Erich Hoepner

Hoepner syntyi Frankfurt an der Oderissa 1886. Hänen isänsä oli armeijan lääkintäupseeri Kurt Hoepner ja äitinsä Elisabeth o.s. Kienast. Pian hänen syntymänsä jälkeen perhe muutti Charlottenburgiin, jonne isä-Kurt perusti vastaanoton. Erich varttui ja kävi koulua kaupungissa.^[1] Hän kirjoitti ylioppilaaksi Keisarinna Augustan lukion parhaana ja sai arvonimen primus omnium.^[3] Hän menestyi erityisesti historiallisissa ja kansallisissa aineissa. Hoepner käsitteli kirjoittamissaan kouluesseissä mielellään vapauden tärkeyttä.^[4]

Maaliskuussa 1905 pian lukion jälkeen Hoepner liittyi upseerioppilaaksi Metziin sijoitettuun schleswigholsteinilaiseen 13. rakuunarykmenttiin. Hänet ylennettiin vänrikiksi vielä saman vuoden marraskuussa ja luutnantiksi seuraavan vuoden elokuussa.^[5] Arvioinnissa luutnantti Hoepneria kehuttiin erityisesti ihmissuhdetaidoista. Lomansa hän vietti mielellään Nancyssa ja Pariisissa tutustumassa huolettomaan ranskalaiseen elämäntyyliin.^[4]

Vuonna 1910 Hoepner meni naimisiin charlottenburgilaisen kauppaneuvoksen tyttären Irma Gebauerin kanssa.^[6] Irma oli Hoepnerin nuoruudenrakkaus, ja pari oli tuntenut toisensa jo muutaman vuoden. Avioliitosta syntyi kaksi lasta, tytär ja poika.^[4] Hoepnerin kadettiaika päättyi vuonna 1911, ja hänestä tuli rykmenttinsä adjutantti. Hän palveli tehtävässä kaksi vuotta, kunnes siirtyi opiskelemaan Preussin sotakorkeakouluun Berliiniin lokakuussa 1913.^[1] Helmikuussa 1914 hänet ylennettiin yliluutnantiksi.^[5]

Pääartikkeli: Ensimmäinen maailmansota

Hoepnerin opinnot keskeytyivät, kun ensimmäinen maailmansota syttyi ja hänet komennettiin aseupseeriksi XVI armeijakunnan esikuntaan elokuussa 1914. Armeijakunta toimi sodan alussa osana Schlieffen-suunnitelman mukaista hyökkäystä länsirintamalla, ja se eteni Ardennien vuoristoalueen kautta Verduniin. Kesäkuussa 1915 Hoepner ylennettiin ratsumestariksi. Saman vuoden lokakuussa hänet siirrettiin myös länsirintamalle sijoitetun VI armeijakunnan esikuntaan.

Hoepner toimi sodassa myös rintamatehtävissä. Vuonna 1916 hän oli eskadroonan päällikkönä Argonnessa, jossa käytiin juoksuhautasotaa. Hoepner kirjoitti vaimolleen lähes päivittäin. Kun hän sai siirron takaisin esikuntatehtäviin, hän kirjoitti huojentuneena: ”Sinä aikana kun johdin komppaniaani, en menettänyt yhtään miestä.”^[4] Vuoden lopulla hän toimi yleisesikuntaupseerina 1. armeijassa, johon VI armeijakunta kuului. Tammikuussa 1917 Hoepner siirrettiin 7. armeijan esikuntaan ja seuraavana vuonna 105. jalkaväkidivisioonan esikuntaan, jossa hän palveli vielä sodan päättyessä Saksan häviöön 11. marraskuuta 1918. Sodan aikana hänet palkittiin 1. ja 2. luokan rautaristeillä.^[5]

Hoepner jäi palvelukseen Weimarin tasavallan armeijaan, vaikka sen kokoa rajoitettiin Versailles’n rauhansopimuksessa.^[1] Vuoden 1919 alussa hänet siirrettiin 36. jalkaväkidivisioonan esikuntaan ja toukokuussa Reichswehrin 17. prikaatin esikuntaan.

