Helen Wills Moody

Kilpauransa aikana Wills voitti 31 Grand Slam -mestaruutta kaksinpelit, nelinpelit ja sekanelinpelit mukaan lukien. Hän voitti kaksinpelin seitsemän kertaa Yhdysvaltain mestaruuskilpailuissa, kahdeksan kertaa Wimbledonissa ja neljästi Ranskan mestaruuskilpailuissa.^[2] Lukuun ottamatta vuoden 1926 Ranskan mestaruuskisoja ja Wimbledonia hän eteni loppuotteluun kaikissa Grand Slam -kaksinpeliturnauksissa, joissa hän oli uransa aikana mukana.

Pariisin kesäolympialaisissa 1924 Wills voitti kultamitalin sekä kaksin- että nelinpelissä.^[3] Tennis oli tuolloin viimeistä kertaa olympialajina ennen vuotta 1988. Kotimaansa naisten mestaruuden Wills voitti ensimmäisen kerran 17-vuotiaana 1923, mikä teki hänestä nuorimman mestarin siihen mennessä. Vuosina 1919–1938 hän keräsi ottelutilastoikseen 398–35 (voitot–häviöt, voittoprosentti noin 92), mihin sisältyi 158 ottelun mittainen voittoputki (1927–1932), jonka aikana hän ei hävinnyt yhtään erää.^[1] Hän oli mukana Yhdysvaltojen Wightman Cup -joukkueessa 1923–1925, 1927–1932 ja 1938.

Willsiä pidettiin introverttinä ja muista erillään pysyttelevänä persoonana.^[1] Pelikentillä hän näytti harvoin tunteitaan. Hän ei myöskään huomioinut millään tavalla vastustajiaan tai yleisöä. Kitty McKane Godfree, joka aiheutti hänen uransa ainoan tappion Wimbledonissa, sanoi: ”Helen oli erittäin yksityinen ihminen eikä oikeastaan hankkinut juurikaan ystäviä.” Willsin ilmeettömyydestä johtuen urheilutoimittaja Grantland Rice antoi hänelle lempinimen ”Pikkuneiti Pokerinaama” (”Little Miss Poker Face”). Yhtä aikaa kilpamenestyksen kanssa kasvoi hänen epäsuosionsa yleisön keskuudessa. Omaelämäkerrassaan Wills kertoi olleensa pelien aikana niin syvästi keskittynyt otteluun, ettei millekään ulkopuolisille ajatuksille yksinkertaisesti jäänyt sijaa.

Wills esiintyi yleensä valkoisessa merimiespuvussa, johon kuuluivat polvimittainen hame, valkoiset kengät ja valkoinen lippa. Vuonna 1926 Cannesin Carlton Clubilla pelatun turnauksen finaalissa hän kohtasi kuusinkertaisen Wimbledon-voittaja Suzanne Lenglenin. Tämä oli heidän ensimmäinen ja ainoa kohtaamisensa. Yleisön kiinnostus ottelua kohtaan oli valtavaa, ja lippujen hinnat kohosivat korkeiksi. Lenglen voitti ottelun lopulta 6–3, 8–6. Toista kohtaamista heidän välillään ei kuitenkaan koskaan enää nähty.^[1]

Willsille tehtiin umpilisäkkeen poistoleikkaus Ranskan mestaruuskisojen aikana 1926, minkä seurauksena hän jäi pois kolmannen kierroksen ottelustaan ja vetäytyi Wimbledonista. Molemmat tapaukset tulkittiin luovutuksiksi. Kilpakentille hän palasi seuraavalla kaudella. Tultuaan takaisin Yhdysvaltoihin ja yrittäessään paluuta hän hävisi kaksi ottelua ja jätti lääkärinsä neuvosta Yhdysvaltain mestaruuskilpailut väliin. Mikäli näitä kahta häviötä ei oteta lukuun, Wills hävisi ainoastaan neljä ottelua kolmen vuoden aikana Yhdysvaltain mestaruuskisoista 1923 lähtien: kerran Suzanne Lenglenille, kahdesti Kathleen McKane Godfreelle ja kerran Elizabeth Ryanille. Hän voitti kuitenkin enemmistön kahta viimeksi mainittua vastaan pelaamistaan otteluista. Vuonna 1927 elpynyt Wills aloitti voittoputkensa, joka jatkui ilman ainuttakaan erätappiota Wimbledonin turnaukseen 1933 saakka.

San Franciscossa tammikuussa 1933 järjestetyssä näytösottelussa Wills voitti kahdeksanneksi rankatun yhdysvaltalaisen miespelaajan Phil Neerin lukemin 6–3, 6–4.^[4][5]

Vuosina 1922–1938 Wills osallistui 24 Grand Slam -kaksinpeliturnaukseen. Hän voitti niistä yhdeksäntoista, oli kolme kertaa kakkonen ja joutui luovuttamaan kaksi kertaa appendektomiastaan aiheutuneiden syiden takia. Hänen seitsemän Yhdysvaltain mestaruuskisojen voittoa seitsemällä yrityksellä sisältänyt putkensa päättyi, kun hän joutui keskeyttämään finaalin Helen Hull Jacobsia vastaan 1933 selkävamman takia.^[6] Koska yleisö ja lehdistö olivat hänen mielestään kohdelleet häntä tylysti, Wills päätti olla jatkossa osallistumatta Yhdysvaltain mestaruuskisoihin. Vuoden mittaisen toipumisjakson jälkeen hän teki paluun ja voitti Wimbledonin 1935 ja 1938, minkä jälkeen hän lopetti tennisuransa.

Willsin aikalainen George Lott, joka voitti 12 Grand Slam -nelinpelimestaruutta, vertasi hänen peliään pokeriin ja sanoi: “Helenin kasvonilmeet vaihtelivat harvoin, ja hän keskittyi aina tiukasti asiaan. Hänen vastustajansa eivät silti koskaan epäilleet, mitä hänellä oli: erinomainen syöttö, voimakas kämmen, vahva rysty ja tappajan vaisto – eikä lainkaan heikkouksia. Viitoset! Kuka haluaisi vetää sellaista kättä vastaan?”^[4]

Associated Press valitsi Willsin vuoden naisurheilijaksi 1935, ja hänet hyväksyttiin International Tennis Hall of Fameen 1959.^[7] Hän esiintyi Time-lehden kannessa vuosina 1926 ja 1929.

Wills opiskeli Kalifornian yliopistossa, Berkeleyssä.^[8] Hän testamenttasi 1998 yliopistolle kymmenen miljoonaa dollaria neurotieteen laitoksen perustamista varten. Tämän seurauksena Helen Wills Neuroscience Institute aloitti toimintansa 1999, ja siellä työskentelee nykyisin yli 50 tutkijaa.^[8]

Wills kuoli luonnollisista syistä Kalifornian Carmelissa 92 vuoden ikäisenä.^[2] Hänellä ei ollut lapsia.

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Helen Wills Moody.

• Time-lehden kansi 26. heinäkuuta 1926 (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Time-lehden kansi 1. heinäkuuta 1929 (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)