Kantakieli

Useimmista maailman kantakielistä ei ole säilynyt kirjallisia muistomerkkejä. Tiedot niistä pohjautuvat historiallis-vertailevan kielitieteen metodien avulla tehtyihin rekonstruktioihin.

Kantakielen rekonstruktio koskee lähinnä kielen sanastoa ja morfologiaa. Sen sijaan kantakielten rakenteiden ja muun muassa syntaksin rekonstruoiminen on osoittautunut vaikeaksi. Rekonstruktiot ovat yleensä sitä yksityiskohtaisempia, mitä suurempi määrä kieliä kantakieleen voidaan palauttaa ja mitä lähempänä historiassa kantakieltä on puhuttu.

Suomen kielen lähin kantakieli on myöhäiskantasuomi ja kaukaisin rekonstruoitavissa oleva kantakieli on kantaurali. Kantasuomeen voidaan kielellisen rekonstruktion avulla palauttaa noin kaksituhatta sanavartaloa, minkä lisäksi kantasuomen taivutusjärjestelmä ja johto-oppi voidaan yksityiskohtaisesti rekonstruoida. Kantauraliin taas voidaan palauttaa vain noin kaksisataa sanaa. Sen muoto-oppia koskeva tieto on fragmentaarista.

Muita rekonstruoituja kantakieliä ovat esimerkiksi indoeurooppalainen kantakieli, germaaninen kantakieli, baltoslaavilainen kantakieli ja slaavilainen kantakieli.

Eräät kantakielet tunnetaan hyvin, koska niitä on käytetty kirjakielinä. Tällaisten kantakielten jakaantumista nykykieliksi on mahdollista seurata historiallisten lähteiden avulla. Esimerkiksi latina on jakaantunut romaanisiksi kieliksi viimeisen kahden vuosituhannen aikana, ja tätä prosessia voidaan seurata kielimuistomerkkien avulla. Muinaiskirkkoslaavi taas on melko lähellä rekonstruoitua kantaslaavia. Pohjoisgermaanisten kielten kantakieli tunnetaan riimukivistä.

Useimmat historiallisista lähteistä tunnetut kantakielet ovat indoeurooppalaisen kielikunnan niin sanottuja välikantakieliä. Uralilaisesta kielikunnasta tunnetaan ainoastaan muutamia suhteellisen nuoria kantakielivaiheita muistuttavia attestoituja kielimuotoja, merkittävimpinä muinaispermin kieli ja muinaisunkarin kieli.

• Luettelo kantakielistä