolemat heikensivät Kaarlen mielentilaa, ja hän kuoli ankaraan kuumeeseen 28. tammikuuta 814 valtakunnan pääkaupungissa Aachenissa^[12]. Kyseistä tammikuun 28. päivää pidetään edelleenkin Kaarle Suuren muistopäivänä. Hänen maallisia jäännöksiään säilytetään Aachenin tuomiokirkossa^[13].

Kaarlen kunnollisista^selvennä pojista vain heikoin, Ludvig, oli isänsä kuollessa vielä hengissä ja hän peri valtakunnan. Kun vahvaa johtajaa ei ollut, alkoivat sekasorron ajat valtakunnassa. Paavin asema vahvistui selvästi ja viimein Verdunin sopimuksessa vuonna 843 valtakunta jaettiin kolmeen osaan Kaarlen pojanpoikien kesken.^lähde?

 

Germaanisiin kansoihin kuuluvat frankit siirtyivät suurten kansainvaellusten aikaan Reinjoen yli Galliaan. Vuonna 481 frankkilainen Klodovig sai valtaistuimen, taistellen myöhemmin menestyksekkäästi monia Euroopan kansoja, muun muassa roomalaisia vastaan. Klodovigin puoliso oli kristitty, ja hän sai vähitellen myös miehensä kääntymään pakanuudesta.^lähde?

Klodovigin jälkeen frankkilaiskuninkaiden eli merovingien vallanpito alkoi taantua, ja tosiasiassa valtakuntaa hallitsivat sitten ylimmät hovivirkamiehet eli major domukset. Eräs major domus, Kaarle nimeltään, voitti arabialaiset vuonna 732 Poitiers'n taistelussa ja sai lisänimen Martel ("vasara"). Kaarle Martelin poika Pipin Pieni (tai Pipin Lyhyt) nousi viimein valtaistuimelle nimellisen kuninkaan sijaan, ja hänen vanhimmasta pojastaan Kaarlesta oli tuleva keisari, jonka mukaan heidän sukunsa hallintoaikaa kutsuttaisiin karolingiseksi ajaksi.^lähde?

Kaarlesta tuli veljensä Kaarlomanin kanssa frankkien kuningas heidän isänsä kuoltua vuonna 768. Kun myös Kaarloman jonkin ajan kuluttua kuoli, oli Kaarle yksin valtakunnan huipulla ja aloitti valtakuntansa laajentamistoimet^[14].

 

Italian pohjoisosassa asuivat langobardit, jotka uhkasivat paavin hallitsemaa Kirkkovaltiota. Aluksi Kaarlen ja langobardien välillä vallitsi rauha, ja Kaarle jopa nai langobardikuningas Desideriuksen tyttären. Tätä paavi Hadrianus I ei missään nimessä hyväksynyt, mutta jo tällöin tuli ilmi Kaarlen päättäväisyys ja luja ote katolista kirkkoa ja paavia kohtaan, kun hän tuohon naimakauppaan ryhtyi^[15].

Ei tiedetä tarkemmin, miksi Kaarle hylkäsi vaimonsa vuoden kestäneen liiton jälkeen. Varmastikin hän oli laskelmoinut, mitä erosta oli seuraava. Langobardit, suuttuneina erosta, hyökkäsivät kostona toden teolla paavin kimppuun^[15]. Siinä tilanteessa paavi kutsui Kaarlen joukkoineen apuun. Kaarle lähtikin sotaretkelle, kukistaen pian koko langobardivaltakunnan sekä pelastaen paavin. Langobardiprinsessa saattoikin toimia vain Kaarlen suunnitelmien välikappaleena. Nyt kun Kaarle oli saanut joukkonsa Kirkkovaltion ympäristöön ja paavin liittolaisekseen, kruunautti hän itsensä Italian kuninkaaksi vuonna 774.^lähde?

Jo Kaarle Suuren isoisä Kaarle Martel oli taistellut valtakuntansa pohjois- ja koillisrajalla Rein- ja Elbejokien välillä asuneita pakanallisia saksiheimoja vastaan. Kaarle Suuri jatkoi isoisänsä työtä ja halusi yhdistää valtapiiriinsä saksit. Saksit olivat pakanoita, ja se puute Kaarlen oli korjattava. Hän varmastikin uskoi saavansa heistä liittolaisen.^lähde?

