Jussi Niinistö

Jussi Niinistö syntyi Helsingissä vuonna 1970. Hänen vanhempansa ovat emeritusprofessori Lauri Niinistö ja lääkintöneuvos Leena Niinistö.^[2] Niinistö asui lapsuudessaan Vantaan Seutulassa, Varistossa ja Hämevaarassa ja opiskeli Seutulan, Rajatorpan ja Hämeenkylän kouluissa.^[3] Hän kirjoitti ylioppilaaksi Hämeenkylän lukiosta vuonna 1989.^[2] Vuosina 1989–1990 hän suoritti asepalveluksen Karjalan prikaatissa ja valmistui Reserviupseerikoulusta. Hänen reservin sotilasarvonsa on yliluutnantti (2014).^[4]

Niinistö opiskeli Helsingin yliopistossa Suomen ja Pohjoismaiden historiaa.^[1] Hän asui opiskellessaan Helsingin Tapulikaupungissa ja työskenteli vuosina 1987–1994 muun muassa varastoapulaisena, apumiehenä ja vahtimestarina.^[3][2] Niinistö aloitti opintonsa vuonna 1990 ja valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1994.^[3][2] Hän suoritti Arkistolaitoksella arkistonhoitotutkinnon vuonna 1997.^[2]

Uusi Suomi kirjoitti vuonna 2011, että sen tietojen mukaan Niinistöllä oli 1990-luvun alussa ”tiivis suhde äärioikeistolaiseksi kuvattuun Kansallinen Kulttuuririntama -järjestöön”.^[5] Sen tavoite oli vaalia suomalaista kulttuuria ja elämäntapaa sekä vastustaa ”pakolaisten, siirtolaisten ja kaikkien suomalaisuudesta ja esi-isiemme uhrauksista piittaamattomien kansanjoukkojen ryntäystä Suomeen”. Niinistö kirjoitti järjestön Valkoinen Rintama -lehteen ja Uuden Suomen mukaan myös ”tunsi läheisesti” järjestön perustajan Jukka Mattilan. Kokoomuksen Varsinais-Suomen nuortenjärjestön puheenjohtajana 1990-luvun alussa toiminut Petri Lahesmaa muisteli vuonna 2011, että Niinistö oli Kansallisen Kulttuuririntaman hahmoja. Lahesmaan mukaan järjestö pyrki valtaamaan kokoomusnuorten järjestöjä ja sitä piti monin paikoin sulkea pois. Niinistö totesi vuonna 2011 pitäneensä järjestön toimintaa ”ihan normaalina isänmaallisena toimintana”.^[6]

Niinistö väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1998 väitöskirjalla Paavo Susitaival 1896–1993: Aktivismi elämänasenteena.^[7] Hän oli ehtinyt tavata Susitaipaleen ennen tämän kuolemaa. Väitöskirjan ohjasi dosentti Juha Siltala. Hän ehdotti, että tutkimus suuntautuisi teoreettisemmin, mutta Niinistö teki väitöskirjansa perinteisellä elämäkerrallisella ja sotahistoriallisella otteella. Niinistön mukaan ”teoretisointi” on ollut hänelle ”aina vierasta”.^[8]

Vuosina 1995–2004 Niinistö toimi tutkimusavustajana ja tutkijana eri hankkeissa. Vuonna 2003 hän oli Kansallisarkiston tutkija.^[2] Hän on kirjoittanut teoksia Suomen uudemmasta poliittisesta ja sotahistoriasta. Niinistö pitää pääteoksinaan väitöskirjaansa, elämäkertoja Bobi Sivénistä ja Isontalon Antista sekä teosta Heimosotien historia 1918–1922.^[3]

