Venäjän keisarillinen armeija

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Venäjän keisarillinen armeija
Toiminnassa	1721–1917
Valtio	Venäjän keisarikunta
Puolustushaarat	maavoimat
Rooli	puolustushaara
Infobox OK

Venäjän keisarillinen armeija eli Venäjän keisarikunnan maavoimat olivat olemassa 1700-luvun alusta Venäjän vallankumoukseen 1917 asti. 1850-luvulla Venäjän armeijan vakinaiseen väkeen kuului 938 731 sotilasta ja sen puolisotilaallisiin yksiköihin, kuten kasakoihin kuului 245 850 sotilasta.

Pietari Suurta edeltävät Venäjän tsaarit pitivät yllä perinteisiä musketööri-joukkoja streltsejä. Streltsit olivat alun perin tsaari Iivana Julman 1500-luvun puolessä välissä perustama tehokas armeija, mutta aikaa myöten heistä oli tullut epäluotettavia ja kurittomia. Sota-aikana armeijaa täydennettiin talonpojista kootuilla yksiköillä.

1600-luvulla armeijaa uudistettiin vastaamaan ajan länsi-Eurooppalaisia sotilaallisia standardeja. Tuolloin perustetut rykmentit luokiteltiin "uuden järjestyksen" (Полки нового строя) tai "ulkomaisen järjestyksen" (Полки иноземного строя) rykmenteiksi. Rykmentit olivat erityyppisiä, kuten kantaväen-, rakuuna- ja reiter-ratsuväen rykmenttejä.

Vuonna 1631 venäläiset muodostivat kaksi uutta vakinaisen väen rykmenttiä Moskovassa. Venäjän–Puolan sodan 1632–1634 aikana muodostettiin lisäksi kuusi vakinaisen väen rykmenttiä, reiter-rykmentti ja rakuunarykmentti. Aluksi niiden miehistöön värvättiin streltsien ja maattomien pajareiden lapsista sekä muun muassa vapaaehtoisista ja kasakoista. Niiden upseerikunta koostui lähinnä ulkomailta palkatuista ammattisotilaista. Sodan jälkeen yksiköt lakkautettiin, mutta seuraavan Venäjän–Puolan sodan aikana ne perustettiin uudelleen ja ne muodostivat ydinosan Venäjän armeijan kantaväestä. Yleensä vakinaisen väen rykmentit ja rakuunarykmentit koottiin tavallisesta väestöstä ja heidän pestinsä oli elämänpituinen. Ratsuväkeen valittiin varattoman tai maattoman aateliston lapsia, joiden palveluksesta maksettiin rahalla tai mailla. Yli puolet upseerikunnasta kuului aatelistoon. Rauhan aikana osa rykmenteistä lakkautettiin kaaderia lukuun ottamatta.

Vuonna 1681 armeija sisälsi 33 vakinaisen väen rykmenttiä, joihin kuului 610 000 miestä, sekä 25 rakuuna- ja ratsuväenrykmenttiä vahvuudeltaan yhteensä 29 000 miestä.

Streltsit kapinoivat heti Fjodor III:n kuoltua 1682 ja asettivat Pietari I:n ja Iivana V:n (k. 1696) jaetulle valtaistuimelle. Streltsit kapinoivat jälleen vuonna 1698 ja kapina tukahdutettiin verisesti. Streltsejä osallistui vielä suureen Pohjan sotaan, mutta ne lakkautettiin lopullisesti sodan loppuun 1721 mennessä.

1600-luvun lopussa uudentyyppisistä rykmenteistä muodostui yli puolet Venäjän armeijasta ja 1700-luvun alussa niistä rakennettiin vakinainen armeija. Pietari perusti lisäksi Venäjän keisarillisen kaartin aluksi henkivartiokaartiksi, mutta myöhemmin siitä laajeni oma armeijansa korvaamaan epäluotettavat streltsit. Kaarti sisälsi Preobraženskin ja Semjonovin rykmentit.

Pietari Suuren uudistusten myötä asevelvollisuus esiteltiin Venäjällä. On tosin sanottu, että Pietarin isä tsaari Aleksei Mihailovitš käytti sitä myös. Asevelvollisia kutsuttiin Venäjällä värvätyiksi, mitä ei tule sekoittaa vapaaehtoisesti värvättyihin, joita esiintyi vasta 1900-luvun alussa.^[1]

Pietari rakensi nykyaikaisen armeijan saksalaisen mallin mukaan, mutta lisäsi siihen erityispiirteen: myös kyvykkäät aatelittomat saattoivat saada ylennyksiä, jotka lopulta sisälsivät nimityksen aatelistoon upseerinarvon yhteydessä. Tästä järjestelmästä tosin luovuttiin Katariina Suuren aikana. Asevelvollisuus perustui asutuksen koon mukaiseen kiintiöön, eli kylistä ja kaupungeista nostettiin väkeä suhteessa niissä olevien talouksien määrään. Myöhemmin järjestelmää muutettiin, jonka jälkeen nostoväen määrä perustui asutuksen asukaslukuun.^[1]