Sakseja oli yritetty käännyttää aikaisemminkin, mutta tuloksetta. Saksit koostuivat erillisistä heimoista, jotka sodassa yhdistivät voimansa yhteistä vihollista vastaan.^lähde?

Tehtyään saksien kanssa jonkinlaisen sopimuksen Kaarle palasi kotiin ja lähti sitten aikaisemmin mainitulle sotaretkelle langobardien maille. Mutta loukatut saksit rikkoivat sopimuksen ja hävittivät Kaarlen valtakuntaa. Palattuaan Italiasta hän sitten lähti uudelleen sakseja vastaan ja sai heidät suurimmalta osalta kukistettua. Vain eräs saksilaispäällikkö, Widukind nimeltään, piti sitkeästi puoliaan^[16]. Hän oli arvossa pidetty mies ja sai sytytettyä sakseihin kapinanliekin Kaarlen lähdettyä Espanjanretkelleen. Kapinalliset tuhosivat lähinnä kirkkoja ja yleensä kaikkea, mikä liittyi kristinuskoon kostoksi Irminsul-puun kaatamisesta^selvennä. Siitä alkoi pitkällinen sota frankkien ja saksien välillä. Vuorotellen osapuolet kokivat voittoja ja tappioita. Viimein Kaarle sortui virheeseen: hän teloitutti 4 000 soturia, jotka saksit olivat pakon edessä hänelle luovuttaneet. Saksien kapinainto vain yltyi tästä.^lähde?

Vuosia kestäneet sodat olivat kuluttaneet molempia osapuolia, ja viimein Widukind, huomattuaan taistelujen tuloksettomuuden, kääntyi vuonna 785 kristinuskoon^[17]. Kaarle Suuri kohteli sakseja lopulta suopeasti. Widukindille hän luovutti lukuisia lahjoja ja sai tästä ystävän ja liittolaisen. Widukind tuli olemaan yksi Kaarlen tärkeimmistä päälliköistä. Näin tulivat hajanaiset heimot yhdistetyiksi. Sodat olivat lopultakin tuottaneet tulosta, mutta täydellisesti saksit rauhoittuivat vasta vuonna 804^[18].

Langobardien ja saksien kanssa käytyjen sotien lisäksi Kaarle valloitti pieniä alueita Espanjasta sekä sai hallintaansa Reinin varrella asuneet friisit, joka oli tunnettu kauppakansa. Myös avaareja, sekä slaaveja ja tanskalaisia vastaan Kaarle taisteli menestyksekkäästi. Vuonna 809 Kaarle alisti myös osia Itä-Roomasta hallintaansa. Kaikkiaan Kaarle teki elämänsä aikana 54 sotaretkeä, ja monet sodat olivat hyvinkin pitkällisiä. Kukistetut kansat kapinoivat myös aika ajoin.^lähde?

Kaarle piti itseään heikkojen ja apua tarvitsevien suojelijana, ja hänelle tärkeää oli juurruttaa kansaan lähimmäisenrakkaus. Hän rankaisi ankarasti niitä, jotka eivät tätä periaatetta noudattaneet. Kaarle suosi kirkkoa ja pappeja. Näillä oli suuri merkitys kansaa yhdistävän henkisen sivistyksen levittämisessä. Kuitenkin kirkolle hän oli samalla kertaa sekä suojelija että ankara hallitsija. Kirkonmiesten oli oltava kuuliaisia ja ehdottoman kristillisiä. Kelvottomat papit, jotka niskuroivat ja käyttivät aikaansa huveihin Kaarle erotti tehtävistään. Ei kuitenkaan ollut helppoa pitää näitä "saastaisia" kurissa, sillä heillä itsellään oli rikkauksia ja aseistettuja seurueita sekä ylhäisiä sukulaisia tukenaan.^lähde?

