Hippiliike

Sana hippi (engl. hippie) tulee afroamerikkalaisissa jazzklubeissa 1940- tai 1950-luvulta alkaen käytetystä adjektiivista hip, jolla tarkoitettiin tietoisuutta uusimmista trendeistä. Trenditietoinen henkilö oli hipster, josta hippie oli diminutiivimuoto. Jotkut lehtimiehet alkoivat 1960-luvulla käyttää sanaa San Franciscoon syntyneestä vastakulttuurista, minkä jälkeen se levisi yleiseen käyttöön ja yhdistyi yksinomaan kyseiseen vastakulttuuriin. Hipit harvoin kuitenkaan itse käyttivät tätä nimitystä itsestään.^[1]

 

Hippiliikkeen esimuotoja on tunnistettu eräissä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kulttuuriliikkeissä, kuten saksalaisessa Lebensreformissa. Varsinainen hippiliike syntyi Yhdysvalloissa 1960-luvun alussa beatnik-liikkeen ja folkmusiikkipiirien pohjalta. Eräs hippikulttuurin syntymän kannalta tärkeä tekijä oli Jack Kerouacin vuonna 1957 julkaistu kirja Matkalla, jossa tekijä kertoi omakohtaisista yhteiskunnan ulkopuolelta kerätyistä kokemuksistaan ja tämän elämän mukanaan tuomasta vapaudesta sekä päihdekokeiluista.^[2] Kirja tarjosi nuorisolle houkuttelevan kuvauksen vaihtoehtoisesta maailmasta, ja siitä tuli suosittu.^[3]

Psykedeelisen kulttuurin keskeisimpiä henkilöitä Yhdysvalloissa oli Harvardin yliopiston psykologian professorina toiminut Timothy Leary, joka kokeili persoonallisuuden muutosten tutkimuksissaan henkilökohtaisesti sekä LSD:n että psilosybiinin käyttöä. LSD:n tuoma kokemus lähenteli Learyn mielestä uudelleensyntymistä.^[4]

Vuonna 1963 professori Leary erotettiin virastaan kielteisen julkisuuden takia. Hän perusti ”Sisäisen vapauden kansainvälisen liiton” ja vakuuttui yhä enemmän psykedeelien myönteisestä vaikutuksesta ihmisten henkisessä kehityksessä. Learyllä oli vahva kytkös seuraavien vuosien yhdysvaltalaisiin hippeihin.^[2][5]

Hippiliikkeen katsotaan kiteytyneen ja saaneen nimensä San Franciscossa sijaitsevassa Haight-Ashburyn kaupunginosassa noin vuosina 1965–66. Myös Kalifornian toiseen suurkaupunkiin, Los Angelesiin, muodostui hippiyhteisö. Haight-Ashburyn löysivät 1960-luvun alkupuolella beatnikit, jotka olivat paenneet pois läheiseltä North Beachilta vuokrien nousun ja lisääntyvän turismin jaloista.^[6] Paikka veti puoleensa myös yliopistokaupunki Berkeleyn radikaaleja, muusikoita ja eri alojen taiteilijoita, ja siitä kehittyi vapaamielinen ja monirotuisten ihmisten täyttämä vastakulttuurin keskus. Tämä yhteisö houkutteli joukkoonsa myös kotinsa monista eri syistä jättäneitä nuoria.^[7][8] 1800-luvulla rakennetut hatarat ja ränsistymään päässeet vuokratalot kelpasivat edullisuutensa takia asunnoiksi hipeille ja beatnikeille. Vuoden 1966 aikana hipeistä tuli Haight-Ashburyn suurin väestöryhmä.^[6]

Ensimmäinen San Franciscon hippiyhteisön suuri tapahtuma oli Human Be-In -niminen katujuhla tammikuussa 1967. Tilaisuutta mainostettiin suurin julistein ”Heimojen kokoontumisena”. Tarkoituksena oli yhdistää hipit, kansalaisoikeustaistelijat ja erilaiset radikaalit ryhmittymät toisiinsa. Näin yhdistyneellä vaihtoehtokulttuurilla uskottiin olevan paljon paremmat mahdollisuudet vaikuttaa tulevaisuuteen.^[9] Golden Gate Parkin nurmikoille levittäytyneet 30 000 ihmistä seurasivat tapahtumaa kuunnellen paikallisten yhtyeiden happorockia ja nauttien tarjolla olevaa ilmaista marihuanaa. Tilaisuus ei yleisömenestyksestä huolimatta pystynyt yhdistämään vastakulttuurin eri ääripäitä toisiinsa.^[10]

