Frans I (Ranska)

François'n vanhemmat olivat Angoulêmen kreivi, Charles de Valois-Orléans (1459–1496), joka oli kuningas Kaarle V:n pojanpojanpoika sekä Ludvig XII:n serkku ja Auvergnen, Bourbonin ja Nemoursin herttuatar (suo jure eli omalla oikeudellaan) Louise de Savoie (1476–1531), joka oli Savoijin herttua Filip II:n (1438–1497) ja tämän ensimmäisen puolison Bressen kreivitär, Margueriten de Bourbonin (1438–1483) tytär ja ainoa perillinen.

Serkkunsa Ludvig XII:n kruununperillisenä hänelle annettiin Valois'n herttuakunta.^[1] Hänen vanhempi sisarensa oli kulttuurivaikuttaja ja kirjailija, Navarran kuningatar Marguerite de Navarre. Lisäksi hänellä oli useita aviottomia puolisisaruksia isänsä suhteista rakastajattarien kanssa.

Hänet ja hänen isosisarensa Margueriten kasvatti äiti, joka oli jäänyt leskeksi 20-vuotiaana ja jota hän syvästi kunnioitti; Frans polvistui aina puhuessaan hänelle. Kellään muulla ei ollut niin paljon valtaa häneen kuin näillä kahdella naisella. Palvottuna ainoana poikana hän varttui omien oikkujensa johdattamana, ilman kurinalaisuutta ja oli enemmän innostunut ritariromansseista, lauluista ja taisteluharjoituksista kuin hallitsijalle soveliaista klassisista opinnoista (maantiede, sotatiede, luonnontieteet, tähtitiede). Hän oli suuresti ihailtu äitinsä herttuatar Louise de Savoien sivistyneen hovin iloisessa ja nuoressa ilmapiirissä urheilullisen vartalonsa sekä käytöksensä ja tapojensa eleganssin vuoksi. Hänen tarpeensa suurelle joukolle naiskumppaneita johtui tästä kasvatuksesta, samoin kuin hänen realismin puuttensa ja ritarillinen mielikuvituksensa.^[1]

Ludvig XII, joka ei luottanut Fransiin, ei sallinut tämän puuhailla valtion asioiden parissa, vaan lähetti hänet 18-vuotiaana puolustumaan valtakunnan rajoja hyökkääjiä vastaan. Frans oppi enemmän sodankäynnistä ja aistillisena luonteeltaan leirielämän irstailusta kuin siitä, kuinka hallita valtiota tai vielä enemmän kuinka hallita itseään.^[1]

Hän seurasi kuninkaana serkkuaan ja appeaan Ludvig XII:ta, joka kuoli ilman laillista miespuolista perillistä. Hän oli Valois-suvun Angoulêmin haaran ensimmäinen kuningas.^[1] 1. tammikuuta 1515 Fransista tuli 20-vuotiaana Ranskan kuningas.^[1]

Hänen nopea ja älykäs mielensä, hämmästyttävä muisti ja yleinen uteliaisuus kompensoivat kokemattomuutta. Mutta koska hän oli ulospäinsuuntautunut, luottavainen ja kyvytön teeskentelemään, hän oli huono poliitikko. Reimsin katedraalissa tapahtuneiden kruunajaisten loisto, Pariisiin saapuminen ylellisessä kulkueessa ja ylelliset juhlat ilmensivät nuoren Fransin kiintymystä seremonioihin. Juhlallisuudet ilahduttivat myös pariisilaisia, jotka olivat olleet monen perättäisen julman ja sairaan hallitsijan masentamia.^[1]

Frans sai houkuteltua Leonardo da Vincin muuttamaan Ranskaan, jonne täten päätyi Leonardon eräitä tärkeitä teoksia, kuten Mona Lisa. Pyhä ehtoollinen kuitenkin jäi Milanoon, koska sen siirtäminen olisi vaatinut koko seinän purkamista ja kuljettamista Ranskaan.^[2] Frans I:n vaikutus Ranskan kulttuurin kehitykseen on huomattava.^[3] Frans I loi loistavan ja oppineen hovin, jossa runoilijat, muusikot ja oppineet sekoittuivat maakuntien karkeiden aatelisten kanssa, joista joutilaisuus oli tekemässä vaarallisia. Hän toivotti naiset tervetulleiksi hoviinsa sanomalla: "Hovi ilman naisia ​​on kuin vuosi ilman kevättä ja kevät ilman ruusuja." Taiteet, eleganssi ja ritarillinen urheus jalostivat hovin irstailevia tapoja.^[1]