Vanhuudenpäivillään Kaarle Suuri ilmeisesti oli huomannut kirkon epäkohdat, sillä uskonpuhdistukseen viittaavia muistiinpanoja on löytynyt. Nämä sisältävät kysymyksiä, joita oli ilmeisesti tarkoitus esittää jossakin kirkolliskokouksessa. Kysymyksissään hän viittaa muun muassa anekauppaan. Myös pyhäinjäännösten keräilyyn Kaarle suhtautui kielteisesti. Kirkon epäkohtien korjaamiseen keisarin kehotukset eivät riittäneet vaan tarvittiin uusi laki, jolla anekaupassa perintönsä menettäneet saivat sen takaisin.^lähde?

Kaarle oli harras kristitty, joka ei kuitenkaan sokeasti noudattanut niitä katolisen kirkon oppeja, jotka hän itse katsoi vääriksi. Hän tunsi oikeutensa, ja hänellä oli lujempi ote kirkkoon kuin kirkolla häneen. Tähän varmasti vaikutti se, että frankit olivat jo vuosisatoja olleet kristittyjä. Kaarlen isoisän isoisä, Arnulf, oli toiminut Metzin kaupungin piispana. Kaarle oli siis pyhempi mies^lähde? kuin monet kirkon papit ja piispat. Hän käytti kuitenkin ajan henkeen kuuluen hyvin raakoja jumaltuomioita, muun muassa vesikoetta.^lähde?

Kaarle havaitsi myös uskonnon ja valtion välisen yhteistyön hyödyllisyyden ja osasi käyttää sitäkin valtakuntansa hyväksi, kunnioittaen kuitenkin uskonnon periaatteita. Kaarlen hallintotapaan sopi kristinuskon vaatimus, jonka mukaan yksilön oli oltava kuuliainen esivallalle. Murrosvaihe, jossa Eurooppa siirtyi pakanuudesta kristinuskoon oli todella tärkeä tekijä Kaarlen menestykselle ja valtakunnan kasvulle. Hänen oli miekan avulla voitettava pakanakansat ja käännytettävä ne kristityiksi. Tämä oli myös paavin tavoite, jolloin Kaarle sai toimilleen runsaasti hyväksyntää. Jos Euroopassa frankkien naapurikansat olisivat jo olleet kristittyjä, olisi Kaarle joutunut ristiriitaan kirkon kanssa ja joutunut keksimään toimilleen muita oikeutuksia kuin käännyttämisen.^lähde?

Kaarle Suuri sääti lakejaan eli kapitulaareja (kappaleiksi jaettuja säädöksiä) taatakseen oikeuden, rauhan ja järjestyksen valtakunnassaan. Lakiehdotuksensa hän esitti valtiokokouksen pohdittaviksi. Näitä kokouksia pidettiin kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä. Lait rajoittivat ylimystön vallan paisumista ja turvasivat köyhemmän kansan oikeuksia, estivät rikollisuutta ja määräsivät kaupankäyntiä koskevat mitat ja painot.^lähde?

Lakeja oli pari tuhatta, ja ne koskivat mitä erilaisimpia elämänaloja. Rangaistukset tuohon aikaan olivat kovia, erityisesti kirkkoa ja uskoa kohtaan tehdyissä rikkomuksissa. Toisaalta ankarat rangaistukset tehosivat hyvin. Esimerkiksi kirkkoon väkivaltaisesti tunkeutuneet, kirkkoja ryöstäneet tai polttaneet tuomittiin kuolemaan roviolla, paastosäädösten noudattamatta jättämisestä seuraa kuolemantuomio, samoin piispan tai papin tappamisesta kuolemantuomio tai vaikkapa polttohautauksesta.^lähde?

Lakeja valvomaan Kaarle nimitti kreivejä, jotka kreivikunnan tilojen hallitsemisen lisäksi keräsivät veroja. Kreivit edustivat hallitsemaansa aluetta ja olivat alueidensa sotaväen päällikköinä sekä tuomioistuinten johtajina. Kreivien tottelemattomuutta ja laittomia tekoja ehkäistiin valtakunnantarkastajien avulla. Kansa sai valittaa näille tarkastajille, jos oli tarpeen, ja asiat pyrittiin korjaamaan.^lähde?