Keväällä 1920 Hoepner osoitti ensimmäistä kertaa poliittista suuntautumista sotilaana. Monien sotilaskollegoidensa lailla hän oli pettynyt Versaillesin rauhansopimuksen ankariin ehtoihin. Hän osallistui armeijan oikeistolaisen aineksen mukana monarkistien ja äärioikeistolaisten järjestämään Kappin vallankaappausyritykseen, joka kuitenkin kuivui kokoon työväen lakkoilun ja mielenosoitusten vuoksi.^[7]

Toukokuussa 1920 Hoepnerista tuli komppanianpäällikkö 2. ratsurykmenttiin. Lokakuussa 1921 hän siirtyi puolustusministeriön ratsuväen tarkastajaksi. Hän palveli tehtävässä noin kaksi vuotta, kunnes sai siirron syntymäkaupunkiinsa sijoitetun 1. ratsuväkidivisioonan esikuntaan. Hänet ylennettiin majuriksi 1926, ja lokakuussa 1927 hänet siirrettiin esikuntaupseeriksi 1. divisioonaan, joka oli sijoitettu Königsbergiin. Kaupungissa viettämänsä kolmen vuoden aikana Hoepner todennäköisesti tutustui sen apulaispormestariin Carl Friedrich Goerdeleriin, jonka kanssa hän myöhemmin punoi juonia natsihallintoa vastaan.^[4]

Huhtikuussa 1930 Hoepner ylennettiin everstiluutnantiksi ja siirrettiin samalla Braunschweigissa sijainneen 17. jalkaväkirykmentin 1. pataljoonan komentajaksi. Eräänä päivänä hän seurasi isänsä kanssa kotitalonsa parvekkeelta, kun natsipuolueen SA-joukot ja kommunistien Rotfront tappelivat heidän alapuolellaan kadulla. Kommunistien vastustajana Hoepner aikoi osallistua kahakointiin natsien puolelle, mutta hänen isänsä kielsi häntä tiukasti: ”Sinä pysyt täällä! He ovat huligaaneja, etkä sinä liity heihin!”^[4]

Vuonna 1932 Hoepner siirrettiin Potsdamiin perinteikkään 4. ratsuväkirykmentin komentajaksi.^[5] Saman vuoden marraskuussa hän osallistui Planspiel Ott -sotapeliin, jossa Reichswehrin johto tutki, voisiko se estää Hitlerin nousun valtakunnankansleriksi järjestämällä Hindenburgin tuella sotilasvallankaappauksen. Sotapelin perusteella Reichswehr arvioi, ettei se pystyisi pysäyttämään natsien ja kommunistien samanaikaista kansannousua. Hoepner oli harjoituksen aikana haluton osallistumaan siinä kuvattuun sotilasvallankaappaukseen.^[8]

 

Natsit nousivat valtaan 30. tammikuuta 1933, kun presidentti Paul von Hindenburg nimitti Adolf Hitlerin Saksan valtakunnankansleriksi. Ammattisotilaat ottivat uuden hallinnon vastaan ristiriitaisin mielin. Hitlerin lupaus purkaa häpeällisenä pidetty Versailles’n rauhansopimus ja nostaa armeija entiseen loistoonsa miellytti upseereja, mutta samalla natsien käymä ruma ja väkivaltainen poliittinen kampanjointi loi epäluuloja. Monet aatelissäätyyn kuuluneet vanhojen preussilaisten sotilassukujen vesat halveksivat Hitleriä, jota he kutsuivat Paul von Hindenburgin lailla ”böömiläiseksi pikku korpraaliksi”.^[9]

Etuja sotilaille seurasi joka tapauksessa pian. Koska armeijaa laajennettiin, sen johtoon tuli valtaisa määrä avoimia paikkoja. Hitlerin valtaannousun jälkeisenä päivänä Hoepner ylennettiin everstiksi ja siirrettiin takaisin Königsbergiin sijoitetun 1. divisioonan esikuntaan. Hänestä tuli alueella olevan I armeijakunnan esikuntapäällikkö lokakuussa 1934.^[5]