Suurimman osan 1700-luvusta palvelusaika oli elämänpituinen, kunnes vuonna 1793 sitä laskettiin 25 vuoteen. Vuonna 1834 sitä laskettiin 20 vuoteen aktiivipalveluksessa, jonka jälkeen seurasi viisi vuotta reservissä. Edelleen vuonna 1855 palvelusaika laskettiin 12 vuoteen armeijassa ja kolmeen reservissä.^[1]

Pietari Suuren hallitsijakauden lopulla armeijan koko oli – ainakin paperilla – yli 200 000 miestä, minkä lisäksi tuli vielä runsaat 100 000 kasakkaa ja muut vapaajoukot.^[2]

Aikakauden Venäjän armeijan historiaan liittyy vahvasti venäläinen kenraali Aleksandr Suvorov, joka on yksi harvoista suurista kenraaleista, joka ei koskaan hävinnyt taistelua. Vuosina 1777–1783 ja 1787–1791 Suvorov palveli Krimillä ja Kaukasuksella taistellen menestyksekkäästi Osmanien valtakuntaa vastaan. Suvorov oli myös merkittävässä roolissa Kościuszkon kapinan aikaisissa taisteluissa puolalaisia vastaan. Toisen liittokunnan sodan aikana 1799 Suvorov johti Italian sotaretkeä ajaen Ranskan vallankumousarmeijan pois Italiasta, mutta määrättiin siirtymään edelleen Sveitsiin, josta hän joutui Sveitsistä poliittisista ja strategisista syistä. Hänen vetäytymisensä Sveitsin lumisten alppien yli oli sotataidon mestarinnäyte, hän pelasti armeijansa, eikä hävinnyt yhtäkään taistelua.

Eurooppalaisena suurvaltana Venäjä ei jäänyt Napoleonin sotien ulkopuolelle, vaan asettui Napoleon Bonapartea vastaan uuden tsaarin Aleksanteri I:n johdolla. Vuoden 1805 aikaan Venäjän armeija muistutti monilla tavoin Ranskan vallankumousta edeltäneen Ancien régimen Ranskan armeijaa. Rykmenttiä suurempaa vakituista muodostelmaa ei ollut olemassa, korkeammat upseerit tulivat aateliston keskuudesta ja 1700-lukulaisen uskomuksen ja tavan mukaan venäläisiä sotamiehiä pieksettiin ja rangaistiin säännöllisesti kurinalaisuuden säilyttämisen nimessä. Lisäksi alemman tason upseeristo oli huonosti koulutettua ja heillä oli vaikeuksia saada miehiään toteuttamaan ajoittain monimutkaisia manöövereitä taisteluissa.

Venäjän armeijan tykistö oli kuitenkin ajan tasalla ja sen sotakorkeakouluissa koulutettu upseeristo oli taitavaa ja omistautunutta. Venäläisen tykistön sotilaat pitivät kunnia-asianaan suojella tykkejään vihollisen käsiin joutumiselta, jota ajan taistelujen manööverien vuoksi tapahtui usein.

Venäjä osallistui Kolmanteen liittokuntaan, mutta hävisi liittolaisensa Itävallan kanssa Austerlitzin taistelun 1805.

Vuonna 1809 Venäjä voitti Ruotsin Suomen sodassa, jonka seurauksena Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan.

Venäjän keisarillinen armeija liittyi mukaan Napoleonin ajan sotiin noudattaen edellisellä vuosisadalla vallinnutta järjestelmää sekä hallinnollisesti ja että kentällä. Yksiköt tunnettiin niiden komentajien tai operaatioalueiden nimien mukaan. Hallinnollisesti rykmentit liitettiin sotilaspiirejä edeltäviin armeijan tarkastuslaitoksiin, joihin sisältyi nostoväen koulutuskeskukset, varuskunnat ja linnakkeiden varuskunnat sekä tykistön makasiinit.

Aleksanterin isän Paavali I:n aikana Venäjän armeija oli läpikäynyt uudistuksia preussilaisen esikuvan mukaan, mutta heti hänen kuoltuaan uudistuksia vastustaneet upseerit ajoivat niitä alas poistaen suuren osan preussilaisesta vaikutuksesta. Armeijassa oli paljon yhteneväisyyksiä muihin eurooppalaisiin armeijoihin, kuten monarkin oma kaarti, linjajalka- ja linjaratsuväki ja kenttätykistö. Omaleimaisesti se sisälsi myös suuren joukon puolisotilaallisia kasakkayksiköitä, jotka harvinaisten rauhanjaksojen aikana palvelivat keisarikunnan eteläisten rajojen vartijoina ja sodan aikana taas täysinä kevyen ratsuväen yksiköinä. Kasakoiden itsenäisyyden, aloitekyvyn ja vapaan liikkuvuuden vuoksi ne tarjosivat Venäjän armeijalle usein paljon paremman tiedustelun, kuin muut ajan eurooppalaiset armeijat saivat. Keisarikuntaan kuuluneelta Ukrainan alueelta nostettiin myös muita kevyen ratsuväen yksiköitä, kuten ulaani- ja husaarirykmenttejä.