Tuomareita kohtaan Kaarle oli ehdoton: he eivät saaneet ottaa lahjuksia. Lahjuksien otto olikin valtakunnassa suuri ja laajamittainen ongelma. Kaarle itse oli korkein tuomari, ja kansa ei epäillyt hänen oikeudenmukaisuuttaan. Tuomareiden lisäksi myös todistajat oikeudessa olivat usein epärehellisiä. Syytettykin pystyi käyttämään lahjottuja todistajia hyväkseen. Kun oikeudellista ongelmaa ei pystytty ratkaisemaan todistajien avulla, käytettiin yleensä jumaltuomioita.^lähde?

Sotaisat heimot uhkasivat tilallisia, ja nämä joutuivat tästä syystä usein luovuttamaan maansa voimakkaammin varustautuneelle maanomistajalle päästäkseen tämän suojelukseen. Näin omaisuuttaan kasvattaneet suurtilalliset omistautuivat enimmäkseen sotimiseen ratsuväkineen ja luovuttivat tiloja takaisin tilallisille lääneiksi, kunhan nämä vain sitoutuivat suorittamaan ratsupalvelusta. Viljelystyöt jäivät maaorjien asemassa olleille talonpojille. Vähitellen hallitsijatkin alkoivat jakaa läänityksiä saadakseen ratsuväkeä.^lähde?

Kaarle Suuren valtakunnan talous perustui pääasiassa maatalouteen, joten hän käytti juuri tätä läänityslaitosta valtakunnassaan, ja kansa oli selvästi jaettu eri luokkiin: työntekijöihin, taistelijoihin sekä rukoilijoihin. Hän antoi kunnostautuneille miehille läänejä määräajoiksi eli heistä tuli suurvasalleja. Heidän alaisuudessaan puolestaan toimivat alavasallit.^lähde?

Läänityslaitoksen haitta oli se, että valtiosta tuli hajanainen, suurvasallien päättäessä itse varsin merkittävistäkin asioista kreivikunnassaan. Tämä saattoi johtaa vasallien keskinäisiin sotiinkin, ellei voimakas valtiollinen johtaja saanut pidettyä heitä kurissa. Kaarle oli riittävän vahva siihen, ja hänen kuoltuaan läänityslaitos muuttuikin taas perinnölliseksi feodaalilaitokseksi, mikä edisti valtion hajoamista enemmän kuin määräaikainen läänityslaitos.^lähde?

Edellä mainitussa kevätkokouksessa tarkastettiin myös sotaväki niin sanotuilla toukokuun kentillä. Aikaisemmin olivat kaikki valtakunnan miehet olleet asevelvollisia, mutta Kaarlen säädöksellä sotapalveluksesta tuli ainoastaan maanomistajien velvollisuus. Suurtilalliset saattoivat varustaa suurenkin sotilasmäärän, mutta pientilalliset valitsivat yhdessä keskuudestaan yhden sotamiehen ja hankkivat tälle aseet ja ruoan. Kuitenkin sotapalvelusvelvollisuus tuntui pienviljelijöistä raskaalta, ja Kaarlen oli jaettava suurvasalleille lisää läänityksiä pitääkseen voimakas ja valtakunnalle välttämätön ratsuväki kunnossa. Suurin uhka valtakunnalle saattoi tulla sen sisältä, sillä pääasiassa ylimystö muodosti voimakkaimmat joukot. Suurvasallit kuitenkin kunnioittivat mahtavaa johtajaansa, ja Kaarlella oli taito käsitellä heitä ja pitää heidät tyytyväisinä.^lähde?

Vaikka Kaarle Suuren oma opillinen sivistys oli heikko, halusi hän parantaa sitä ja koko valtakuntansa sivistystasoa. Hän ihaili antiikin sivistystä ja harjoitteli ahkerasti kirjoittamista sekä latinan ja kreikan kieliä ja perusti kirjastoja. Kuitenkin vasta vanhuudessaan hän osasi jotenkuten kirjoittaa. Tuo suosiollinen asenne tieteitä kohtaan tuli lopulta olemaan alulle panevana voimana nykyiselle länsimaiselle sivistykselle, jonka juuret ulottuvat muinaisen antiikin kulttuureihin asti.^lähde?