 

Fransin hallituskaudella tapahtui merkittäviä kulttuurimuutoksia keskusvallan kasvun, humanismin ja protestantismin leviämisen ja ranskalaisen uuden maailman tutkimuksen alkamisen myötä. Jacques Cartier ja muut vaativat Ranskalle maita Amerikassa ja tasoittivat tietä ensimmäisen Ranskan siirtomaavaltakunnan laajentumiselle.^[1]

Roolissaan ​​ranskan kielen kehittämisessä ja edistämisessä hänet tunnetaan lisänimellä le Père et Restaurateur des Lettres ("Kirjallisuuden isä ja entistäjä"). Hänet tunnettiin myös nimellä François au Grand Nez ("Isonenäinen Frans"), Grand Colas ja Roi-Chevalier ("Ritari-kuningas").

Hän rakennutti Loiren laaksoon renessanssityylisen metsästyslinna Château de Chambordin, jonka upeiden kaksoiskierreportaiden uskotaan olevan Leonardo da Vincin suunnittelemat.^[2] Myös Fontainebleaun linna on Fransin rakennuttama.^[3]

Ulko- ja sotapolitiikan saralla Frans I oli vähemmän menestyksekäs. Hän jatkoi edeltäjiensä tavoin Italialaissotia. Pahimman kilpailijansa keisari Kaarle V:n periessä sekä Espanjan Alankomaat että Espanjan valtaistuimen, jota seurasi vielä valinta Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijaksi, johti siihen, että Ranska oli maantieteellisesti Habsburgien monarkian ympäröimä. Taistellessaan keisarillista hegemoniaa vastaan ​​Frans etsi tukea Englannin Henrik VIII:lta Val Doréen tapaamisessa Calais´n lähellä. Kun tämä epäonnistui, hän muodosti ranskalais-osmannilaisen liiton sulttaanin Suleiman Suuren kanssa, mikä oli tuolloin kiistanalainen toimi kristitylle kuninkaalle.^[1] Hän halusi palauttaa Ranskan vallan Italiassa ja valloitti Milanon herttuakunnan vuonna 1515, mutta kärsi armeijoineen murskaavan tappion Pavian taistelussa^[3] vuonna 1525 ja joutui Habsburgien sotavangiksi.^[1]

Frans I:tä pidettiin vankina Madridissa. Kuninkaan vapauden hintana keisari Kaarle V vaati kolmasosaa Ranskasta, Ranskan luopumista oikeuksistaan Italiassa ja Bourbonnaisin maakunnan läänitysten palauttamista sekä Provencen kreivikuntaa. "Olen päättänyt kestää vankilassa niin kauan kuin Jumala tahtoo sen sijaan, että hyväksyn valtakuntaani vahingoittavia ehtoja!" vastasi kuningas. Pavian taistelun murskatappio, vaarassa oleva valtakunta ja vankeus pahensivat hänen migreeniään, sekä vanhojen haavojen ja äskettäin saadun kupan seurauksia. Saatuaan päähänsä vaarallisen paiseen, Tournonin arkkipiispa piti messun Fransin sairasvuoteen vieressä sisar Marguerite de Navarren läsnäollessa, joka oli kiiruhtanut veljensä luokse Madridiin. Ranskalaiset rukoilivat kuninkaansa puolesta.^[1] Vaikka Frans lopulta toipui, hän ei lakannut kärsimästä. Hänen persoonallisuutensa muuttui. Hänen käytöstään leimasivat äkilliset mielialan vaihtelut, äärimmäisen ankaruuden ja armon osoitukset, epäjohdonmukaisuudet hallitsijana ja yksityishenkilönä sekä hajamielisyys.^[1]