Erään alaisensa todistuksen mukaan Hoepner vastusti natsihallintoa ensimmäistä kertaa juuri Königsbergissä. Natsipuolueen nimittämä aluejohtaja Erich Koch haali nimeämänsä säätiön omistukseen yrityksiä, joiden omistajat eivät kuuluneet natsipuolueeseen. Koch halusi korvata elbingläisen laivanvarustamon johdon puoluetovereillaan ja syytti varustamon johtajaa Noelia veropetoksista. Kun Noel oli liikematkalla Moskovassa, Kochin miehet tutkivat hänen toimistonsa ja takavarikoivat kassakaapin, joka sisälsi todistusaineistoa, joka ei käynyt yksiin Kochin syytösten kanssa. Koch taivutti poliisin antamaan Noelista pidätysmääräyksen. Hoepner tuli kuitenkin väliin ja matkusti saman tien sotaministeriöön Berliiniin. Hoepner sai kumotuksi Noelin pidätysmääräyksen, ja hän sai takaisin paperit, jotka todistivat Noelin syyttömyyden.^[4]

Hoepner siirrettiin takaisin Berliiniin komentoryhmä 1:n yleisesikuntapäälliköksi syksyllä 1935. Kenraalikuntaan hän nousi vuoden 1936 alussa, kun hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. Lokakuussa 1937 liikkuvan panssarisodankäynnin puolestapuhujana tunnettu Hoepner sai ensimmäisen komentajuutensa panssariyksikössä.^[10] Hänestä tuli 1. kevyen prikaatin komentaja. Nimestään huolimatta yksikkö oli aggressiiviseen tiedusteluun tarkoitettu osittain panssaroitu ja osittain mekanisoitu tavallista prikaatia suurempi joukko-osasto. Hoepner järjesti sotaharjoituksia, joissa huomattiin prikaatin komentorakenne yksikölle riittämättömäksi. Hän johti prikaatia sen olemassaolon ajan, ja kun yksiköstä tehtiin vuoden kuluttua 1. kevyt divisioona, hänet siirrettiin XVI moottoroidun armeijakunnan komentajaksi. Hoepner oli palvellut samannimisessä armeijakunnassa ensimmäisen maailmansodan alkaessa.^[5]

Vuoden 1938 alusta Hoepner ylennettiin kenraaliluutnantiksi. Hän ei ollut tyytyväinen Hitleriin eikä natsihallintoon. Hänen mielestään Hitlerin ajama aggressiivinen politiikka tulisi väistämättä käynnistämään uuden suursodan. Useita kenraaleja oli jo liittynyt vallankaappausta suunnittelevaan natsien vastaiseen salaliittoon. Hoepner liittyi mukaan ja oli valmis myös toimintaan. Vuonna 1938 laaditussa kenraalien Ludwig Beckin ja Franz Halderin vallankaappaussuunnitelmassa Hoepnerin tehtävänä oli käyttää divisioonaansa Heinrich Himmlerin Münchenissä olevaa SS-osastoa vastaan, mikäli tämä pyrkisi Berliiniin keskeyttämään meneillään olevaa vallankaappausta. Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan myöntyminen Hitlerin vaatimuksiin teki kuitenkin upseerisalaliiton suunnitelmat sillä kertaa tyhjiksi.^[1][10]

Hoepner sai ylennyksen täydeksi ratsuväenkenraaliksi Hitlerin 50-vuotispäivänä 20. huhtikuuta 1939.^[5]

 

Pääartikkeli: Toinen maailmansota

Toinen maailmansota alkoi 1. syyskuuta 1939, kun Hitlerin johtama Saksa hyökkäsi Puolaan. Hoepner oli mukana hyökkäyksessä Puolaan komentaen armeijakuntaansa, joka oli alistettu Walter von Reichenaun 10. armeijalle.^[11]