Toinen poikkeuksellinen piirre Napoleonin sotien aikana oli vapaaehtoinen kansalaiskaarti (Народное ополчение), joka oli aiemmin ollut käytössä Romanovien aikana 1600-luvun alussa. Kansalaiskaartilla oli merkittävä vaikutus Napoleonin Grande Arméen torjumisessa Venäjällä vuonna 1812. Juuri suureksi kasvaneen vapaaehtoisarmeijan vuoksi Napoleonin sotaretkeä Venäjälle kutsutaan nimellä isänmaallinen sota.

Vuonna 1806 suurin osa tarkastuslaitoksista poistettiin ja korvattiin ranskalaisen esikuvan mukaan divisioonajaolla, joka tosin perustui vieläkin alueellisuuteen. Vuoteen 1809 mennessä armeijaan kuului vakinaisina kenttäyksiköinä 25 jalkaväkidivisioonaa, jotka kukin muodostuivat kolmesta jalkaväkiprikaatista ja yhdestä tykistön prikaatista. Barclay de Tolly nimitettiin sotaministeriksi 1810 ja hän jatkoi uudelleenorganisointia ja muiden muutosten tekemistä aina komppaniatasolle asti. Tällöin perustettiin myös erillisiä krenatööridivisioonia, joihin liitettiin yksi kevyen jalkaväen jääkäriprikaati vapaassa muodostelmassa tapahtuvaa kahakointia varten.

Suurherttua Konstantinin johtama Venäjän keisarillinen kaarti kasvoi viidestä rykmentistä kahden divisioonan vahvuiseksi. Divisioonista muodostettiin V jalkaväen armeijakunta, jota Borodinon taistelussa johti kenraaliluutnantti Lavrov. Vuoden 1814 jälkeen kaartiin liitettiin kaksi omalla tykistöllä varustettua ratsuväen divisioonaa.

Venäjän Krimin sodassa kärsimän tappion jälkeen sotaministeri kreivi Dmitri Miljutinin (virassa 1861–1881) aikana pantiin alulle joukko sotilaallisia uudistuksia. Koko Venäjän alue jaettiin sotilaspiireihin. Lapsia ei enää värvätty kadeteiksi tai miehistöön, vaan siirryttiin yleiseen ja tasavertaiseen asevelvollisuuteen. Asevelvollisuus oli pakollinen kaikille 20-vuotiaille miehille, ja lyhennetty palvelusaika kesti kuusi vuotta, jota jatkoi yhdeksän vuoden pituinen reserviaika. Uusi järjestelmä loi Venäjälle suuren reservipohjan, joka voitiin mobilisoida sodan syttyessä. Se myös salli pienemmän armeijan ylläpitämisen rauhan aikana. Myös ruumiillinen rangaistus kiellettiin.

Myös sotilaiden koulutusjärjestelmää uudistettiin ja peruskoulutus sallittiin kaikille palvelukseen kutsutuille. Miljutinin uudistuksia pidetään etappina Venäjän historiassa. Ne poistivat Pietari Suuren aikaisen kutsuntalaitoksen ja ammattilaisarmeijan sekä loivat uudenlaisen armeijan, joka on säilynyt 2000-luvulle. Ennen Miljutinia armeijalla ei ollut parakkeja, vaan se asui korsun tapaisissa päällystetyissä kaivannoissa sekä hökkeleissä.

Uudistuksilla oli kuitenkin mullistava vaikutus keisarikunnan tulevaisuuteen. Uuden sukupolven nuoret sotilaat säilyttivät maalaisidentiteettinsä ja kun he palasivat kotikyliinsä lukemaan oppineina, koulutettuina ja maailmaa nähneinä sekä uusin taidoin ja ajatuksin varustettuina, he eivät olleet enää tyytyväisiä maaseudun väen muuttumattomiin ja usein kurjiin oloihin, vaan he radikalisoituivat ja alkoivat kyseenalaistamaan ja vastustamaan vallitsevaa järjestelmää.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Venäjän keisarillinen armeija Wikimedia Commonsissa

• Ei kaikki kultaa mikä kiiltää. Vanhan miehen muistelmia Venäjän armeijan "loistoajoilta" 1870-luvulta, Hakkapeliitta, 19.06.1934, nro 25-26, s. 34, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.