Fagerholmin II hallitus

Fagerholmin II hallitus oli Suomen tasavallan 40. hallitus, joka toimi 451 päivän ajan 3. maaliskuuta 1956 – 27. toukokuuta 1957. Hallitus oli pohjaltaan punamultahallitus, jonka muodostivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Maalaisliitto ja RKP.

Vuoden 1956 presidentinvaalin ratkaisevalla kolmannella kierroksella olivat olleet vastakkain edellinen pääministeri Urho Kekkonen ja eduskunnan puhemies Karl-August Fagerholm. Kekkosen tultua valituksi uudeksi tasavallan presidentiksi maaliskuun alusta lähtien presidentti J. K. Paasikivi antoi Fagerholmille tehtäväksi uuden hallituksen muodostamisen. Fagerholmin hallitus sai Kekkosen hallitukselta perinnökseen jo sitä repineet maataloustuloa, hintoja ja palkkoja koskeneet erimielisyydet, jotka kärjistyivät maaliskuun alussa puhjenneiksi yleislakoksi sekä maataloustuotteiden luovutuslakoksi. Jälkimmäinen tosin päättyi jo Fagerholmin hallituksen astuessa toimeensa, koska Maataloustuottajain Keskusliitto MTK katsoi vaatimustensa tulleen täytetyiksi uuden hallituksen ohjelmassa. Yleislakon kannalta tilanne oli sikäli erikoinen, että puolueet, jotka olivat varsin lähellä työmarkkinoilla avoimesti taistelevia osapuolia, istuivat samassa hallituksessa. Tämä olikin sovun aikaansaamiseksi erittäin tärkeää, mutta samalla se rasitti suuresti puolueiden yhtenäisyyttä. Näin oli etenkin SDP:ssa, jota vaivasivat vakavat Väinö Leskiseen ja Emil Skogiin henkilöityneet sisäiset jännitteet.^[1]

Fagerholmin hallituksen oikeusministerin virkaa hoiti aluksi sisäministeri Vilho Väyrynen oman toimensa ohella. Silloinen oikeusministeriön nuorempi hallitussihteeri Kai Korte on muistelmissaan arvellut, että kivuliaasti saavutettu hallituksen poliittinen tasapaino edellytti jakojäännökseksi muodostuneen oikeusministerin paikan jättämistä aluksi avoimeksi ja sen täyttämistä myöhemmin henkilöllä, joka ei järkyttäisi kyseistä tasapainoa. Oikeuskansleri Olavi Honka huomautti erään presidentin esittelyn yhteydessä, että oikeusministerin paikan pitäminen ilman vakituista haltijaa oli viikosta viikkoon ja lopulta kuukaudesta kuukauteen jatkuessaan suorastaan valtiosäännön vastaista. Toukokuussa 1956 virkaan nimitettiinkin Helsingin tuomiokunnan tuomari, poliittisesti sitoutumaton lakitieteen lisensiaatti Arvo Helminen. Helminen oli oikeusministeri toisessa polvessa, koska hänen isänsä Heimo Helminen oli toiminut samassa tehtävässä Vennolan toisessa hallituksessa vuosina 1921–1922.^[2]

Fagerholmin hallitus lupasi ohjelmassaan pyrkiä turvaamaan kansalaisten työnsaannin ja oikeudenmukaisen tulonjaon eri yhteiskuntaryhmien välillä sekä rahan arvon pysymisen vakaana. Samalla luvattiin pyrkiä verorasituksen keventämiseen. Kaikki nämä olivat kiitettyjä ja yhteisesti hyväksyttyjä päämääriä. Sen sijaan käsitykset siitä, mitä ne käytännössä tarkoittivat ja miten ne olivat toteutettavissa, menivät jyrkästi ristiin. Näiden erimielisyyksien kärjistyminen varsinkin SDP:n sisällä johti hallituksen eroon toukokuussa 1957 ja pian koko sosialidemokraattisen puolueen muodolliseenkin kahtiajakoon.^[1]