Keisari Kaarle V piti tiukasti kiinni kohtuuttomista vaatimuksistaan. Päättäneenä kuolla vankeudessa, Frans I luopui kruunusta vanhimman poikansa Frans III:n hyväksi. Ranskalaiset pitivät tätä kruunusta luopumista huonoimpana mahdollisena siirtona. Alle 10-vuotias dauphin, kruununprinssi oli liian nuori ja maa oli hukassa ilman johtajaansa. Hinnasta välittämättä Frans I täytyi saada takaisin kotiin. Ranskan suurlähettiläät tekivät nimellisesti kuninkaan valtuuttamina Madridin rauhansopimuksen, jonka ehdot olivat ankarat. Kuningas allekirjoitti sen tammikuussa 1526 ja julisti, että vangitun ritarin sana ja allekirjoitus olivat arvottomia ja että hänen valtakuntansa hajottaminen ei ollut hänen vallassaan. Hän oli edelleen vuoteenomana ja kihlautui välittäjän avulla Eleonoora Itävaltalaisen, Portugalin kuninkaan lesken kanssa joka oli hänen vangitsijansa Kaarle V:n sisar. Viimeisenä rauhanehtona Frans joutui luovuttamaan kaksi vanhinta poikaansa, seitsemän- ja kahdeksanvuotiaat Henrikin ja Fransin panttivangeiksi.^[1]

Luovutetut maakunnat kuitenkin kieltäytyivät eroamasta Ranskasta. Keisari Kaarle V, joka oli raivoissaan väärän valan saaneelle kuninkaalle, piti Frans I:n poikia vankinaan neljä vuotta. Hänen armeijansa ryösti Italiaa ja vangitsi paavi Klemens VII:n. Frans ei voinut avoimesti osallistua sotaan, joka syttyi Kaarle V:tä vastaan eri puolilla valtakuntaa. Tuomittuna perumaan lupauksensa salaisille liittolaisilleen, hän pakeni heidän lähettiläitään joko metsästysmatkoille metsästä toiseen tai ympäri maata rakennuttaen satulinnoja, joissa hän asui vain lyhyitä aikoja sekä perusti vuonna 1530 kaikille avoimen, humanistisen Collège de Francen. Étampes'n herttuatar Anne, "kaunein oppineista naisista ja oppinein kauniista naisista", korvasi vuonna 1526 aiemman rakastajattaren Madame de Châteaubriantin, enemmänkin seuralaisena kuin rakastajattarena.^[1]

Cambrain rauhansopimuksessa (Naisten rauha, Paix de Dames) vuonna 1529, jonka neuvottelivat Fransin äiti, herttuatar Louise de Savoie ja Kaarle V:n täti Marguerite de Austria, Madridin rauhan 1526 tiukkoja ehtoja lievennettiin. Frans luopui vaatimuksistaan ​​Italiassa ja oikeuksistaan ​​valtiaana Flanderissa ja Artoisissa. Vastineeksi Kaarle luopui vaatimuksistaan Burgundin herttuakuntaan ja hyväksyi sen sijaan rahaa panttivankeinaan pitämistään prinsseistä. Saadakseen poikansa takaisin Frans joutui hylkäämään aiemmat liittolaisensa, luopumaan Italiasta ja maksamaan 2 000 000 kultaécua. Hänen kevytmielinen tuhlailunsa oli tyhjentänyt valtion rahakamarin, ja lunnaat saatiin kerätyksi vain vaivoin. Pienet prinssit pääsivät osallistumaan isänsä poliittiseen avioliittoon, häihin Eleonoora Itävaltalaisen kanssa heinäkuussa 1530.^[1]

 

Frans ei ehtinyt nähdä Chambordin linnaa valmiina, sillä hän kuoli Rambouillet'n linnassa sydänkohtaukseen maaliskuussa 1547. Hän oli kärsinyt pitkään kuumeilusta ja häntä liikuteltiin linnasta linnaan paareilla.^[1]

Linna valmistui vasta 12 vuotta myöhemmin, jolloin hänen poikansa Henrik II oli jo kuollut. Tällöin Ranskan valtiontalous oli kääntynyt alamäkeen hovin tuhlailevan tyylin ja monien sotaretkien vuoksi. Lisäksi maata köyhdytti katolisten ja protestanttien välinen sisällissota. Keskusvalta kuitenkin voimistui edelleen ja Pariisista tuli uudelleen maan pääkaupunki sisällissodan päätyttyä.^[2]

Toukokuussa 1514 Frans I avioitui 14-vuotiaan Bretagnen herttuatar Clauden (1499–1524) kanssa, joka oli Ludvig XII:n ja Bretagnen herttuatar Anna Bretagnelaisen vanhin tytär.^[1]

 

Hauras kuningatar Claude, joka oli lempeä ja hurskas, synnytti lapsen joka vuosi. Frans kunnioitti häntä ja pyysi häneltä neuvoja. Sillä välin hän rakasti Châteaubriantin kreivitär Françoise de Foix'ta, luopumatta kuitenkaan öisistä retkistään lapsuudenkumppaneidensa kanssa, joista oli nyt tullut hänen ministereitään ja suosikkejaan.^[1]