 

Kukkaistietoisuuden voimaa alettiin tietoisesti hyödyntää Human Be-inin saaman myönteisen vastaanoton jälkeen. Alun perin maanalaiset pienet lehdet kuten San Francisco Oracle ja Los Angelesista tuleva Free Press levisivät hippikulttuurin mukana maanlaajuisiksi. Ne antoivat täyden tukensa suunnitteilla olevalle Montereyn popfestivaaleille.^[12] Monterey Pop suunniteltiin epäkaupalliseksi tapahtumaksi, jota varten perustettiin tilapäinen organisaatio hoitamaan asioita musiikkipromoottorien sijasta. Monterey Popin johtokunnassa istuivat muun muassa Paul McCartney, Brian Jones, Mick Jagger, Brian Wilson ja Donovan.^[13] Yksi konsertin esiintyjistä oli kitaristi Jimi Hendrix, joka suoritti samalla läpimurtonsa Yhdysvalloissa. Tapahtuma järjestettiin 16.–18. kesäkuuta, ja se houkutteli yli 200 000 kuuntelijaa paikalle.^[14]

Samainen kesä nimettiin ”rakkauden kesäksi”, jonka myötä San Franciscon hipit nousivat kansainväliseen maineeseen ja julkisuuteen. Tuhansia nuoria kulkeutui kyseisen kesän aikana hippikommuunien keskuspaikaksi muotoutuneen Haight-Ashburyn liepeille tarkoituksenaan päästä nauttimaan vapaasta elämäntavasta. Heidän unelmansa jäivät vaille täyttymystä. Paikallinen yli 15 000 hipin muodostama ydinjoukko ei halunnut jakaa aluetta, ja ”nokkimisjärjestys” karkotti suurimman osan uusista tulokkaista kaduille. Väestön määrä paisui 75 000:een.^[15] Huumeiden välittäjät ja sutenöörit hyötyivät syntyneestä tilanteesta houkutellen asunnottomia nuoria mukaan omiin käyttötarkoituksiinsa.^[16]

Kaupallisuus tunkeutui saman kesän aikana Haight-Ashburyyn. Turistibussit ilmestyivät katukuvaan. Uteliaat matkailijat halusivat nähdä kirjaviin vaatteisiin pukeutuneita hippejä ja tehdä ympäristöön tutustumiskäyntejä. Voimakas kaupallistuminen iski kyntensä myös psykedeeliseen musiikkiin ja niiden esittäjiin. Alkuperäiseen ajatukseen kuulunut ”tähteyden vierastaminen” alkoi vaihtua yhä useamman muusikon kohdalla maineen, rahan ja suurten yleisömäärien tavoitteluksi. Markkinavoimat puristivat psykedeliasta yhä viihteellisempää kulutushyödykettä.^[17]

The Mamas & the Papas -yhtyeen johtohahmo John Phillips teki kukkaiskansan aatteen ja ulkoisen olemuksen innoittamana laulun, jonka nimeksi tuli ”San Francisco”. Laulun sai esitettäväkseen jokseenkin tuntematon Scott McKenzie. Hippiaatteen ja pasifismin tunnuslauluksi noussut ”San Francisco” kuljetti rauhansanomaa ympäri maailmaa, ja siitä tuli yksi vuoden 1967 suurimmista hiteistä. Sitä myytiin yli 7 miljoonaa kappaletta.^[18] Samasta aiheesta ideansa ammentanut The Flowerpot Men sai maistaa hetkellistä menestystä laulullaan ”Let's Go to San Francisco”. Hippikesän huumaa hyödynsi myös Eric Burdon and The Animals kappaleella ”San Franciscan Nights”, joka oli omistettu Friscon öille ja siellä liikkuville poliiseille, Helvetin enkeleille ja kukkaislapsille.^[19]

