Imperialismi

Kielitoimiston sanakirjan mukaan imperialismi tarkoittaa ”alue- ja talousvaltauksiin pyrkivää suurvaltapolitiikkaa” tai laajemmin mitä tahansa ”alistavaa kulttuurivaikutusta” eli kulttuuri-imperialismia.^[1] Ekologinen imperialismi tarkoittaa eurooppalaisten kasvien, eläinten ja mikrobien levittäytymistä muualle maailmaan Euroopasta tulleiden valloittajien ja uudisasutuksen mukana.^[4] Propagandassa epämieluisia valtioita ja poliitikkoja syytetään toisinaan imperialismista.^[2]

Kolonialismi on nimitys imperialistiselle siirtomaapolitiikalle. Siinä vahvempi valtio pyrkii saamaan alistamistaan alueista mahdollisimman paljon hyötyä itselleen.^[3] Tieteen termipankki erottelee merkitykset seuraavasti: ”imperialismi kuvaa maailmanlaajuista systeemiä, jotakin joka johtaa keskuksesta (metropole) ulospäin eli saa alkunsa emämaasta. – – Kolonialismi taas on jotakin, jota tapahtuu paikan päällä kohdealueella, ns. siirtomaassa.”^[5] Uuskolonialismi viittaa ilmiöön, jossa vanhat siirtomaavallat pyrkivät saamaan entisissä siirtomaissaan vaikutusvaltaa ei-sotilaallisin keinoin.^[2]

Englannin kielessä sanaa imperialism käytettiin ensimmäistä kertaa 1830-luvulla Napoleonin valloituksista.^[6] Pian sillä alettiin viitata myös Rooman valtakuntaan ja Brittiläiseen imperiumiin. Sanan merkitys oli alusta lähtien enimmäkseen kielteinen, vaikka sitä Britanniassa ja vähäisemmässä määrin Yhdysvalloissa käytettiin myös myönteisessä sävyssä kansallisten etujen puolustamisesta sekä länsimaisen sivilisaation hyötyjen levittämisestä muualle maailmaan.^[7] Sana sai nykyisen perusmerkityksensä 1800-luvun lopulla.^[6] Tuolloin alkanutta kiihkeää siirtomaiden tavoittelun kautta kutsutaan uudeksi imperialismiksi (engl. new imperialism).^[2]

David Strang (2000) erottaa toisistaan kolonialistisen eli siirtomaa-ajan (noin 1500–1830) ja sitä seuranneen imperialistisen aikakauden (noin 1880–1960-luku). Kolonialistisella kaudella siirtomaihin asettui suuri määrä emämaiden väestöä (kolonisaatio). Imperialistisella kaudella siirtomaihin siirtyi lähinnä erilaisia johtotehtävissä toimineita korkea-arvoisia virkamiehiä ja yksityisyrittäjiä, jotka johtivat siirtomaita mutta muodostivat lukumääräisesti vain pienen vähemmistön alueen koko väestöstä.^[6]

Ensimmäiset imperiumit syntyivät jo muinaisina aikoina. Erityisesti Lähi-itää ja Välimeren ympäristöä hallitsivat toisiaan seuraavat imperiumit, kuten Assyria, Persia, Aleksanteri Suuren johtamat kreikkalaiset ja myöhemmin Rooma. Myös Kiinassa syntyi jo varhain suuria valtakuntia.^[2] Esimodernit imperiumit olivat maatalousyhteiskuntia. David Strangin (2000) mukaan on epäselvää, missä määrin perinteisten imperiumien valtarakenteita voi verrata varhaismodernin ja uusimman ajan imperialismiin, jolle oli ominaista merentakaisten siirtomaiden hankkiminen kaukana emämaasta. Varhaisissa imperiumeissa toisistaan erotettiin soturiyläluokka sekä alkutuotannon piirissä työskentelevät maalaiset, kun taas moderni imperialismi loi kokonaisten kansakuntien välisen hierarkian. Yhteistä on silti poliittisen ylivallan luominen ja säilyttäminen. Vielä suurempi on muinaisten maatalousimperiumien ero uuskolonialismiin, jota leimaavat taloudelliset riippuvuussuhteet.^[6]

 