Heimosotien historia 1918–1922 sai pääasiassa myönteisen vastaanoton esimerkiksi Helsingin Sanomissa.^[9][10] Sen sijaan sosiaalidemokraattinen poliitikko ja historiantutkija Erkki Tuomioja väitti, että ”teos on tarkoitettu ensi sijassa suomettumisikeen alta vapautuneille uusnationalisteille sekä heimosotureiden jälkeläisille”, vaikka kehuikin lähde- ja tietomäärää sekä sisältöä päällisin puolin^[11]. Greger Grönqvist teki paljolti Niinistön teoksen pohjalta tunnin pituisen dokumenttielokuvan ”Tulkoon sota ja veriset vaatteet”, joka esitettiin FST5:llä huhtikuussa 2011. Niinistö myös itse esiintyi asiantuntijana elokuvassa.^[12]

Niinistö on kirjoittanut Historialliseen Aikakauskirjaan.^[13] Hänet nimitettiin vuonna 2004 Helsingin yliopiston Suomen historian dosentiksi ja Maanpuolustuskorkeakoulun Suomen sotahistorian dosentiksi.^[2]

Niinistö oli Suomalaisuuden liiton hallituksessa vuosina 1996–2013 ja liiton toiminnanjohtajana vuosina 1999–2000 sekä 2001.^[4] Hän oli vuosina 1998–2011 Viro-säätiön hallituksessa ja P. E. Svinhufvudin Muistosäätiön hallintoneuvostossa 2003–2013. Lisäksi hän toimi Vapaussodan Invalidien Muistosäätiön perinnetyön sihteerinä vuosina 2003–2011. Sotilasperinteen Seuran tieteellisessä toimikunnassa Niinistö vaikutti vuosina 2005–2011.^[4] Vuosina 2006–2011 hän oli Vapaussoturi-lehden päätoimittaja.^[14] Vapaussoturin lisäksi Niinistö on kirjoittanut useita artikkeleita ja arvosteluita muun muassa Suomen Sotilas -lehteen^[15] ja Sotilasaikakauslehteen^[16].

Niinistö oli Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan jäsen vuosina 2007–2011 ja kuului tuolloin myös suunnittelukunnan työjaostoon.^[4] Hän kuului puolustusministerin asettamaan vuosina 2009–2010 toimineen asevelvollisuustyöryhmän neuvottelukuntaan.^[17] Hän oli Maanpuolustuksen Tuki ry:n valtuuskunnassa vuosina 2012–2015 ja on ollut Paasikivi-seuran valtuuskunnassa vuodesta 2014 lähtien.^[4]

Keväällä 2004 Niinistö lähti mukaan politiikkaan, kun hänen ystävänsä Timo Soini pyysi häntä perussuomalaisten vaalikoordinaattoriksi. Niinistö toimi perussuomalaisten vaalipäällikkönä vuoden 2004 europarlamenttivaaleissa, vuoden 2006 presidentinvaalissa, vuoden 2007 eduskuntavaaleissa ja vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa.^[3] Vuosina 2004–2011 hän oli Perussuomalaisten Uudenmaan piirin piiritoimikunnan jäsenenä tai varajäsenenä.^[4]

Niinistö oli perussuomalaisten projektisihteeri vuonna 2004, perussuomalaisten eduskuntaryhmän eduskuntasihteeri vuosina 2004–2005 ja ryhmän pääsihteeri vuosina 2005–2011.^[2] Hän oli Perussuomalainen-lehden vakituisena toimittajana.^lähde? Niinistö kuului useisiin puolueen työryhmiin ja vaikutti etenkin vaaliohjelmatyöryhmissä.^[3]

 

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Jussi Niinistö sai 4 911 ääntä ja tuli valituksi kansanedustajaksi.^[18] Niinistön vaalipäällikkönä toimi hänen veljensä Jaakko Niinistö.^[19]