Pääartikkeli: Vietnamin sodan vastaiset protestit Yhdysvalloissa

 

Vietnamin sodan vastustaminen oli hippiliikkeen keskeisimpiä yhteisiä poliittisia tavoitteita. Yhdysvaltain rahoittaessa vuoden 1967 sotatoimiaan 24 miljardin dollarin budjetilla laajeni myös sotaa vastustava rauhanliike. Nuoret miehet polttivat sotilaspassejaan eri puolilla Yhdysvaltoja, ja jotkut pakenivat kutsuntoja Kanadaan.^[20]

Historiallisesti merkittävämmäksi sodanvastaiseksi protestiksi nousi lokakuussa 1967 Pentagonin ympärillä tapahtunut mielenosoitus, johon on uskottu osallistuneen arviolta 100 000 ihmistä.^[21] Eri puolilta Yhdysvaltoja tulleisiin suuriin hippijoukkoihin oli liittynyt sotaveteraaneja, mustia nationalisteja, opiskelijoita, radikaaliryhmiä, useita eri naisjärjestöjä sekä kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista. He vaativat Yhdysvaltoja vetämään joukkonsa pois Vietnamista. Mielenosoittajien määrä ja heidän pilkallinen iskulauseensa ”Hei LBJ, kuinka monta nuorukaista tapatat tänään!” murensi presidentti Lyndon B. Johnsonin arvovaltaa ja järkytti koko kansakuntaa.^[20] Uutistoimistot ja lehdistö levittivät kuvia vastakulttuurin protestimarsseista ja mielenosoittajien ”Rakasta, älä sodi”(”Make love, not war”) -kilvistä, joista tuli hippikulttuurin tunnuslause. Mielenosoitukset muuttivat Yhdysvaltain politiikan suuntaa Vietnamissa.^[22]

Hippiliike levisi kesällä 1967 myös Eurooppaan. Eurooppalaisen hippikulttuurin keskuksia olivat muun muassa Lontoo ja muut Britannian kaupungit, joissa pitkiä hiuksia ja boheemeja tapoja suosinut rock- ja blueskulttuuri oli valmistellut hipeille tietä jo muutaman vuoden ajan. Sen lisäksi merkittäväksi hippikeskukseksi nousi Amsterdam. Jugoslavia sen sijaan julisti sodan hippejä vastaan, ja Kreikka kielsi epäsiististi pukeutuneilta turisteilta pääsyn maahan. Ranskassa kukkaiskulttuuri jäi yksittäisten boheemien ilmiöksi.^[23] Intia oli länsimaalaisten hippien yleinen matkakohde 1960-luvun puolivälin tienoilla. Hipit lähtivät Intiaan hakemaan oppia itämaisista uskonnoista ja opeista. Lisäksi he olivat tervetulleita ja edullinen hintataso oli monien mieleen, mikä johtikin erityisesti Goan alueella länsimaisten hippiyhteisöjen nousuun rannoille. Hippiturismin vähennyttyä jäi alueelle vielä hippejä, jotka olivat asettuneet sinne asumaan. Näiden hippiyhteisöjen harrastukset musiikki, jooga, päihteet ja sodanvastaisuus keräsivät paikalle myös israelilaisia, jotka joko välttelivät asevelvollisuutta tai olivat sen suorittaneet ja halusivat muuta ajateltavaa. Rannalla järjestetyistä juhlissa musiikki myös kehittyi 1970–1980-luvulla Goa trance -tyyliksi, joka on psykedeelistä elektronista musiikkia.

 

Woodstock oli hippiajan huipentuma.

 

Kristianian vapaakaupunki jäi elämään hippikauden jälkeenkin.