Johannes Blaskowitzin johtama 8. armeija eteni nopeasti kohti Strykówia ja edelleen kohti Varsovaa, kun se joutui Kutnoon vetäytyneen puolalaisen Poznań-armeijan hyökkäyksen kohteeksi pohjoisesta 9. syyskuuta 1939. Kutnon taistelu alkoi. 8. armeijan eteläpuolella edenneen Reichenaun 10. armeijan täytyi tulla apuun. Hoepnerin XVI armeijakunta oli liikkunut Radomskosta suoraan kohti Varsovaa, mutta nyt se määrättiin saartamaan sekä Kutnon ja Bzurajoen väliin muodostunutta taskua että Varsovan länsipuolelle muodostunutta pullistumaa ja estämään vihollisjoukkojen vetäytymistä. Tämän jälkeen 10. armeija saartoi noin 10 puolalaista divisioonaa.^[12] Taistelu antoi puolalaisille aikaa vahvistaa pääkaupunkinsa puolustusta, mutta Neuvostoliiton liityttyä mukaan Puolan valtaamiseen maa oli tuomittu tuhoon. Onnistuneen operaation jälkeen Hoepner palkittiin lokakuussa 1939 rautaristin ritariristillä.^[5]

 

Ranskaan suunnattua operaatiota varten Hoepnerin XVI armeijakunta liitettiin Walter von Reichenaun 6. armeijaan joulukuussa 1939. 6. armeija kuului puolestaan Fedor von Bockin armeijaryhmä B:hen.^[11] Se ylitti Maasjoen ja kärsi raskaita tappioita Ranskan 1. armeijan osia vastaan käydyssä Hannutin taistelussa, joka oli historian ensimmäinen suuri panssaritaistelu.^[13] Vapauduttuaan taistelusta Hoepnerin armeijakunta siirrettiin avustamaan 4. armeijaa Ardennien kautta tapahtuvassa läpimurrossa. Charleroin ja Maubeugen taistelujen jälkeen armeijakunta taisteli Escautissa ja Lysjoella. Sieltä yksikkö liikkui Sommen läpi ja osallistui raskaisiin taisteluihin Noyonissa Oisejoen varrella.

Theodor Eicken komentama SS-divisioona Totenkopf oli yksi Hoepnerin johtamaan armeijakuntaan kuuluneista divisioonista. Totenkopf oli ehtinyt edetessään suorittaa jo muutaman siviileihin kohdistuneen joukkomurhan, mutta vasta tieto brittivankien teloituksesta kantautui Hoepnerin korviin. SS-Totenkopfiin kuulunut osasto oli 27. toukokuuta 1940 ampunut 97 brittiläistä sotavankia. Le Paradisin joukkomurhasta tuli ensimmäinen kuuluisa Waffen-SS:n suorittama sotarikos länsirintamalla.^[14]

Kolme päivää aiemmin Hoepner oli haukkunut alaisensa Eicken ”teurastajaksi”, koska tämän johtama divisioona oli kärsinyt suuria ja tarpeettomia tappioita. Hoepner ei ihaillut SS:ä, vaan piti sen upseereja taitamattomina kerskureina ja pyrkyreinä. Joukkomurhasta kuultuaan Hoepner vaati järjestettäväksi tutkimukset, ja ne aloitettiinkin. SS-kenraali Sepp Dietrich sanoi tapauksesta seuraavasti: ”Ihmishengellä ei ollut suurta arvoa SS:lle, eikä se halunnut estää tehtävän täyttämistä.” Kuultuaan tästä Hoepner totesi, ettei kukaan kunnollinen ja vastuuntuntoinen upseeri voisi puhua noin.^[12] Aluksi Eickeltä ja hänen miehiltään kiellettiin Ranskan valtauksen kunniaksi myönnetyt mitalit, mutta myöhemmin ne myönnettiin heille. Hoepnerin vaatimuksista huolimatta joukkomurhaan osallistuneita ei rangaistu natsivallan aikana.^[14]

Hoepneria arvostelleet ovat sodan jälkeen sanoneet, että hän tuntui ajoittain omaksuneen natsien julman maailmankatsomuksen. Ennen hyökkäystä Puolaan Hoepner oli kirjoittanut vaimolleen: ”Puolan kysymys täytyy ratkaista nyt kerralla.”^[2] Hän viittasi natsien suosimaan ideaan Lebensraumista, jonka mukaan Saksan täytyi laajeta luonnollisen sijaintinsa mukaan, ei hankkimalla siirtomaita kaukaa, vaan valtaamalla Saksan kansalle tilaa läheltä, mieluiten idästä.^[15] Puolan valtaaminen oli sujunut lähes ongelmitta, mutta miehitystä häirinneeseen partisaanitoimintaan Hoepner suhtautui ankarasti. Hän antoi julistuksen, jota levitettiin kirjallisesti Varsovan alueella. Julistuksessa ilmoitettiin, että jokaista partisaanien tappamaa saksalaista kohti tullaan ampumaan 20 puolalaista.^[2]