Niinistö toimi vuosina 2011–2015 puolustusvaliokunnan puheenjohtajana ja Eduskunnan kirjaston hallituksen puheenjohtajana sekä oli jäsenenä Naton parlamentaarisen yleiskokouksen Suomen valtuuskunnassa ja Kansainvälisten asiain foorumissa. Toukokuusta 2011 lokakuuhun 2012 hän oli suuren valiokunnan varajäsen ja siitä eteenpäin huhtikuuhun 2015 ulkoasiainvaliokunnan varajäsen. Lisäksi Niinistö oli perussuomalaisten eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja huhtikuusta kesäkuuhun 2011 ja sen jälkeen eduskuntaryhmän työvaliokunnan jäsen vuosina 2011–2017.^[2] Hän seurasi puolustusvoimauudistusta parlamentaarisen kontaktiryhmän jäsenenä vuosina 2011–2012 ja toimi siinä vuosina 2012–2013 turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon liittyen. Vuosina 2013–2014 hän oli parlamentaarisessa puolustusselvitysryhmässä.^[4]

Niinistö totesi Yleisradion haastattelussa huhtikuussa 2011, että jos jokin varuskunta olisi pakko lakkauttaa, niin se olisi Dragsvikin varuskunta, koska sille on hänen mukaansa vain kielipoliittiset perusteet, ei sotilas- eikä aluepoliittisia perusteita. Se voitaisiin Niinistön mielestä helposti yhdistää Upinniemen varuskuntaan.^[20] RKP:n ehdokkaana aiemmin ollut Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak syytti Helsingin Sanomain yleisönosastolla Niinistöä maanpuolustuksen heikentämisestä kielipoliittisista syistä. Salonius-Pasternakin mukaan Dragsvikin varuskunnan olemassaololle on sotilaalliset perusteet.^[21] Niinistön mielestä RKP oli se, joka perusteli asiaa kielipolitiikalla ja yritti nyt sysätä kielipoliittiset perusteet hänelle. Hän totesi Uuden Suomen haastattelussa, että varuskuntia ei tule lakkauttaa kielipoliittisista syistä, mutta että Dragsvik ”on ollut lakkautuslistalla jo pitkään”, mutta että se ”on säilytetty lähinnä kielipoliittisista syistä”.^[22]

Niinistö ehdotti blogissaan kesäkuussa 2011, että Suomeen voisi perustaa kodinturvajoukkoja muiden Pohjoismaiden ja Viron tapaan.^[23]

Niinistö toimi perussuomalaisten vaalipäällikkönä vielä vuoden 2012 presidentinvaalissa.^[3] Hän oli Suomen Perusta -säätiön hallituksen jäsen vuosina 2012–2015.^[4] Perussuomalaisten kesän 2013 puoluekokouksessa Niinistö valittiin puolueen 1. varapuheenjohtajaksi. Hän voitti vastaehdokkaansa Hanna Mäntylän äänin 560–194.^[24]

 

Eduskuntavaaleissa vuonna 2015 Niinistö sai 11 767 ääntä ja tuli valituksi kansanedustajaksi.^[18] Toukokuussa 2015 hän toimi hallintovaliokunnan varapuheenjohtajana ja suuren valiokunnan varajäsenenä.^[2] Sipilän hallituksen hallitusneuvotteluissa Niinistö kuului ulko- ja turvallisuuspoliittiseen työryhmään.^[25] Sipilän hallitus nimitettiin 29. toukokuuta 2015 ja Niinistöstä tuli sen puolustusministeri.^[26]

Syyskuussa 2015 Niinistö nimitti puolustusministeriön kansliapäällikön viisivuotiseen tehtävään Jukka Juustin. Edellisenä viisivuotiskautena päällikkönä toiminut Arto Räty haki toiselle kaudelle, mutta Niinistö totesi Juustin pätevämmäksi.^[27] Päätös herätti vastustusta kokoomuksessa, jonka Alexander Stubb pyysi esityksen pöydälle valtioneuvoston istunnossa. Juusti aloitti tehtävässä vuoden 2016 alussa.^[28]

10. kesäkuuta 2017 Niinistö hävisi Perussuomalaisten 1. varapuheenjohtajan vaalissa tehtävän Laura Huhtasaarelle äänin 450–781.^[29] 13. kesäkuuta Niinistö yhdessä 19 muun perussuomalaisen kansanedustajan kanssa erosi perussuomalaisesta eduskuntaryhmästä ja siirtyi Uusi vaihtoehto -ryhmään.^[30] Perussuomalaisten puoluehallitus totesi kokouksessaan 16. kesäkuuta, että loikanneiden kelpoisuus toimia puolueen jäseninä oli lakannut.^[31] Elokuussa 2017 Uusi vaihtoehto muutti nimekseen Sininen eduskuntaryhmä.