Monet San Franciscon hippiyhteisön jäsenet katsoivat jo vuoden 1967 syksyllä liikkeensä alkuperäisen idean vesittyneen niin paljon, että he järjestivät hippiliikkeen vertauskuvalliset hautajaiset Haight-Ashburyssa saman vuoden lokakuussa.^[16]

Liike ei kuitenkaan kuollut, vaan saavutti suurimman laajuutensa emämaassaan vuonna 1968, jolloin tehdyn tutkimuksen mukaan 0,2 prosenttia amerikkalaisista ilmoitti olevansa hippejä. Saman vuoden alkupuolella osa hipeistä organisoitui heihin liittyneiden vasemmiston opiskelijaradikaalien, vapautusliikkeiden aktivistien ja taiteilijoiden kanssa perustaen kansainvälisen nuorisopuolueen YIP:n (Youth International Party), joka oli valmiimpi poliittiseen toimintaan. Heitä johdatti käsitys, että kunkin yksilön tajunnanlaajennus johtaisi lopulta yhteiskunnalliseen muutokseen. YIP:n protesti ei ollut kovin yhteiskunnallista, vaan sen on sanottu perustuneen lähinnä vandalismin ja erilaisten ruokottomuuksien varaan.^[24]

Woodstockin (1969) ja Englannin Isle of Wightin (1970) valtavat rockfestivaalit edustivat suurimmalle osalle ihmisistä eräänlaista hippiliikkeen loppuhuipentumaa. Liike itsessään ei kuitenkaan kuollut, vaan jatkoi toimintaansa ympäri maailmaa pienemmässä mittakaavassa. 1971 perustettu Christianian vapaakaupunki Kööpenhaminan lähettyvillä on tullut tunnetuksi vaihtoehtoisen asumistyylin tarjoajana ja hippihenkisten nuorten kokoontumispaikkana.^[25]

Hipit ottivat seksiin avoimen ja ihanteellisen asenteen. Se oli täysin vallankumouksellista 1960-luvun alun konservatiivisessa Amerikassa, jossa seksiä pidettiin yhä yksityisasiana. Hipeille seksi oli vapaata ja nautinnollista itseilmaisua, eikä siveetöntä, synnillistä tai salattavaa, kuten edelliselle sukupolvelle. Hippien ”vapaan rakkauden” ihanteeseen kuului ajatus rakkauden ja seksin yhteydestä sekä käsitys, jonka mukaan seksiin kuului sekä vapaus valita kumppani että vapaus valtakulttuurin säännöistä ja moraalista. Kahdenväliset suhteet kyllä hyväksyttiin, mutta niitä ei enää pidetty ainoana hyväksyttävänä suhdemuotona. Jotkut hipit pitivät mustasukkaisuutta ja omistushalua kielteisinä tunteina, jotka eivät kuuluneet rakkaussuhteisiin. Hipit hyväksyivät myös luonnollisen alastomuuden sekä itsetyydytyksen. Hippiliikkeen myötä Amerikassa alkoi ”seksuaalinen vallankumous”, joka salli myös nuorille naisille esiaviollisen seksin. Toisaalta monet hippimiehet halusivat yhä ylläpitää perinteisiä sukupuolirooleja taloudenhoidossa, mikä sai monet naiset pettymään hippikommuunien elämään.^[26]

 

Rockmusiikki kehittyi 1960-luvun nuorisoliikkeen pohjalta ja samalla ruokki sitä. Toisin kuin huumeet ja seksi, rock oli luonteeltaan yhteisöllistä, joten siitä tuli hipeille kulttuurisen viestinnän tärkeä kanava. Yhdysvaltain rock-kulttuuri alkoi muuttua vuonna 1963 The Beatlesistä alkaneen ”brittiläisen invaasion” myötä. Samaan aikaan maassa voimistui folkmusiikkiliike, jonka piirissä hippiliikkeen kannalta yksi näkyvimmistä artisteista oli kantaa ottava Joan Baez. 1960-luvun puolivälissä rockiin alkoi tulla psykedeelisiä elementtejä, jotka osittain perustuivat tuolloin nuorison suosioon nousseisiin kannabikseen ja LSD:hen. Hippiliikkeen yhdessä keskuspaikassa, San Franciscon Haight-Ashburyssä, perustettiin muun muassa yhtyeet Big Brother and the Holding Company, Grateful Dead ja Jefferson Airplane. Näiden lisäksi hippiajan suurimmiksi rocktähdiksi nousivat esimerkiksi Janis Joplin ja Jimi Hendrix, joiden ennenaikaiset huumekuolemat myös muodostuivat joillekin hippiliikkeen liiallisuuksien symboleiksi. Hippiliikkeen tärkeiksi kokoontumistilaisuuksiksi ja jopa huippukohdiksi muodostuivat vuodesta 1967 alkaen järjestetyt suuret musiikkifestivaalit, etenkin Montereyn popfestivaali ja Woodstock. 1960-luvun lopulla kovaääninen psykedeelinen rock alkoi korvautua pehmeämmällä ja introspektiivisemmalla musiikilla, jota esittivät laulaja-lauluntekijät kuten James Taylor, Carly Simon, Cat Stevens ja Joni Mitchell.^[27]

