Guyanan historia

Guyanan ensimmäiset asukkaat olivat arawak- ja karib-intiaaniheimoja^[1], jotka harjoittivat kaskiviljelyä ja saivat osan elannostaan myös metsästämällä.^[2] Monin paikoin Etelä-Amerikkaa kehittyi korkeakulttuureita, mutta Guyanassa yhteiskunnat olivat eurooppalaisten saapuessa varsin yksinkertaisia. Kolumbuksen aikaan arawakit hallitsivat rannikkoa ja karibit sisämaata.^[3] Jälkimmäiset olivat suureksi osaksi siirtyneet arawakien tieltä kohti Pieniä Antilleja.

Alkuperäiskansojen perintöä on myös sana Guyana, joka aiemmin tarkoitti nykyisen valtion lisäksi myös Surinamen (Hollannin Guyana) ja Ranskan Guayanan alueita sekä osia Venezuelasta ja Brasiliasta. Tämä nimi puolestaan pohjautuu paikallisen intiaanikielen sanaan, jonka merkitys on ”monien vesien maa”^[4].

Kolumbus näki Guyanan rannikon vuonna 1498, mutta espanjalaiset välttelivät pitkään Orinoco- ja Amazonjoen välistä aluetta, vaikka valtasivat sen nimiinsä. Niinpä hollantilaisista tuli alueen ensimmäisiä eurooppalaisasukkaita.^[2] He perustivat vuonna 1616 kauppa-aseman Essequibojoelle 25 kilometrin päähän rannikosta. Sen tarkoituksena oli käydä kauppaa alkuperäisasukkaiden kanssa, mutta saavutettuaan kahdeksankymmenvuotisen sodan seurauksena itsenäisyyden Espanjan kruunusta Hollanti alkoi muiden Euroopan valtioiden tavoin havitella oman siirtomaaimperiumin perustamista.^[5]

Hollannin Länsi-Intian kauppakomppania sai vuonna 1621 täyden vallan Essequibon kauppa-asemasta, josta tuli Essequibon siirtokunta. Kauppakomppania perusti Guyanaan myös kaksi muuta siirtokuntaa, Berbicen vuonna 1627 ja Demeraran vuonna 1745. Kun maataloustuotanto alkoi kasvaa, alankomaalaiset alkoivat tarvita lisää työvoimaa. Paikalliset eivät olleet sopivia plantaaseille, joten hollantilaiset alkoivat tuoda afrikkalaisia orjia. 1660-luvulla orjia oli noin 2 500 ja alkuperäisasukkaita noin 50 000, joista suurin osa oli paennut sisämaahan. Hollantilaiset alkoivat 1700-luvun puolivälin jälkeen vallata myös soista rannikkotasankoa, ja kehittivät Alankomaista tutun polderijärjestelmän.^[5]

Vuonna 1763 Berbicen siirtokunnassa tapahtui nykyisin Guyanan kansallissankariksi korotetun Cuffyn johdolla orjakapina hollantilaisia vastaan. Kapinassa noin 3 000 orjaa taisteli vapautensa ja maansa puolesta. Se alkoi 23. helmikuuta 1763 Berbicen sivujoen Canjen varrella sijaitsevalta Magdalenenbergin plantaasilta, ja levisi nopeasti plantaasista toiseen. Vasta 13 kuukauden kuluttua brittien ja ranskalaisten tukemat hollantilaiset joukot onnistuivat kukistamaan kapinan.

Alueen siirtomaahistoriaan liittyy myös naisten äänioikeuden kehitys. Vuonna 1812 naiset saivat äänioikeuden, jos he omistivat orjia tai pystyivät maksamaan vähintään 10 000 guldenia tuloveroa.^[6]

Vuoteen 1815 asti kolme siirtokuntaa Essequibo, Berbice ja Demerara (Pomeroonin siirtokunta oli sulautunut Essequiboon) olivat vuorotellen Hollannin, Ison-Britannian ja Ranskan siirtomaavaltojen omistuksessa. Ranskalaiskauden aikana Demerarajoen suulle perustettiin nykyinen Georgetown. Britit saivat alueen vuonna 1814, ja vuonna 1831 he yhdistivät siirtokunnat Brittiläisen Guayanan siirtomaaksi.^[2]