1400- ja 1500-lukujen löytöretkien myötä^[6] eurooppalaiset valtiot alkoivat uuden ajan alussa hankkia siirtomaita Amerikasta, Intiasta ja Itä-Intiasta.^[2] Erityisesti Espanja, Portugali, Britannia, Ranska ja Alankomaat haalivat siirtomaita Amerikan rannikolta ja Länsi-Intiasta.^[6] Kolumbiaanisen vaihdon seurauksena uuden maailman lauhkean ja subtrooppisen vyöhykkeen väestö ja yhteiskunnat korvautuivat eurooppalaistaustaisella väestöllä ja heidän kulttuurillaan.^[4] Muuttoliike ei rajoittunut pelkästään ihmisiin, vaan myös muita eliölajeja siirtyi mantereelta toiselle. Luontaisten vihollisten puuttuessa tulokaslajit usein syrjäyttivät kotoperäiset lajit. Suuri vaikutus oli erityisesti taudinaiheuttajilla, joille Amerikan alkuperäisväestöllä ei ollut vastustuskykyä.^[9]

Emämaista siirtomaihin kohdistuva laajamittainen muuttoliike päättyi Amerikan itsenäisyyssotiin vuosien 1776 ja 1830 välillä, ja eurooppalaisten suurvaltojen haltuun jäi lähinnä kauppa-asemia ja sokeriplantaaseja. Seurasi puolen vuosisadan mittainen hiljaisempi vaihe, jona Kuninkaallinen laivasto hallitsi maailman meriä.^[6]

Uusi, aiempaakin kiihkeämpi imperialismin vaihe käynnistyi vuoden 1880 jälkeen.^[6] Länsi-Euroopan perinteisten siirtomaavaltojen joukkoon liittyivät Saksa, Italia, Japani, Venäjä ja Yhdysvallat. Aiemmin siirtomaavalta oli keskittynyt Afrikan ja Aasian rannikoille, mutta nyt eurooppalaisten valta levittäytyi myös sisämaahan. Siirtomaan asemaan joutui likimain koko Afrikka, suuri osa Aasiasta sekä useimmat Tyynenmeren saaret.^[10] Yhdysvallat valloitti itselleen Espanjan siirtomaaimperiumin rippeet. Muuttoliikkeet emämaasta siirtomaihin jäivät aiempaa pienemmiksi ja rajoittuivat upseereihin, virkamiehiin, kauppiaisiin, plantaasinomistajiin ja lähetyssaarnaajiin. He muodostivat siirtomaiden eliitin mutta olivat alkuperäisväestöön verrattuna pieni vähemmistö.^[6] Uuden imperialismin katsotaan päättyneen ensimmäiseen maailmansotaan, jonka alkaessa eurooppalaiset suurvallat, Yhdysvallat ja Japani hallitsivat noin 85 prosenttia maapallon maapinta-alasta.^[10]

Viimeistään 1900-luvun alussa imperialismi sai yksiselitteisen kielteisen merkityksen. Tähän vaikuttivat Yhdysvaltojen raa’asti tukahduttama itsenäisyysliike Filippiineillä sekä J. A. Hobsonin Imperialism: A Study (1902). Jälkimmäisellä oli huomattava vaikutus nousevaan kommunistiseen liikkeeseen.^[7] Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kansainliitto yritti tuloksetta hillitä imperialismia. Toiseen maailmansotaan johtanutta Saksan, Italian, Neuvostoliiton ja Japanin aggressiivista laajentumispolitiikkaa voi pitää uudenlaisena imperialismina.^[2]

Osa siirtomaista itsenäistyi jo maailmansotien välisenä aikana. Useimmat Aasian siirtomaat itsenäistyivät heti toisen maailmansodan päätyttyä. Siirtomaavallan purkautuminen eli dekolonisaatio kiihtyi 1960-luvulla, ja viimeistään 1980-luvulla lähes kaikki entiset siirtomaat joko itsenäistyivät tai saivat emämaahan nähden tasavertaisen aseman. Kun 1700- ja 1800-luvuilla itsenäisyyttä oli vaatinut eurooppalaistaustainen väestö, olivat 1900-luvun itsenäisyysliikkeet alkuperäisväestön nationalistisia liikkeitä. Emämaista saapunut väestö yleensä vastusti itsenäisyyttä, koska se merkitsi etuoikeutetun aseman päättymistä. Useimmat 1900-luvun siirtomaat itsenäistyivät rauhanomaisesti, mutta esimerkiksi Indokiinassa ja Algeriassa paikalliset kävivät pitkän itsenäisyyssodan ranskalaisia vastaan.^[11]