Hipit suhtautuivat myönteisesti luonnollisina pitämiinsä huumausaineisiin, kuten kannabikseen, LSD:hen, psilosybiiniin, peyoteen ja meskaliiniin. Näitä aineita käytettiin sekä nautinnon vuoksi että henkilökohtaisena ja hengellisenä itsetutkiskeluna tajunnan laajentamiseksi. Kovia synteettisiä huumeita, kuten heroiinia, kokaiinia ja amfetamiinia, hippiliikkeessä sen sijaan karsastettiin, sillä niitä pidettiin haitallisina mielelle ja ruumiille.^[28]

Huumekulttuurin nopeaa kasvua Yhdysvalloissa ruokki huumeiden helppo saatavuus sekä hipeille tärkeiden rockartistien huumemyönteisyys. Näkyvimpiä psykedeelien enteogeenisen ja vallankumouksellisen käytön puolestapuhujia oli entinen Harvardin professori Timothy Leary. LSD:n suosion kasvu vastakulttuuripiireissä johti kuitenkin aineen kieltämiseen ja voimakkaaseen valistuskampanjaan huumeita vastaan.^[29] Vaikka useimpien hippien suhtautuminen koviin huumeisiin oli aluksi torjuvaa, moni heistä siirtyi kuitenkin käyttämään niitä myöhemmin. Tämä lisäsi hippiyhteisöjen rappiota ja toi niihin väkivaltaa.^[16][30]

Hippejä yhdisti yleisesti valtakulttuurin ja establishmentin vastaisuus ja etenkin huumelakien ja Vietnamin sodan vastustaminen. Hippikulttuuri syntyi Yhdysvalloissa keskelle vakavia yhteiskunnallisia konflikteja, kuten taistelut kansalaisoikeuksista, kylmä sota, Vietnamin sota ja ydinaseiden vastaisuus. Hipit ottivat usein kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja tukivat aikakaudelle ominaisia poliittisia liikkeitä, vaikka poliittinen aktivismi ei ollutkaan hippikulttuurin keskeinen teema. Hippejä osallistui protestitapahtumiin, marsseihin ja joidenkin poliittisten liikkeiden toimintaan. Moni hippi kannatti uusvasemmistoksi nimitettyä liikettä. Toisaalta jotkut hipit nimenomaan torjuivat kaikenlaisen poliittisen aktivismin. Yhteiskunnallisesti tärkeintä hipeille oli rakkaus ja siitä seuraava väkivallattomuuden aate, joka johti heidät sodanvastaisuuteen. Hipit vastustivat myös materialismia ja pitivät rahaa merkityksettömänä hyödykkeenä, jota ei pidä tavoitella.^[31] Hipit tukivat myös ympäristöliikettä.^[32]

Jotkut hipit noudattivat Timothy Learyn ohjetta jättäytyä ulos (drop out) valtavirtayhteiskunnan konventioista. Hipit perustivat kaupunkeihin ja maaseudulle tuhansia vaihtoehtoisia kommuuneja, joissa elettiin vapaata ja tasa-arvoista hippielämää. Useimmat hippikommuunit olivat lyhytikäisiä, mutta osa niistä on säilynyt 2000-luvulle saakka.^[33]

 

Osa hipeistä kiinnostui itämaisista uskonnoista. Niistä näkyvin oli totuuden syvintä olemusta etsivä Hare Krishna, joka kehittyi nykyiseen muotoonsa juuri Amerikan hippiyhteisön keskuudessa.