Alkuvuodesta 2019 Niinistö esitti Jarmo Lindbergille jatkokautta puolustusvoimien komentajana, mutta nimitys kaatui tasavallan presidentti Sauli Niinistön vastustukseen. Puolustusministeri Niinistön mukaan syynä jatkokauden torppaamiselle oli Lindbergin NATO-, Yhdysvaltain- ja länsimyönteisyys, mikä ei ollut tasavallan presidentti Niinistölle mieleen. Presidentti Niinistön mukaan taas syynä oli se, että "joka tapauksessa viisi vuotta komentajana on aika pitkä pesti" ja että Lindbergin jatkokausi "tuntuisi luonnottomalta".^[32]

Helmikuussa 2019 Niinistö arvosteli perustuslakivaliokunnan tiedustelulakien käsittelyn yhteydessä käyttämiä asiantuntijoita, Yliopistollisen Eurooppa-instituutin kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien professoria Martin Scheininiä ja Turun yliopiston julkisoikeuden professoria Juha Lavapuroa ”perustuslakitalebaneiksi”, jotka ”verhoavat omat ideologiset tavoitteensa asiantuntijuuden valekaapuun ja pyrkivät sosiaalisen median välityksellä painostamaan kansanvaltaisesti valittua eduskuntaa”.^[33] Luonnehdinta oli reaktio siihen, että eduskunnan puhemiesneuvosto päätti Scheininin ja Lavapuron tiedustelulaeista esittämän kritiikin vuoksi vetää lakiesityksen pois täysistuntokäsittelystä ja palauttaa sen valiokuntiin.^[34] Puhemies Paula Risikko piti Niinistön kommentteja asiattomima. Pääministeri Juha Sipilä sanoutui irti Niinistön puheista ja sanoi, etteivät ne edustaneet hallituksen virallista kantaa, vaan olivat Niinistön omia mielipiteitä.^[35] Oppositiopuolue Vasemmistoliiton kansanedustaja Kari Uotila paheksui voimakkaasti sitä, että ”yksi valtioneuvoston jäsen rinnasti maamme keskeisiä ihmisoikeuksia puolustavia valtiosääntöasiantuntijoita Afganistanin lapsia, naisia ja vanhuksia murhanneisiin ja kiduttaneisiin talibaneihin”. Niinistö itse ei halunnut eduskuntakeskustelussa kommentoida sanavalintojaan, vaikka puhemies Paula Risikko antoi hänelle siihen mahdollisuuden.^[36] Martin Scheinin teki poliisille tutkintapyynnön, jossa hän katsoi Niinistön syyllistyneen kunnianloukkaukseen. Poliisi ei kuitenkaan käynnistänyt asiassa esitutkintaa, koska sen mukaan kyse oli ministerivastuulain piiriin kuuluvasta asiasta ja ratkaisu oli eduskunnan käsissä.^[37] Oikeuskansleri Tuomas Pöystille tehtiin kantelu, ja hän arvioi Niinistön toteamukset epäasiallisiksi. Niinistö sai tapauksesta oikeuskanslerin antamat moitteet.^[33]

Niinistön ministerikauden merkittävin yksittäinen hankinta oli K9 Thunder -panssarihaupitsien ostaminen vähän käytettynä Etelä-Koreasta 146 miljoonalla eurolla. Niitä tilattiin 48 ja sopimukseen kuului optio myös toisen 48 panssarihaupitsin ostamisesta.^[38]

