Arabialainen kalligrafia

Kalligrafia on noussut etenkin arabiankielisissä maissa arvostettuun asemaan sen seurauksena, koska ihmisten piirtäminen on nähty islamissa epäjumalien palvontana.^[1] Islamilaisessa kulttuurissa kalligrafiaa pidetään kuvataiteen jaloimpana muotona, sillä se pukee Koraanissa ilmoitetun Jumalan sanan näkyvään muotoon. Koraanin käsikirjoitukset onkin aina tilattu etevimmiltä kalligrafeilta, jotta teksti saisi arvoaan vastaavan taiteellisen asun. Kalligrafia on harvoja islamilaisen taiteen muotoja, joissa taitavimmat mestarit tunnetaan nimeltä.^[2]

Arabialaisen kalligrafian tavoitteena on elegantti ja melodinen rytmi, joka saadaan aikaan geometrisin keinoin.^[2] Arabian kieltä on aikojen kuluessa kirjoitettu erilaisilla tyyleillä. Varhaisimmat arabialaiset kirjoitustyylit olivat jäykkä kuufalainen tyyli sekä pehmeämpi naskhi-tyyli.^[3]

 

 

Kuufalaista tyyliä käytettiin varhaisimmissa Koraanin käsikirjoituksissa. Kuufalaisesta on kehitetty eri muunnelmia. Kulmikas muunnelma tuli yleiseksi rakennusten pintojen kaakelikoristeluissa. Kukkakoristeista muunnelmaa käytettiin kirjojen nimilehdillä. Pystylinjoja limittäin sommitteleva tyyli taas sopi käytettäväksi laastireliefeissä.^[3]

Varhaisesta naskhi-tyylistä kehitetyistä monista muunnelmista kuusi saavutti klassisen aseman:^[3]

• 600-luvulla syntyi thuluth-tyyli, joka hiottiin huippuunsa 800-luvun lopulla. Siinä kirjainten peruskorkeuden suhde pitkien pystysuorien viivojen korkeuteen on yhden suhde kolmeen, mistä tyyli on saanut nimensäkin (thuluth, 'kolmannes'). Thuluth-tyyliä käytetään kaikista tyyleistä useimmin otsikoissa, nimikilvissä, koriste-esineissä ja seinien koristeteksteissä.^[3]
• Naskhi-nimellä tunnetussa pyöreälinjaisessa tyylissä kirjainten ylä- ja alarekisterit yltävät yhtä kauas perusviivojen välisestä osasta, mikä tekee siitä helppolukuisemman kuin thuluth. Koraanin käsikirjoituksissa se onkin yleisin tyyli. Naskhi on elegantti, vaikkakaan ei yhtä koristeellinen kuin thuluth.^[3]
• Kolmas klassinen tyyli on Koraanin käsikirjoituksissa suosittu muhaqqaq. Sille on leimallista alapuolisten kaarien vaakasuora venytys, joka saa tekstirivit näyttämään yhtenäisiltä nauhoilta. Läheistä sukua muhaqqaqille on raihani.^[3]
• Maghribi on pohjoisafrikkalainen tyyli, joka eroaa selvästi muista klassisista tyyleistä. Maghribin korkeat pystyviivat taipuvat lievästi vasemmalle ja alapuoliset kaaret kurottuvat kauas eteenpäin, usein seuraavien sanojen alle.^[3]
• Tawqi’ korostaa vaakalinjoja, eikä jätä sanavälejä.^[3]
• Riqa’ on tiivistä ja korostaa kirjainten pyöreitä muotoja.^[3]
  • Riqa’an perustuu turkkilaisten kehittämä ruq’a-tyyli, jota arabit Pohjois-Afrikkaa lukuun ottamatta käyttävät nykyisin eniten käsialanaan.^[3]
  • Persiassa tawqi’- ja riqa’-tyyleistä kehitettiin 1000-luvulla omaleimainen ta’liq-tyyli. Siinä sanat viettävät alaviistoon ja ne kirjoitetaan puoliksi limittäin. Viivojen paksuudet vaihtelevat, ja tekstin liukuvaa vaikutelmaa korostavat pitkät ja pehmeät alakaaret. 1400-luvulla ta’liqista kehitettiin vielä kepeämpi nasta’liq. Kumpaakin tyyliä käytetään Iranissa esimerkiksi persialaisissa matoissa sekä Intiassa, mutta ei juurikaan arabimaissa.^[3]