The Beatles -kitaristi George Harrison innostui vuoden 1967 aikana intialaisesta mystiikasta niin perinpohjaisesti, että veti mukanaan koko yhtyeen Intiaan tapaamaan uskonnollista gurua Maharishi Mahesh Yogia. Pyhä mies uskoi opettavansa maailman meditoimaan kolmessa vuodessa ja hävittävänsä ihmiskuntien väliset sodat uudelleensyntymän välityksellä.^[34]

Itämainen mystiikka kohosi hetkellisesti muoti-ilmiöksi monen julkisuuden henkilön seuratessa Beatlesin esimerkkiä. Vaikka Maharishin uskonnollisen julkisivun takaa paljastuneet maalliset tarkoitusperät söivät myöhemmin hänen suosiotaan, Hare Krisna -tietoisuus levisi Yhdysvalloissa hippihenkisen väestön keskuudessa, ja uusia temppeleitä avattiin.^[35] Osa hippiyhteisön jäsenistä oli kiinnostunut okkultismista ja magiasta, mikä valmisteli tilaa new age -ilmiön nousulle. Kun ilmiö teki läpimurtonsa 1980-luvun lopulla, siinä oli hippikulttuurista tarttunutta elämänkatsomusta ja itämaista henkisyyttä.^[36]

Vuonna 1967 Haight-Ashburyyn kulkeutui myös Charles Manson, joka hakeutui paikalliseen hippikommuuniin ja keräsi ympärilleen ”Perheen”. Voimakastahtoisena ja hypnoottisena puhujana hän nousi nopeasti oman pienen ryhmänsä johtajaksi. Kaksi vuotta myöhemmin Manson uskollisine opetuslapsineen suoritti Los Angelesin Beverly Hillsissä elokuussa 1969 rituaalimurhien sarjan, jossa yksi surmatuista oli elokuvaohjaaja Roman Polańskin raskaana ollut vaimo Sharon Tate.^[37]

Saman vuoden joulukuussa hippikulttuuriin liitettiin uusia kielteisiä ilmiöitä, kun Altamontin rocktapahtumassa sähkögeneraattoria vartioimaan palkatut Helvetin enkelit puukottivat The Rolling Stones -yhtyeen konsertin aikana yhden katsojista kuoliaaksi ja pahoinpitelivät kymmeniä muita.^[38]

Alkuvuodesta 1970 taloudelliseen ahdinkoon joutunut hippiopiskelija surmasi kalifornialaisen silmäkirurgin ja hänen perheensä.^[39][40] Jo aiempina vuosina useita veritöitä Pohjois-Kaliforniassa tehnyt sarjamurhaaja Zodiac yhdistettiin paikallisiin hippeihin. Hänen henkilöllisyytensä ei kuitenkaan koskaan selvinnyt.^[39][41] Nämä tapaukset ruokkivat hippikulttuurin vastustajien kasvavia rivejä. San Franciscon reportterit kaivoivat esiin okkultistisia ryhmiä, jotka harrastivat ”saatanallisia” rituaaleja. Valtamedia lietsoi yleistä pelkoa ja näki jokaisessa hipissä potentiaalisen massamurhaajan ainekset.^[42] Vaikka suurin osa hippikansasta eli rauhallista elämää, he alkoivat leimautua yhä useampien silmissä ei-toivotuksi väestönryhmäksi.

Suomessa hippiliike oli hillittyä, eikä siitä koskaan muotoutunut kovin näkyvää nuorisokulttuuria. Sen alkumainingit rantautuivat maahan kuitenkin jo kesällä 1967 lähinnä Beatles-levyjen ja ennen kaikkea singlen ”All You Need Is Love” välityksellä. Kun Jatkoaika-ohjelman juontajat vuonna 1967 etsivät Helsingissä vanhan ylioppilastalon edustalta haastataltavikseen hippejä, he tapasivat Jukka Kuoppamäen, jolla oli selvä kuva hippiaatteesta: ”Ei vihata toisiaan, eikä tehdä pahaa vaan hyvää – rakastetaan!”^[43] Laulussaan ”Kukkasen valta” Kuoppamäki pyrki tyynnyttelemään huumeiden aiheuttamaa kohua vertaamalla niitä kahviin ja tupakkaan, jotka myös olivat joskus kuuluneet kiellettyihin nautintoaineisiin.^[43] Myöhemmin hänet valittiin Suomen ensimmäiseksi hipiksi.^[44]