Siirtomaajärjestelmän purkautumisen myötä imperialismi on saanut uusia merkityksiä. Kylmän sodan vuosina kolmannen maailman riippuvuus länsimaista ja monikansallisista yrityksistä nähtiin usein ”uusimperialismina” tai ”uuskolonialismina”. Perinteinen poliittinen valta korvautuu näissä teorioissa taloudellisella herruudella, kehittymättömien kansantalouksien riippuvuudella ulkomaisista investoinneista.^[6]

Encyclopædia Britannican mukaan imperialismin syille on olemassa neljä pääasiallista selitysmallia. Taloudelliset teoriat katsovat imperiumin tarjoavan emämaalle alueita, joihin se voi investoida ja viedä ylituotantoaan ja liikaväestöään. Marxilaisen tulkinnan mukaan imperialismi on kapitalismin myöhäinen vaihe ja sen väistämätön seuraus, jossa kapitalistiset taloudet kilpailevat keskenään valloittamalla käyttöönsä uusia alueita. Toinen näkökulma korostaa ihmisluonnon ja valtioiden taipumusta kilpailla keskenään ja levittää valtaansa. Toisinaan tähän liittyy kohtalonomainen ajatus ylivertaisten kansojen oikeudesta hallita heikompiaan. Kolmas teoria korostaa imperialismin tarjoamaa turvallisuutta, kuten sotilastukikohtia, raaka-aineita, kauppareittien hallintaa ja helposti puolustettavia rajoja. Neljäs argumentti perustelee imperialismia moraalisista näkökulmista ja katsoo, että sen tavoitteena on vapauttaa vieraat kansat tyranniasta ja viedä emämaan ylivertaista järjestelmää ulkomaille. Moraalisen perustelun tueksi on toisinaan esitetty lähetystyön tarpeellisuus.^[2]

Länsimaisen historiantutkimuksen valtavirta ei pidä uusimman ajan imperialismia kapitalismin tuotteena. Uudelle imperialismille oli eri maissa erilaisia syitä. Esimerkiksi Ranskassa siihen vaikutti halu palauttaa kansakunnan kunnia Ranskan–Preussin sodassa (1870–1871) kärsityn tappion jälkeen. Saksassa Otto von Bismarck käytti aluelaajennuksia oman sisäpoliittisen valtansa pönkittämiseen, kun taas Britannia halusi turvata etunsa Välimerellä ja Intiassa. Merkittäviä tekijöitä olivat myös usko kansalliseen ja rodulliseen ylivertaisuuteen sekä yleinen vallanhalu. On kuitenkin kiistanalaista, milloin ja missä jokin tietty syy oli ratkaiseva, ja koko imperialismin selittävän teorian laatiminen on osoittautunut mahdottomaksi. Jos uusien siirtomaiden hankkimista esimerkiksi perustellaan halulla turvata nykyiset omistukset, herää kysymys, miksi ensimmäinen siirtomaa hankittiin. Harry Magdoffin & Walter McDougallin (2021) mukaan imperialismi on kuin mikä tahansa historiallinen tapahtuma: pitkään jatkuneiden kehityskulkujen ja ainutlaatuisten olosuhteiden tuotos, jota koskeviin päätöksiin vaikuttavat sekä poliittiset, sotilaalliset, taloudelliset että psykologiset näkökohdat.^[10]

Useimmat imperialismin selitykset keskittyvät emämaiden olosuhteisiin. Silti myös siirtomaiden tapahtumat olivat merkittäviä. Paikallisten vastarinta vaikutti osaltaan siihen, että varhaismodernin ajan epämuodollinen valta-asema vaihtui 1800-luvulla yhä tiukempaan ja keskusjohtoisempaan siirtomaapolitiikkaan. Toisaalta siirtomaajärjestelmä oli riippuvainen siitä, että ainakin osa paikallisista suostui yhteistyöhön.^[6]