Turkissa kehitettiin ottomaanien valtakunnan aikana 1444–1923 ruq’an lisäksi myös muita uusia kirjoitustyylejä, kuten diwani, jeli dewani, tughra’a ja siyaqat. Samalla aiempia tyylejä kehitettiin ja ne saavuttivat nykyisen muotonsa. Kaarevamuotoista ja monimutkaisen koristeellista diwania käytettiin ottomaanihovin virallisissa dokumenteissa, ja se on yhä käytössä.^[1]

 

Arabiassa kalligrafiaa käytetään paljon islamilaisessa arkkitehtuurissa, koristelussa ja kolikoissa.^[1] Kalligrafiaa sovelletaan kaikille mahdollisille pinnoille, tavallisimpien kirjoitusalustojen lisäksi myös rakennusten seinäpintoihin, tekstiileihin sekä koriste- ja tarve-esineisiin. Rakennusornamentiikassa on yleistä kalligrafian ja arabeskin päällekkäinen kudos. Kalligrafialla voidaan korostaa Jumalan kunniaa, kantajansa loistoa tai lahjoittajansa anteliaisuutta tai tekijänsä ammattitaitoa. Tällaisessa käytössä kirjoituksen luettavuus ei ole yhtä tärkeää kuin sen taiteellinen ja symbolinen arvo.^[4]

 

Koraanissa käytetään otsikoissa eri kalligrafista tyyliä kuin tekstissä. Otsikot ovat usein suorakaiteen muotoisen paneelin sisällä, jonka taustana on arabeski. Koraanin käsikirjoitusten hallitseva väri on ollut kulta, rinnallaan sininen, punainen ja vihreä, joista sininen nousi 900-luvulla kullan rinnalle tärkeimpänä värinä. Myös mustaa tekstiä on käytetty.^[5]

Kalligrafialla muotoillut kuvat, kalligrammit, ovat tulleet suosituiksi etenkin 1400-luvulta alkaen. Arabialaisten kalligrammien tyypillisiä aiheita ovat moskeija, laiva, Nooan arkki, vesikannu ja erilaiset eläimet. Osmanisulttaaneilla oli kalligrafinen monogrammi, tughra, jonka he kirjoittivat virallisten päätösten alkuun.^[4]

•  
  Maghribi-tyyliä 1200-luvulta
•  
  Muhaqqaq-tyyliä
•  
  Ta’liq-tyyliä
•  
  Persialaista, kaltevaa ja kepeää nasta’liq-kirjoitustyyliä 1500-luvun lopun tienoilta
•  
  Kulmikasta kuufalaista seinälaattakalligrafiaa Kazakstanissa Khoja Ahmed Yasavin mausoeumissa. Tekniikka tunnetaan nimellä banna’i.
•  
  Arabialaisen kalligrafin perusvälineet: ruokokyniä (qalam) tai puusta tai bambusta kaiverrettuja kyniä, vesiliukoista, hiilipohjaista mustetta, sekä ahar-tärkillä päällystettyä paperia.^[6]
•  
  Kalligrafian rakennetta havainnollistava animaatio
•  
  Bismillah-lause kalligrafisesti kirjoitettuna, Aziz Efendi (k. 1934)

• Palva, Heikki; Perho, Irmeli (toim.): Islamilainen kulttuuri. Otava, 2005 (kolmas painos). ISBN 951-1-13315-2

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Arabialainen kalligrafia Wikimedia Commonsissa

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Islamilainen kalligrafia Wikimedia Commonsissa