Hippiaatteen henkeen sopivia vaatteita saattoi löytää intialaisvaatteita myyvistä kaupoista, mutta kovin näkyvää osaa katukuvassa tämä vaatetus ei muodostanut. Lisäksi useimmat kotimaisen hippiliikkeen edustajista olivat ”osapäivähippejä”. Suomalaisnuoret eivät olleet valmiita heittäytymään järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle. Hippiliikkeen kaupallistumisen mukana tulleet asiat kuten musiikki kiinnostivat nuorisoa enemmän kuin aatteen vaalima vaihtoehtoinen elämäntapa.^[44] Vuosina 1968–69 huumeongelmat yleistyivät jonkin verran Suomen kaupungeissa.^[45]

Aluksi hippikulttuuriin kuuluneet huumeet liikkuivat suurelta osalta taiteilija- ja muusikkopiireissä. Helsingissä toimivat underground-ryhmät olivat omanneet hippien arvoja ja koostuivat ihmisistä, jotka olivat aiemmin kokoontuneet yhteen muun muassa Eino Leinon patsaalla. Osa oli myös matkustellut Euroopassa, kuten Tanskassa ja Englannissa, ja saanut vaikutteita sikäläisistä nuorisokulttuureista. Vuonna 1967 hippikulttuuri, avantgardetaide ja kulttuuriradikalismi nousivat tärkeimmiksi yhdistäviksi tekijöiksi.^[46] Joukko ryhmän edustajia vuokrasi 1968 keväällä KOP:lta Lönnrotinkadulla sijainneen talon. Siellä järjestettiin konsertteja, näytettiin filmejä tai kokoonnuttiin muuten vain yhteen. Osa tapahtumiin osallistuneista asui paikalla vakituisesti muun asunnon puutteessa. Saman syksyn aikana asukkaille tuli erimielisyyksiä, kun he yrittivät etsiä yhtenäistä linjaa toiminnan järjestämiseksi. Huoltopoliisi vaati talon vuokrasopimuksen purettavaksi epämääräisen aineksen lisääntyessä ympäristössä.^[47][48] Poliittinen osallistuminen oli vilkkaimmillaan kesällä 1968, jolloin lähinnä Yhdysvaltoja vastaan suunnatut mielenosoitukset olivat lähes jokaviikkoisia.^[49] Marraskuussa 1968 radikaalit opiskelijaryhmät valtasivat vanhan ylioppilastalon.^[50]

Suoraan hippien vastakulttuurista ammensi ideansa Hair-musikaali, jonka suomalainen kantaesitys oli Tampereella 6. elokuuta 1969. Hair oli peräisin Yhdysvalloista, missä se oli alkanut pyöriä Broadwaylla vuotta aiemmin. Musikaalissa käsiteltiin huumeiden ja aseistakieltäytymisen lisäksi sellaisia aiheita kuten politiikka, uskonto, seksi ja eri rotujen tasa-arvo.^[51] Tosin alkuperäisiä teemoja jouduttiin pyöristämään ennen Tampereen Popteatterin ensi-esitystä. Musikaalista tuli suuri menestys, ja sen ronski kielenkäyttö ja alastonkohtaukset herättivät tunteita puolesta ja vastaan. Tieltä väistyvän vuosikymmenen teemoista näyttämötaidetta tehnyttä Hairia esitettiin eri puolilla Suomea vuosina 1969–71 kaikkiaan 250 kertaa.^[52]

Suomen kuuminta hippikesää vietettiin vasta vuonna 1970, jolloin järjestettiin ensimmäisen kerran Woodstockista vahvoja vaikutteita imenyt Turun Ruisrock. Psykedeelisen musiikin jälkimaininkeja hyödynnettiin myös radio-ohjelmassa Vesimiehen aika, joka avasi vuosina 1969–71 Jorma Elovaaran juontamana kuuntelijoille salatieteiden oudon maailman.^[53]