Sipilän hallitus erosi 8. maaliskuuta 2019, minkä jälkeen siitä tuli toimitusministeristö.^[39] Niinistö oli ehdolla vuoden 2019 eduskuntavaaleissa muttei tullut valituksi.^[40][41] Sipilän hallitukselle myönnettiin ero 6. kesäkuuta 2019, jolloin Niinistön ministerikausi päättyi.^[42]

Kunnallisvaaleissa vuonna 2004 Niinistö oli perussuomalaisten ehdokkaana Nurmijärvellä. Hän sai 61 ääntä, eikä häntä valittu valtuustoon.^[18] Vuoden 2008 kunnallisvaaleissa Niinistö valittiin Nurmijärven kunnanvaltuustoon 500 äänellä; hän oli perussuomalaisten ääniharava ja kunnan neljänneksi eniten ääniä saanut. Perussuomalaiset saivat Nurmijärvellä yhteensä 1 198 ääntä, joten Niinistön saama osuus listan äänistä oli 41 prosenttia.^[43] Niinistö oli Nurmijärven Perussuomalaisten varapuheenjohtaja vuosina 2008–2012 ja puolueen valtuustoryhmän puheenjohtaja kunnassa vuosina 2009–2014. Hän oli Suomen Kuntaliiton valtuustossa vuosina 2009–2013 perussuomalaisten valtuustoryhmän puheenjohtajana.^[4] Vuoden 2012 kunnallisvaaleissa Niinistö sai 842 ääntä ja jatkoi Nurmijärven valtuustossa.^[44] Vuosina 2013–2015 hän oli Nurmijärven Sähkön ja sen tytäryhtiön Nurmijärven Sähköverkon hallituksen jäsen sekä kuului KUUMA-johtokuntaan.^[4] Hän muutti elokuussa 2015 Helsinkiin ja jätti Nurmijärven kuntapolitiikan.^[45] Niinistö valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon vuoden 2017 kuntavaaleissa.^[46][47]

Niinistö luonnehtii olevansa näkemyksiltään ”enemmän vasemmalla kuin oikealla”, mutta ”maanpuolustuksessa voi sanoa, että olen oikealla”. Hän vastustaa pakkoruotsia ja kannattaa Karjalan palauttamista. 1990-luvulla oli Niinistön mielestä mahdollisuus saada Karjala takaisin ja se olisi pitänyt käyttää. Nykyisessä poliittisessa tilanteessa se on hänen mielestään mahdotonta, mutta luovutettu Karjala ei ”unohdu kansakunnan muistista” ja se voidaan saada takaisin ”aikana, jolloin me emme ole enää elossa”.^[6]

• 2011: 4 911 ääntä (Uudenmaan vaalipiiri, valittiin, PS)^[18]
• 2015: 11 767 ääntä (Uudenmaan vaalipiiri, valittiin, PS)^[18]
• 2019: 3 200 ääntä (Uudenmaan vaalipiiri, ei valittu, siniset)^[48]

• 2004: 61 ääntä (Nurmijärvi, ei valittu)^[18]
• 2008: 500 ääntä (Nurmijärvi, valittiin)^[18]
• 2012: 842 ääntä (Nurmijärvi, valittiin)^[18]
• 2017: 1 363 ääntä (Helsinki, valittiin)^[18]

Kesäkuussa 2020 Jussi Niinistö valittiin Kannuksen kaupunginjohtajaksi.^[49]

Niinistöllä on ensimmäisestä avioliitostaan 1993–2014 kolme lasta.^[50] Kesäkuussa 2015 hän avioitui toimittaja Leena Sharman kanssa. Vuonna 2015 he asuivat Helsingissä.^[45]