 

Vuonna 1834 tapahtuneen orjuuden lakkauttamisen jälkeen mustaihoiset siirtyivät kaupunkeihin asumaan ja sokeriplantaaseille tuotiin heidän tilalleen työläisiä Intiasta, Kiinasta ja Portugalista.^[7] Orjia Guyanassa oli vuonna 1807 ollut noin 100 000. Brittiläinen asutus kehittyi hitaasti, mutta vuoden 1879 kultalöytö auttoi taloudellisesti.^[2] Venezuela vaati vuonna 1889 suurta osaa Guyanasta, mutta kymmenen vuotta myöhemmin kansainvälinen vetoomustuomioistuin päätti asian Guyanan hyväksi.^[7] Venezuela ei ole kuitenkaan luopunut aluevaatimuksistaan.^[2]

Vuoden 1849 jälkeen äänioikeus oli vain Britannian miespuolisilla kansalaisilla, ja heidänkin äänioikeuttaan rajoittivat tietyt omaisuutta koskevat vaatimukset. Naisille palautettiin takaisin äänioikeus vuonna 1928, mutta se liittyi edelleen omaisuuden määrään.^[6]

Guyana sai vuonna 1953 laajemman itsehallinnon. Äärivasemmistolainen Kansan edistyspuolue (PPP) voitti 27. huhtikuuta 1953 järjestetyt parlamenttivaalit ja sai 75 % edustajapaikoista. Puolue alkoi hallituksessa lietsoa lakkoja, jolloin Guyanan paikallishallinto ja Britannia ajautuivat lokakuussa 1953 kiistaan.^[8] Britit väittivät 7. lokakuuta, että maassa oli suunnitteilla kommunistien vallankaappaus. Kaksi päivää myöhemmin maahan asetettiin poikkeustila. Brittien mukaan paikallishallinto oli ollut yhteydessä kansainvälisiin kommunistisiin järjestöihin ja oli pyrkinyt tekemään Guyanasta kommunistisen valtion. Britannian parlamentin alahuone asettui 22. lokakuuta tukemaan hallituksen politiikkaa kriisin ratkaisussa.^[9] Guyanan hallitus erotettiin ja laajempi itsehallinto kumottiin tilapäisesti.^[8]

Guyana saavutti 26. toukokuuta 1966 itsenäisyyden Yhdistyneestä kuningaskunnasta, ja vuonna 1968 Kansan kansalliskongressi (PNC) sai yksinkertaisen enemmistön parlamentista. Maa julistettiin helmikuussa 1970 ko-operatiiviseksi tasavallaksi osana Kansainyhteisöä. Maahan valittiin presidentti, mutta pääministerinä jatkoi Forbes Burnham.^[2]

1960-luvulta lähtien afro-guyanalaisten ja indo-guyanalaisten väliset etniset konfliktit ovat vaikuttaneet merkittävästi Guyanan yhteiskuntaan ja politiikkaan. Lisäksi 60-luvulla uusiutuivat rajakiistat Venezuelan kanssa, jotka huipentuivat Ankoko Islandin venezuelalaismiehitykseen.

11. lokakuuta 1974 Guyana valittiin ensimmäistä kertaa YK:n turvallisuusneuvostoon kahdeksi vuodeksi. Tällöin Guyana oli ensimmäinen alle miljoonan asukkaan maa, joka oli turvallisuusneuvostossa. Vuosina 1982–1983 maa oli jälleen turvallisuusneuvoston jäsen.