John Hobson (Imperialism: A Study, 1902) esitteli ensimmäisen merkittävän imperialismin teorian. Hobson oli poliittisilta kannoiltaan liberaali ja vastusti buurisotia. Hobsonin mukaan laajentumispolitiikan päämääränä oli yhä suuremmiksi ja monopolistisemmiksi kehittyvien trustien tarve löytää uusia sijoituskohteita. Imperialismi oli Hobsonin mukaan kansantaloudelle haitallista, mutta se hyödytti suuryrityksiä ja niiden omistajia. Siirtomaihin laajentumisen sijaan Hobson vaati trusteja sijoittamaan voittonsa kotimaahan ja näin tasoittamaan tuloeroja.^[6]

Joseph Schumpeter (Zur Soziologie der Imperialismen, 1919) selitti imperialismia poliittisen kunnianhimon ja poliittisten suhteiden näkökulmasta. Hänen mukaansa muinaisia imperiumeja yhdistävä piirre oli sotilaallisten valloitusten nostaminen itseisarvoksi. Schumpeter piti nykyaikaista imperialismia hallitsijoiden atavistisena piirteenä, jossa sosiaalipsykologinen soturinvaisto kohtaa uutteran ja laskelmoivan yksityisyrittäjyyden.^[6]

Benjamin J. Cohen (The Question of Imperialism, 1973) ja Kenneth Waltz (Theory of International Politics, 1979) esittivät imperialismin johtuvan valtioiden välisestä kilpailusta. Jos kilpailua ei säädellä laeilla tai jos lakien rikkomisesta ei ole seurauksia, valtiot pyrkivät laajentamaan valtaansa aina kun mahdollista. Heikkoina aikoina ne vastaavasti menettävät valtaansa aggressiivisemmille valtioille. 1800-luvuun imperialismi olisi siten seurausta lisääntyneestä kansainvälisestä kilpailusta ja ristiriidoista.^[6]

Karl Marx ja Friedrich Engels eivät kirjoituksissaan yrittäneet selittää imperialismin syitä tai periaatteita vaan olivat kiinnostuneempia siitä, kuinka kapitalismi synnyttää sosialismiin johtavat olosuhteet. Myöhemmät marxilaiset teoreetikot ovat kuitenkin käsitelleet aihetta seikkaperäisesti. Berliinin konferenssin (1884–1885) jälkeen siirtomaapolitiikasta tuli ajankohtainen kysymys, johon myös marxilaiset ottivat kantaa. Useimmat katsoivat, että vallankumous alkaisi Euroopasta, mistä se leviäisi muualle maailmaan. Marxilainen teoria piti teollisuusyhteiskuntien työväenluokkaa vallankumouksen kannalta ratkaisevana, mutta myös vallitsevat käsitykset rotujen ja kulttuurien ominaisuuksista vaikuttivat marxilaisten näkemyksiin.^[12]

Karl Kautsky (Sozialismus und Kolonial politik, 1907) esitti imperialismin johtuvan eurooppalaisten ja amerikkalaisten työläisten matalista palkoista. Tämä piti kotimaisen kysynnän matalana, jolloin trustien ja kartellien oli etsittävä uusia markkinoita ulkomailta.^[12] Rosa Luxemburgin (Die Akkumulation des Kapitals, 1913) mukaan todellinen haaste oli selittää, kuinka kapitalismi kykeni ylläpitämään talouskasvua, vaikka tämän piti perinteisen marxilaisen teorian mukaan olla mahdotonta. Luxemburg selitti tämän sillä, että kapitalismi levittäytyi jatkuvasti yhä uusille alueille, joten globalisaatio oli kapitalismin elinehto. Siksi työläisten oli Luxemburgin mukaan järjestäydyttävä kansainvälisesti ja aloitettava maailmanlaajuinen lakko.^[12]