Välillä Hoepner tuntui toivovan rauhan jatkuvan. Viikko ennen sodan alkua hän kirjoitti Sleesiasta vaimolleen uskovansa rauhanomaiseen ratkaisuun Puolan kysymyksessä. Kaksi päivää hyökkäyksen alkamisen jälkeen hän luotti yhä diplomaattisiin keinoihin. Viikkoa myöhemmin, 9. syyskuuta, hän kirjoitti vaimolleen, että vaikka sota oli alkanut hyvin, hän epäili siinä käyvän lopulta huonosti. Vielä 20. syyskuuta, kun Puola oli jo hävinnyt, Hoepner toivoi, että ainakin todellinen sota Ranskaa ja Britanniaa vastaan olisi vältettävissä.^[4]

Ranskan valtaamisen jälkeen Hoepner ei arvostellut Hitleriä niin usein ja kovasanaisesti kuin aiemmin. Nyt alkoi näyttää siltä, ettei Hitlerin vallanhimo suistaisikaan Saksaa turmioon.^[10] Myös palkintojen täytyi miellyttää, sillä Hoepner sai miekat ritariristiinsä ja ylennyksen kenraalieverstiksi, josta oli vain askel sotamarsalkan arvoon. Hänen armeijakuntansa muutettiin helmikuussa 1941 4. panssariryhmäksi.^[5]

 

Pääartikkeli: Operaatio Barbarossa

Operaatio Barbarossaa valmisteltaessa Hoepner antoi 2. toukokuuta 1941 joukoilleen kirjallisen menettelyohjeen:^[16][17]

»Sota Neuvostoliittoa vastaan on tärkeä osa Saksan kansan taistelussa olemassaolostaan. Se on vanha germaanien sota slaaveja vastaan, Euroopan puolustamista moskoviitti-aasialaisten tulvalta ja juutalaisen bolševismin vastustamista.»

»Tämän sodan tavoitteen on oltava nykypäivän Venäjän tuhoaminen, ja tästä syystä se täytyy käydä ennen näkemättömällä kovuudella. Jokainen yhteenotto tulee käsittää ja toteuttaa rautaisella tahdolla varustettuna, jokaisen yhteenoton tulee merkitä vihollisen armotonta tuhoamista. Erityisesti nykyisen venäläis-bolševistisen järjestelmän kannattajia ei tule sääliä.»

Käskyssä on nähtävissä samoja linjauksia kuin Hitlerin antamissa Barbarossa-asetuksessa (13. toukokuuta 1941) ja komissaarikäskyssä (6. kesäkuuta 1941).^[18] Samanlaisia käskyjä antoivat muutkin operaatio Barbarossaan osallistuneet komentajat, kuten muun muassa Walter von Reichenau Reichenau-käskyssään 10. lokakuuta 1941.^[19]

Saksa aloitti suurhyökkäyksensä Venäjälle 22. kesäkuuta 1941. Hoepnerin osasto suuntasi koilliseen, eteni vauhdilla Väinäjoelle ja ylitti sen nopeasti. Pian osasto murskasi vastarinnan Stalin-linjalla ja eteni Leningradin alueelle. 6. heinäkuuta mennessä osasto oli edennyt jo lähes 400 kilometriä. Puna-armeijan vahva vastahyökkäys pysäytti sen 13. heinäkuuta ja aiheutti sille raskaita tappioita. Hoepner torjui hyökkäyksen siirtämällä joukkoja avuksi Jaaman ja Lugan alueilta.^[12]

4. panssariosasto kykeni jatkamaan hyökkäystä Leningradia kohti vasta elokuussa, mutta oli saartanut kaupungin jo syyskuun 7. päivään mennessä. Hitler määräsi kaupungin suoran valtauksen sijasta saartoon, ja Hoepnerin osasto siirrettiin keskustan armeijaryhmän osaksi etenemään kohti Moskovaa.^[12]

 