Kaarle ymmärsi valtansa alle joutuneiden kansojen kulttuurien arvokkaita puolia eikä halunnut hävittää tietoa näiden kansojen menneisyydestä. Hän merkityttikin muistiin muinaisajan sankareista ja urotöistä kertovia vanhoja germaanisia lauluja. Nämä kirjoitukset kuitenkin tuhoutuivat hänen poikansa ja seuraajansa Ludvig Hurskaan pakanuuden hävittämiseen kohdistuvan innon seurauksena.^lähde?

Kaarle uudisti myös valtakuntansa koululaitoksen. Näin saivat tavallisetkin kansalaiset oikeuden ja mahdollisuuden saada oppia. Luostarien yhteydessä toimivat luostarikoulut ja tuomiokirkkojen yhteydessä katedraalikoulut. Kaarlen hovissa Aachenissa toimi palatsikoulu. Muut, kuin papeiksi aikovat opiskelivat niin sanotussa ulkokoulussa. Ensimmäisenä opetettiin luku- ja kirjoitustaitoa, laulua, laskemista sekä latinan kielen alkeita. Kaarle kävi usein tarkastamassa oppilaitoksiaan ja oli varsin ankara laiskoja oppilaita kohtaan.^lähde?

Kaarle Suuri kokosi lähipiiriinsä oppineistoa tuon ajan muutoin karussa ja raa’assa vallanhimon ympäristössä. Valtakunta ei pysynyt koossa pelkin sotataidoin. Henkinen ja hengellinen kulttuuri mahdollistivat hallintojärjestelmän kehittymisen. Kaarlen sanotaan olleen yhtä iloinen onnistuessaan hankkimaan oppineen miehen hoviinsa kuin valloittaessaan kaupungin. Kaarlen hovissa oppineet muodostivat akatemian, jonka keskusteluihin hän innokkaasti otti osaa. Kaikki asiat oli selvitettävä hänelle perusteellisesti. Antiikin kirjoituksia kopioitiin, ja hänen tahtonaan oli luoda frankkien valtakunnasta ”uusi Ateena”, josta piti tulla vielä alkuperäistäkin parempi, kristillinen kulttuurin kehto. Vallitsi karolinginen renessanssi.^lähde?

Kaarlen valtakunnan olemassaolon tae, sivistyksellinen ja kulttuurillinen pohja oli jo valmiina ja se oli antiikin kulttuuri. Tuo kulttuuri oli alkanut taantua, mutta oli kuitenkin vielä muistissa. Sen säilymiselle olivat keskiajan luostarit tärkeitä, ja munkit suorittivat kulttuurin levittämistä. Kaarle itse ihaili monia antiikin tapoja ja otti esimerkkiä niistä. Hän muun muassa kutsui ystäviä, sukulaisia ja muita vieraita kylpyläänsä ja keskusteli siellä heidän kanssaan tärkeistäkin asioista. Myös rakennuskulttuurissa Kaarle seuraili Rooman tapoja ja pani alulle 800-luvun ajan vallinneen karolingisen arkkitehtuurin tyylisuunnan^[19].

Kaarle käytti valistuneita, oppineita henkilöitä hyväkseen valtakuntansa kehittämisessä ja koossapitämisessä. Kaarle oli taitava puhuja ja neuvottelija, hän osasi ilmaista mielipiteensä selkeästi ja pystyi reagoimaan nopeasti vastapuolen toimiin. Vaikka hän oppikin vasta myöhemmällä iällä välttävän kirjoitustaidon, hän oli kuitenkin kielellisesti lahjakas.^lähde?

 

 

Tärkeimmät Kaarlen hovin oppineista olivat frankkilainen Einhard ja anglosaksinen munkki Alcuin. He osaltaan toimivat Kaarlen oppi-isinä. Ilman heitä olisi suuri osa antiikin ajan tietämyksestä (erityisesti matemaattiset opit) jäänyt pimentoon nykypolvilta.^lähde?