 

Alkuperäisen hippiliikkeen katsotaan hiipuneen pois 1970-luvun alussa. 1960-lukulainen protestiliike ja poliittinen aktivismi heikentyivät, ja nuorisokulttuuriin tulivat toisenlaiset tyylit, muodit ja aatteet. Käsite ”hippi” on kuitenkin säilynyt käytössä. Sitä käytetään yhä melko yleisesti ihmisistä, jotka samaistetaan tai jotka samaistuvat ulkonäkönsä, musiikkimakunsa, aatteidensa tai elämäntapansa puolesta 1960-luvun hippeihin.^[54]

Alkuperäisen hippiliikkeen perintöä on nähtävissä monissa myöhemmissä ilmiöissä, kuten esimerkiksi 1980-luvun rauhanliikkeessä sekä nykyajan luonnonsuojeluaatteessa, vihreässä liikkeessä, eläinoikeusliikkeessä ja feminismissä. Osa hippien tavoittelemista uudistuksista on tavallaan toteutunut, esimerkiksi seksuaalinen vapautuminen, avoliittojen hyväksyminen, yhteisöasuminen, yksilönvapauden lisääntyminen esimerkiksi pukeutumisessa ja ympäristönsuojelun nouseminen keskeiseen asemaan yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Jotkin hippiliikkeeseen yhdistetyt ilmiöt, kuten rockmusiikki, ovat välillä esiintyneet myös sovinnaisen valtakulttuurin osina. Intian osavaltio Goa on eräs nykypäivän ”uushippien” suurimmista keskittymistä.^[55]

Rainbow Gathering -leirit ovat 1970-luvulta lähtien pitäneet yllä hippikulttuuria. Euroopassa nämä nykyajan uushippikokoontumiset ovat päihteettömiä. Vuonna 2010 Rainbow Gathering -leiri järjestettiin Leppävirralla Savossa. Pohjois-Savon poliisilaitoksen komisarion mukaan tapahtuma oli hyvin rauhallinen ja poliisin kannalta ongelmaton ja edusti ”ihailtavaa elämäntyyliä”^[56]. Itä-Suomen yliopiston kulttuuriantropologian tutkijan Janne Rantalan mielestä Rainbow Gathering -tapahtumien uushippien ja alkuperäisen hippiliikkeen välinen yhteys on kuitenkin vain ihmisten ulkoinen olemus. Rantalan mukaan on silti luontevaa, että monin tavoin 1960-luvun hippiliikettä muistuttavalle tapahtumalle halutaan antaa tuttu nimitys.^[57]

• Ala-Ketola, Marja: Hippejä, jippejä, beatnikkejä: Amerikan 1960-luvun vastakulttuuriliikkeiden historiaa. Oulu: Pohjoinen, 1985. ISBN 951-749-008-9
• Burdon, Eric & Marshall, Jeff: Don't Let Me Be Misunderstood. The Mouth Press, 2002. ISBN 9781560254485
• Henderson, David: Jimi Hendrix. Love, 1984. ISBN 951-835-081-7
• Issitt, Micah L.: Hippies: a guide to an American subculture. ABC-CLIO, 2009. ISBN 9780313365720
• Nyman, Jake: Onnenpäivät. Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3
• Lachman, Valentine: Tajunnan alkemistit. Like, 2009. ISBN 978-952-01-0281-4
• Lindfors, Jukka & Salo, Markku: Ensimmäinen aalto: Helsingin Underground 1967-1970. Odess, 1988. ISBN 951917835X
• MacFarlane, Scott: The hippie narrative: a literary perspective on the counterculture. McFarlane & Co Inc. ISBN 9780786429158
• Miles, Barry: Hippie. Sterling Publication Co Inc. 2005. ISBN 9781402728730
• Untenberger, Richie & Hicks, Sam & Dempsey, Jennifer: Music USA. Penguin Book, 1999. ISBN 1-85828-421-X

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hippiliike.

• Hippejä, poppareita ja nuorisoidoleita. Ylen Elävä arkisto.