• Vapaaehtoisen maanpuolustustyön ansiomitali, vuonna 2000
• Sininen Risti, v. 2001
• Vapaussodan Perinneliiton kultainen jäsenmerkki 2005
• Suomalaisuuden Liiton ansiomitali 2013
• Reserviläisliiton ansioristi 2013
• Suomen sotaveteraaniliiton ansiomitali 2014
• Tampereen Reserviläisten hopeinen ansiomitali 2014
• Vapaudenristin ritarikunnan 2. luokan Vapaudenristi 2014
• Sotainvalidien Veljesliiton kultainen ansiomerkki 2015
• Maanpuolustusmitali miekkojen kera 2015
• Sotainvalidien ansioristi 2015
• Rintamaveteraaniliiton kunniaristi 2015
• Reserviläisliiton erikoisluokan ansiomitali 2015
• Maanpuolustuskiltojen liiton kilta-ansiomitali 2016
• Suomalaisuuden Liiton kunniajäsenyys 2016^[51]
• Sotilasansiomitali 2017
• Suomen Reserviupseeriliiton kultainen ansiomerkki 2018^[52]
• Panssarikillan ansioristi 2018^[53]
• Pohjantähden ritarikunnan suurristin komentajamerkki 2018^[54]
• Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan komentajamerkki 2018^[55]
• Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen kultainen ansiomitali miekoin 2018^[56]
• Kadettikunnan ansiomitali miekkojen kera 2020^[57]
• Reserviläisliiton ansioristi soljella 2021^[58]
• Akateemisen Karjala-Seuran perinneyhdistyksen ansioristi 2022^[59]

• Paavo Susitaival 1896–1993: Aktivismi elämänasenteena. (Bibliotheca Historica 29) Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1998. ISBN 951-710-077-9
• Suomalaisia soturikohtaloita. Jyväskylä: Suomalaisuuden liitto, 1998. ISBN 951-96348-5-1
• Kiinteistöjen liputustieto. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 1999. ISBN 951-96348-6-X
• Niinistö, Jussi & Mattila, Jukka I.: Pohjan Pojat: Kuvahistoria suomalaisen vapaaehtoisrykmentin vaiheista Viron vapaussodassa 1919. Helsinki: LAK-Kustannus, 1999. ISBN 951-98147-0-1
• Bobi Sivén: Karjalan puolesta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-241-7
• Suomalaisia vapaustaistelijoita. (Sotilasperinteen seuran julkaisusarja nro 9) Helsinki: Nimox, 2003. ISBN 952-5485-00-5
• Lapuan Liike: Kuvahistoria kansannoususta 1929–1932. Helsinki: Nimox Ky, 2003. ISBN 952-5485-01-3
• Heimosotien historia 1918–1922. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 1007) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-687-0
• ”Suomalaisuuden Liiton vaiheita 1906–2006”, Vuosisata suomalaisuuden puolesta: Suomalaisuuden liitto 1906–2006. (Päätoimittaja Heikki Tala) Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 2006. ISBN 951-96348-7-8
• ”Eteläpohjalaiset ja Suomen vapaustaistelu”, ”Rauhan ajan suojeluskunta- ja lottajärjestöt”, ”Eteläpohjalaiset talvi- ja jatkosodassa”, ”Tyytymättömän oikeiston tukialue”, Etelä-Pohjanmaan historia VII. Toimittanut Raimo Salokangas. Etelä-Pohjanmaan liitto. Vaasa 2006.
• Isontalon Antti: Eteläpohjalainen jääkäri, värväri ja seitsemän sodan veteraani. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-951-746-979-1
• Paavo Susitaival: Kolme sotaa, kaksi kapinaa, neljä linnareissua. Helsinki: Minerva, 2021. ISBN 978-952-375-225-2

• Korkki, Jari: Puolustuksen paluu – Jussi Niinistön vartiovuoro. Helsinki: Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33587-0

• Jussi Niinistö Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
• Jussi Niinistön kotisivu.
• Juutilainen, Tero: Jussi Niinistö 375 humanistia. 15.7.2015. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta.

Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi. Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jussi Niinistö Wikimedia Commonsissa

• Jussi Niinistö – Puolustusministeri Valtioneuvosto. Arkistoitu 26.1.2017. Viitattu 13.1.2017.