Mestari Einhard kuului Kaarlen luotetuimpiin neuvonantajiin, ja oli hän oli huomattavan lahjakas matematiikan ja arkkitehtuurin alalla. Hän vastasi hallituskaupunki Aachenin tuomiokirkon sekä Aachenin ja Ingelheimin palatsien suunnittelusta, sekä toimi diplomaattisissa tehtävissä. Hänen tärkein työnsä on Kaarle Suuren elämäntyöstä kertova Vita Caroli Magni ("Kaarle Suuren elämä"). Sitä pidetään koko keskiajan jakson parhaana elämäkertakirjoituksena. Suurin osa Kaarle Suurta koskevista tiedoista on juuri Einhardin kirjoittamia. Hänen käsialaansa ovat myös Annales Empirium Carlovingi ("Karolingien Keisarikunnan Vuosikirjat").^lähde?

Kaarlen elämäkerran Vita Caroli Magni kirjoitti hänen kirjurinsa Einhard, joka tietoisesti jäljitteli roomalaisen Suetoniuksen tyyliä ns. karolingisen renessanssin hengessä.^[20]

Munkki Alcuin puolestaan kehitti roomalaisen kirjaimiston paremmin matemaattisiin tarkoituksiin sopivaksi. Myös hän oli lahjakas arkkitehti ja diplomaatti. Alcuin toimi Kaarlen palatsikoulun johtajana Aachenissa ja kirjoitti oppikirjoja aikana, jolloin opillinen sivistys Euroopassa oli vasta aluillaan.^lähde?

Kaarle Suurella on keskeinen osa Ranskan kansalliseepoksessa Rolandin laulussa. Teos kertoo Kaarle Suuren suurvasallista, Bretagnen kreivistä Rolandista, joka kaatui Roncevaux´n taistelussa saraseenien väijytykseen^[21]. Eräs Kaarlen kreiveistä, Ganelon nimeltään, petti hänet.^lähde?

Kun Kaarle joukkoineen oli palaamassa menestyksekkäältä Espanjan retkeltään, hyökkäsivät saraseenit jälkijoukon ja sitä johtaneen Rolandin kimppuun. Roland miehineen taisteli urheasti ylivoimaista vihollista vastaan, suostuen liian myöhään puhaltamaan Olifant-nimiseen norsunluiseen torveensa kutsuakseen kuninkaansa auttamaan häntä. Roland sai surmansa, mutta Kaarle kosti runoelmassa parhaan sankarinsa kuoleman raskaasti ja petollinen Ganelon sai osansa kostosta.^lähde?

 

Kaarle Suuren valtakunnasta muodostuivat myöhemmin suuret kansallisvaltiot Ranska, Saksa ja Italia. Kaarle Suuren vaikutus länsimaiseen sivistykseen oli merkittävä. Ilman häntä Keski-Eurooppa olisi mitä ilmeisimmin vetänyt puoleensa voimakkaita ja sotaisia kansoja idästä.^lähde? Lähin valtiollinen uhka oli Itä-Rooma. Ilman Kaarle Suurta katolisen kirkon ja paavin merkitys olisi voinut jäädä varsin vähäiseksi.^lähde?

Länsimaisen oikeuskäytännön pohjana on ns. roomalainen oikeus, joka on välittynyt nykyaikaan saakka Kaarle Suuren hallinnon ansiosta. Tuon oikeuskäsityksen luomat normit yhdistävät nykyisiäkin Euroopan valtioita.^lähde?

Keisarin arvonimi ja ajatus kaikki länsimaiden kristityt yhdistävästä universaalimonarkiasta kesti pitkään Kaarle Suuren jälkeen. ^lähde? Erityisesti universaalimonarkiaa yritettiin toteuttaa sydänkeskiajalla Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa sekä 1500- ja 1600-luvuilla, jolloin Espanjaa ja Itävaltaa hallitsevat Habsburgit pyrkivät yhdistämään Euroopan. ^lähde? Universaalimonarkian ajatus haudattiin lopullisesti vasta ensimmäisessä maailmansodassa. ^lähde?

• Frankkien valtakunta
• Karolinginen renessanssi
• Kaarle Suuren palkinto

• Carl Grimberg: Kansojen historia. WSOY, 1956–59.

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaarle Suuri.

• http://www.edu.vaasa.fi/ranska-saksa/kaarle.htm (Arkistoitu – Internet Archive)