Pääartikkeli: Operaatio Taifuuni

Operaatio Taifuunin kohteena oli Moskovan valtaaminen. Hoepnerin osaston tehtävänä oli saartaa puna-armeija Vjazman alueella. 7. lokakuuta osasto oli saartanut yhdessä kenraali Hermann Hothin joukkojen kanssa viisi neuvostoliittolaista armeijaa.^[12]

Hoepnerin joukot etenivät kohti Moskovaa, mutta sään huononeminen ja vastarinnan voimistuminen hidastivat etenemistä suuresti. Marraskuun lopulla hänen etujoukkonsa olivat saavuttaneet Moskovasta luoteeseen sijaitsevan Krasnaja Poljanan. Joulukuun alussa hänen täytyi kuitenkin lähettää raportti, jossa hän ilmoitti panssariosastonsa voimien olevan lopussa. Puna-armeija ryhtyi puolestaan vastahyökkäykseen, ja uutena vuonna Hoepnerin vasen sivusta oli avoin. Tilanteen käydessä ajan myötä sietämättömäksi Hoepner pyysi lupaa vetäytymiseen, mutta ei saanut vastausta. Hän yritti muutaman päivän kuluttua uudelleen ja jäi taas ilman vastausta. Hoepner joutui määräämään vetäytymisen lopulta omalla vastuullaan säästääkseen joukkojaan. Kenraali Günther von Kluge soitti Hoepnerille ja saatuaan selvityksen tilanteesta antoi Hoepnerille luvan vetäytymiseen, mikäli hän itse puolestaan saisi luvan Hitleriltä. Kluge selvitti Hitlerille tilanteen kuitenkin eri tavalla ja sanoi vetäytymisen jo alkaneen ilman Hitlerin lupaa. Hitler raivostui silmittömästi ja määräsi Hoepnerin vapautettavaksi tehtävistään.^[12] Jättäessään itärintaman Hoepner piti esikunnalleen puheen, jossa sanoi:^[4]

»Minut on vapautettu tehtävistäni 4. panssariarmeijan komentajana, koska en totellut esimieheni käskyä. Nuoresta upseerista lähtien olen ollut omistautunut saksalaisille sotilaille ja siksi tuntenut korkeampaa vastuuta päätöksiä tehdessäni. Tulisin vastaavissa olosuhteissa toimimaan aina samoin.»

Vain viisi tuntia sen jälkeen, kun Hoepner oli erotettu, Hitler antoi koko rintamalle luvan vetäytyä.^[20] Hoepnerin ura oli kuitenkin jo ohi. Tammikuussa 1942 hänet määrättiin saapumaan heti Berliiniin, jossa hänet 8. tammikuuta 1942^[21] vapautettiin tehtävistään ja alennettiin ilman tutkimusta tai sotaoikeutta. Tapahtuneesta ilmoitettiin julkisesti päiväkäskyssä, jonka mukaan ”ex-kenraalieversti Erich Hoepner oli menetellyt raukkamaisesti vastustaessaan Hitlerin käskyä”.^[10] Häneltä kiellettiin oikeus kantaa univormuaan ja hänen eläkkeensä peruutettiin.^[12]

Pääartikkeli: Heinäkuun 20. päivän salaliitto

Nyt täysin illuusionsa menettänyt Hoepner vetäytyi perheensä pariin Berliinin Grunewaldiin. Hän osallistui aktiivisesti Hitlerin ja natsihallinnon vastaiseen upseerien ja virkamiesten salaliittoon. Hitleriä vastaan tehdyn attentaatin jälkeen Hoepnerin tehtävänä olisi ollut johtaa täydennysarmeijaa (Ersatzheer), mikäli kenraali Friedrich Fromm osoittautuisi epäluotettavaksi.^[7] Lopulta Hoepnerin tuli ottaa johtoonsa koko asevoimat Hitlerin lakeijana tunnetulta sotamarsalkka Wilhelm Keitelilta. Häntä myös kaavailtiin vallankaappausta seuraavan väliaikaishallituksen sotaministeriksi.^[10]

 