Vaikutusvaltaisimman marxilaisen teorian esitti Vladimir Lenin teoksessaan Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena (1917). Se ei käsitellyt imperialismia pelkästään siirtomaapoliittisena vaan myös yhteiskunta- ja taloustieteellisenä kysymyksenä. Leninin mukaan maailmaan oli syntynyt valtavia finanssipääoman monopoleja, jotka hallitsivat sekä alkutuotantoa, teollisuutta, kuljetusta että myyntiä. Ne kykenivät määräämään hinnoista mielensä mukaan ja jakamaan koko maailmantalouden keskenään. Siksi maailmankauppaa ei enää säädellyt kulutushyödykkeiden vaan pääoman liike.^[12] Siirtomaajärjestelmä oli Leninin mukaan koko maailman mittakaavassa tapahtuvaa ”taloudellista loisimista”, joka siirsi vaurautta siirtomaista emämaihin. Tätä vaurautta hallitseva luokka käytti työväenluokan lahjomiseen.^[13] Näin teollisuusmaihin syntyi kaksi uutta yhteiskuntaluokkaa: finanssipääomaa hallitsevat porvarioligarkit sekä parempiosainen työväenluokka, joka hyötyi imperialismista ja tuki sitä. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluivat esimerkiksi Kautsky ja muut sosiaalidemokraatit. Siirtomaissa ja siirtomaan kaltaiseen asemaan ajautuneissa valtioissa pääoman pako jakoi porvariston emämaan etuja valvoviin kollaboraattoreihin sekä taloudellista itsenäisyyttä vaativiin nationalisteihin.^[12] Leninin mukaan imperialismi johtaisi väistämättä suurvaltojen välisiin sotiin, kun siirtomaita vaille jääneet valtiot alkaisivat vaatia osuuttaan.^[6]

Leninin teesien vaikutusvaltaa lisäsivät bolševikkien valtaannousu Venäjällä ja Komintern, joka levitti aktiivisesti Leninin oppeja.^[12] Encyclopædia Britannican mukaan kapitalismin kriisiin perustuva teoria ei kuitenkaan selitä esimodernia imperialismia ja kommunististen valtioiden harjoittamaa valloituspolitiikkaa.^[2]

Kylmän sodan vuosina Paul Baran ja Paul Sweezy (Monopoly Capital, 1966), Andre Gunder Frank (Capitalism and Underdevelopment in Latin America, 1967) sekä Immanuel Wallerstein (The Modern World-System 1974–1989) kehittivät marxilaista teoriaa uuteen suuntaan. Heidän mukaansa kansainväliselle taloudelliselle järjestelmälle ominaista on pääoman siirtäminen periferiasta keskukseen. Samalla he toivat esiin taloudellisen jatkuvuuden perinteisen kolonialismin sekä uusimperialismin välillä. Toisin kuin Lenin, kylmän sodan imperialismiteoreetikot kiistivät imperialismin johtavan siihen, että ei-kapitalistiset taloudet yhdentyisivät maailmanlaajuiseen kapitalismiin.^[6]

Imperialismin hyödyistä on esitetty vaihtelevia näkemyksiä. Monet taloustieteilijät, kuten Adam Smith ja David Ricardo, ovat korostaneet, ettei imperialismi ole taloudellisesti kannattavaa kuin korkeintaan pienelle eliitille. Imperialismi ei myöskään yleensä ole johtanut turvallisuuden lisääntymiseen vaan pikemminkin imperiumin sisäiseen epävakauteen ja selkkauksiin kilpailevien valtioiden kanssa.^[2] Afrikassa siirtomaa-ajan perintö on ollut tuhoisa, sillä se hävitti alueen perinteiset poliittiset, sosiaaliset ja etniset järjestelmät. Saman ryhmän jäsenet saattoivat joutua asumaan eri valtioihin, ja toisaalta entiset viholliset saattoivat joutua saman valtion asukkaiksi. Tämä on merkittävä syy Afrikan mantereella esiintyneille konflikteille.^[14]

• Suuri peli

• Strang, David: Imperialism, Colonialism, and Decolonization. Teoksessa Borgatta, Edgar F. & Montgomery, Rhonda J. V. (toim.): Encyclopedia of Sociology. New York: Macmillan Reference USA, 2000. Encyclopedia.com, päivitetty 17.8.2021 (viitattu 24.8.2021). (englanniksi)

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Imperialismi.

• Klein, Daniel: Liberal opposition to colonialism, imperialism and empire. (PDF)