Guyana nousi otsikoihin vuonna 1978, kun 900 Kansan Temppeli -uskonlahkon jäsentä teki joukkoitsemurhan lahkon johtajan Jim Jonesin johdolla Jonestownissa.^[7]

Vuonna 1980 maahan tuli uusi perustuslaki, jolla vähennettiin pääministerin valtaa ja toimeenpaneva puheenjohtajuus otettiin käyttöön. Burnhamista tuli presidentti, ja hänellä säilyi laajat valtaoikeudet. Vaaleja pidettiin epärehellisinä, ja samoihin aikoihin maassa tehtiin kaksi poliittista salamurhaa. Pappi ja journalisti Bernard Darke murhattiin heinäkuussa 1979 ja historioitsija Walter Rodney kesäkuussa 1980. Burnhamin epäillään olleen yhteydessä kumpaankin tapaukseen. Guyana ajautui 1980-luvulla vakaviin taloudellisiin ongelmiin, kun bauksiitin ja sokerin kysyntä romahti. Maassa oli vakava pula kulutushyödykkeistä, ja monet julkiset palvelut olivat romahduspisteessä.^[2] Guyanan hallitus käynnisti vuonna 1989 talousohjelman, jolla talousjärjestelmä vaihdettiin valtion kontrolloimasta suunnitelmataloudesta vapaaseen markkinatalouteen.

Burnhamin seuraaja Desmond Hoyte irtisanoutui 1980-luvun lopulla kommunismista ja alkoi antaa kansalaisille enemmän oikeuksia. Taloutta alettiin myös liberalisoida. Vuonna 1992 järjestettyjä vaaleja pidetään vapaina, ja ne voitti vasemmistolainen PPP. Presidentiksi tuli Cheddi Jagan.^[2] Pääkaupunki Georgetownissa alkoivat kuitenkin väkivaltaiset mellakat hävinneen PNC:n puolesta. Jaganin kuoltua vuonna 1997 hänen leskensä Janet Jagan valittiin uudeksi presidentiksi. Vuonna 1998 Jaganin hallitus julisti hätätilan pääkaupunki Georgetowniin, kun kaupungissa alkaneet mellakat yltyivät. Mellakoijat syyttivät valtapuolue PPP:tä afrikkalaissyntyisten guyanalaisten syrjimisestä.^[7] Vuoden 1999 elokuussa Janet Jagan erosi terveydellisistä syistä ja Guyanan uudeksi presidentiksi nousi Bharrat Jagdeo.

Guyana oli varsin sekasortoisessa tilassa 2000-luvun alussa, sillä maassa on useita protestiliikkeitä ja mellakoita. Vuonna 2002 murha-aste peräti nelinkertaistui. Sisäministeri Ronald Gajraj joutui eroamaan toukokuussa 2004, kun hänet yhdistettiin satoja epäiltyjä rikollisia tappaneeseen murharyhmään. Maatalousministeri Satyadeow Sawh puolestaan murhattiin huhtikuussa 2006.^[7]

YK:n tuomioistuin päätti syyskuussa 2007 Guyanan ja Surinamen välisestä merirajasta. Tuomioistuin luovutti Guyanasta suuremman osan kiistellystä alueesta, ja rajan vedon jälkeen maa on pystynyt aloittamaan öljyn etsinnän. Presidentti Bharrat Jagdeo puolestaan ellekirjoitti vuonna 2008 kauppasopimuksen Euroopan unionin kanssa. Sopimuksen on tarkoitus tuoda taloudellista tasapainoa ja vahvistaa kansainvälisiä suhteita.^[2]

Toukokuussa 2015 presidentinvaalit voitti niukasti APNU+AFC –koaliton ehdokaana ollut eläkkeelle jäänyt armeijan kenraalia David Granger. Etnis-rodullisten rajojen mukaan jakaantunutta Guyanan politiikkaa oli hallinnut siihen saakka 23 vuotta intialaisperäisen väestön puolue PPP/C. Presidentiksi valittu Granger oli muodostanut puolestaan afro-guyanalaisten puolueiden liittouman. Vaalit hävinnyt istuva presidentti Donald Ramotar kieltäytyi tunnustamasta tappiotaan.^[10] Uusi presidentti David Granger vannoi virkavalansa toukokuussa 2015 ja etnisesti jakautuneen maan pääministeriksi tuli PPP-puoleesta eronnut intialais-guyanalainen poliitikko Moses Nagamootoo.^[11] Elokuussa 2020 PPP-puolue palasi taas valtaan, kun Mohamed Irfaan Ali nousi uudeksi presidentiksi.^[12]

• Brittiläinen Guayana

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Guyanan historia Wikimedia Commonsissa

 

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: de:Geschichte Guyanas