Yksi salaliiton keskushenkilöistä, eversti Claus von Stauffenberg räjäytti pommin Hitlerin päämajassa Sudenpesässä Itä-Preussissa 20. heinäkuuta 1944. Ihmeen kaupalla Hitler sai vain vähäisiä vammoja, vaikka oli samassa huoneessa, jossa pommi räjähti. Stauffenberg palasi Berliiniin noin klo 16 ja yritti suostutella epäonnistumisesta huolimatta epäröivää kenraali Frommia jatkamaan suunnitelman mukaisesti. Fromm kieltäytyi, ja salaliittolaiset vangitsivat hänet. Täydennysarmeijan komento siirrettiin salaliittolaisten päämajassa Bendlerblockissa olleelle Hoepnerille, joka ryhtyi heti jakamaan käskyjä täydennysarmeijan komentajana.^[22]

Noin klo 18 asevoimien pääesikunnan OKW:n päällikkö Wilhelm Keitel antoi kuitenkin yleisen käskyn, jossa joukkoja kiellettiin toteuttamasta salaliittolaisiksi nimettyjen käskyjä. Lisäksi radiossa ilmoitettiin Hitlerin olevan elossa, ja Hitler itse otti yhteyttä joidenkin epävarmojen yksiköiden komentajiin. Kiivaan viestinnän ja parin lyhyen yhteenoton jälkeen salaliitto kuivui kasaan. Noin klo 23 Großdeutschland-divisioonaan kuuluva komppania valtasi Bendlerblockin. Hoepner ja muut paikalla olleet vangittiin puoleenyöhön mennessä. Osa teloitettiin heti, ja loput, mukaan lukien Hoepner, vietiin Plötzenseen vankilaan, jossa heitä kidutettiin muiden salaliittoon osallistuneiden ilmiantamiseksi.^[23][10]

7.–8. elokuuta 1944 järjestettiin ensimmäinen heinäkuun salaliittolaisten oikeudenkäynti, johon myös Hoepner vietiin. Natsi-Saksan kansantuomioistuimen (Volksgerichtshof) puheenjohtajana toimi kiihkomielinen natsi Roland Freisler. Lautamiehet oli valittu SS:n ja poliisin keskuudesta.^[24] Oikeudenkäynnistä ei voida juuri puhua. Freisler huusi, raivosi, haukkui ja pilkkasi syytettyjä, joista jokaista oli kidutettu. Jotkut heistä vastasivat syytöksiin, mutta pahoin piesty Hoepner esiintyi tuomioistuimessa vaisusti.^[7] Ensimmäisissä salaliittolaisten oikeudenkäynneissä annetut tuomiot olivat kaikki kuolemanrangaistuksia, ja ne tuli panna täytäntöön samana päivänä.^[25]

 

Hitler oli määrännyt teloituksen toimeenpanoon liittyviä yksityiskohtia. Tuomitut tuli hirttää hitaasti lihakoukkuihin, kuten teurasruhot. Berliinin Plötzenseen vankilan hirttohalli oli varustettu seinästä seinään ulottuvalla rautakiskolla, johon oli kiinnitetty kahdeksan koukkua, joista kustakin roikkui ohut metallivaijeri. Näin saatettiin hirttää tehokkaasti kahdeksan tuomittua yhtä aikaa. Elokuun 8. päivänä 1944 kenraalieversti Erich Hoepner, sotamarsalkka Erwin von Witzleben, yliluutnantti Peter Yorck von Wartenburg, kenraaliluutnantti Paul von Hase, kenraalimajuri Hellmuth Stieff, kapteeni Friedrich Karl Klausing, everstiluutnantti Robert Bernardis ja yliluutnantti Albrecht von Hagen riisuttiin alasti ja käskettiin seisomaan hirttokiskon alle vierekkäin, kädet selän taakse kahlittuina. Heidät hirtettiin hitaasti, ja teloitus elokuvattiin Hitlerin katseltavaksi, kuten muidenkin salaliitosta kuolemaantuomittujen teloitukset.^[26][23] Hoepnerille kerrotaan annetun ennen oikeudenkäyntiä tilaisuus ampua itsensä. Hän oli kieltäytynyt viitaten Hitleriin:^[10]

»Minä en ole se sika, jonka pitäisi tuomita itsensä.»