Heille syntyi seitsemän lasta, joista viisi eli aikuiseksi asti:

• Louise, Ranskan prinsessa (19. elokuuta 1515 – 21. syyskuuta 1518), kihlattiin Espanjan 16-vuotiaan kuningas Kaarle I:n kanssa heti synnyttyään, kuoli 3-vuotiaana
• Charlotte, Ranskan prinsessa (23. lokakuuta 1516 – 8. syyskuuta 1524), kihlattiin 1518 Espanjan kuningas Kaarle I:n kanssa, kuoli 7-vuotiaana
• François, kruununperijä eli dauphin (28. helmikuuta 1518 – 10. elokuuta 1536), seurasi äitiään Bretagnen herttua François III:na, kuoli naimattomana ja lapsettomana 18-vuotiaana vilustuttuaan jeu de paume pelin jälkeen
• Henri, Orléansin herttua (31. maaliskuuta 1519 – 10. heinäkuuta 1559), seurasi isäänsä Ranskan kuningas Henrik II:na ja avioitui Catherine de' Medicin kanssa; heille syntyi 10 lasta, joista kolme vanhinta poikaa Frans II, Kaarle IX ja Henrik III seurasivat toisiaan kuninkaina, nuorimmasta tyttärestä Marguerite de Valois'ta tuli kuningas Henrik IV:n puoliso
• Madeleine de Valois, Ranskan prinsessa (10. elokuuta 1520 – 2. heinäkuuta 1537), avioitui Skotlannin kuningas Jaakko V:n kanssa, heillä ei ollut jälkeläisiä, kuoli 16-vuotiaana
• Charles (22. tammikuuta 1522 – 9. syyskuuta 1545), kuoli naimattomana ja lapsettomana 23-vuotiaana ruttoon^[1]
• Marguerite de Valois, Berryn herttuatar (5. kesäkuuta 1523 – 14. syyskuuta 1574), avioitui Savoijin herttua Emanuel Filibertin kanssa vuonna 1559 ja heidän ainoa lapsensa oli Charles Emmanuel I

 

Frans I avioitui toisen kerran heinäkuussa 1530 Kastilian prinsessa ja Itävallan arkkiherttuatar, Portugalin leskikuningatar Eleonoora Itävaltalaisen kanssa, joka oli Filip Komean ja Johanna I Kastilialaisen vanhin tytär ja keisari Kaarle V:n vanhempi sisar.

Eleonoora Itävaltalaisen kihlaaminen Ranskan kuningas Frans I:lle liittyi Pavian taistelun vuonna 1525 jälkeiseen Cambrain vuoden 1529 rauhansopimukseen.^[1] Eleonoora kruunattiin Ranskan kuningattareksi Saint-Denis'in katedraalissa 31. toukokuuta 1531. Hän hoiti Ranskan kuningattaren edustusvelvollisuudet, kuten poikapuolensa Henrik II:n ja Katariina de'Medicin häät vuonna 1533 ja kasvatti edellisen kuningattaren tyttäret, Madeleine de Valois'n (1520–1537) ja Marguerite de Valois'n (1523–1574).^[4]

Fransille ja Eleonooralle ei syntynyt lapsia. Kun Frans I kuoli vuonna 1547, 50-vuotias leskikuningatar Eleonoora lähti pois Ranskasta samana vuonna. ^[4]

 

 

Frans piti hovissaan kahta virallista rakastajatarta, ja hän oli ensimmäinen kuningas, joka virallisesti antoi suosikilleen tittelin "maîtresse-en-titre".

Ensimmäinen heistä oli Françoise de Foix, Châteaubriantin kreivitär (n. 1495–1537). Vuonna 1526 hänet korvattiin sivistyneellä Étampesin herttuatar Anne de Pisseleu d'Heillyllä (1508–1580), joka kuningatar Clauden kuoltua kaksi vuotta aikaisemmin käytti paljon enemmän poliittista valtaa hovissa kuin edeltäjänsä.^[1]

Toisen hänen aiemmista rakastajattaristaan ​​väitetään olleen vuosina 1515-1519 Mary Boleyn (n. 1499–1543), kuningas Henrik VIII:n rakastajatar ja Henrikin tulevan puolison Anne Boleyn'n vanhempi sisar.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Frans I (Ranska) Wikimedia Commonsissa