Kuultuaan upseeriystäviensä Hoepnerin ja Witzlebenin teloituksista Stalingradissa puna-armeijalle antautunut sotamarsalkka Friedrich Paulus suostui tekemään natsihallinnon vastaisia radiolähetyksiä, joissa hän vaati saksalaisia kenraaleja olemaan tottelematta Hitlerin käskyjä.^[27]

 

Hoepnerin kollega panssarikenraali Leo Geyr von Schweppenburg kuvaili häntä myöhemmin Saksan armeijan vanhan kaartin parhaaseen osaan kuuluneeksi upseeriksi.^[12]

Hoepnerin muistoksi berliiniläinen Charlottenburg-lukio nimettiin Erich-Hoepner-Gymnasiumiksi vuonna 1956. Erich Hoepnerin valitseminen koulun ”suojelupyhimykseksi” kohtasi kuitenkin paljon vastustusta, sillä Hoepnerin katsottiin toimineen aluksi liian uskollisesti ja tehokkaasti natsien puolella. Nimeämistä vastustivat monet opettajat, koululaiset ja vanhemmat. Lukion silloinen rehtori Klaus Rudolphi kirjoitti, että ”Hoepner esitti vain vähäisen sankarin sivuroolin heinäkuun 20. päivän näytelmässä”.^[2]

On selvää, että Hoepnerin allekirjoittama operaatio Barbarossaa koskeva käsky ei noudattanut kansainvälisesti sovittuja sodankäynnin sääntöjä eikä preussilaisen sotilaskunnian etiikkaa. Myös sattumanvaraisesti valittujen siviilien teloittaminen kostoksi partisaanitoiminnasta oli sotarikos. Nämä käskyt perustuivat tosin korkeammalta tulleisiin määräyksiin, sillä ne mukailivat Hitlerin antamia menettelyohjeita.^[28] Kuinka halukas Hoepner oli itse näitä käskyjä määräämään, on kysymys, josta on sodan jälkeen väitelty. Muun muassa sotamarsalkka Walther von Brauchitschin Nürnbergin oikeudenkäynneissä antaman todistuksen mukaan Hoepner oli kunnian mies, joka antoi joukoilleen myös kunniallista käytöstä koskevia käskyjä, joiden tarkoitus oli käytännössä kumota Hitlerin menettelyohjeet.^[29]

Keskustelu Hoepnerin menneisyydestä ja lukion nimeämisestä heräsi uudelleen 2000-luvulla.^[2] Koulu nimettiinkin uudelleen saksalaisen kirjailijan ja kulttuurihenkilö Heinz Berggruenin mukaan Heinz-Berggruen-Gymnasiumiksi syyslukukauden alussa elokuussa 2008.^[30]

 

 

Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: Erich Hoepner: Taistelukäsky (itärintama 1941)

• Browning, Christopher R.; Matthäus, Jürgen: The Origins of the Final Solution. University of Nebraska Press, 2001. ISBN 978-0-8032-1327-2
• Bücheler, Heinrich: Generaloberst Erich Hoepner und die Militäropposition gegen Hitler 2001. Die Gedenkstätte Deutscher Widerstand. Viitattu 28.12.2008.
• Davidson, Eugene: The Trial of the Germans. MacMillan Press, 1966 (1. p.). ei ISBN-koodia
• Frieser, Karl-Heinz; Greenwood, John T.: The Blitzkrieg Legend. Naval Institute Press, 2004. ISBN 1591142946
• Ripley, Tim: Hitler's Praetorians – The History of the Waffen-SS 1925–1945. Spellmount, 2004, UK. ISBN 1-86227-248-4
• Snyder, Louis L.: Encyclopedia of the Third Reich. Wordsworth Editions, 1998. ISBN 1-85326-684-1
• Thomsett, Michael C.: The German Opposition to Hitler. McFarland & Company, 1997. ISBN 9780786430277
• Wistrich, Robert S.: Who's Who in Nazi Germany. Routledge, 2001. ISBN 9780415260381
• Heinemann, Winfried: Operation "Valkyrie": A Military History of the 20 July 1944 Plot. De Gruyter, 2021. ISBN 9783110699333 (englanniksi)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Erich Hoepner Wikimedia Commonsissa